Maanantaiaamuna koulubussia odottaessamme hollantilaisnaapurini yllättäen totesi, että oli sitten isänpäivä eilen. Nyökkäsin ihmetellen. Mistä hän mahtoi tietää? Viettäähän suurin osa niistä maista, jotka tuntevat isien ikioman päivän, sitä aivan toisena ajankohtana kuin me Pohjoismaissa (paitsi Tanskassa). Meidän lisäksemme vain virolaiset muistavat isiään vuoden synkimpään aikaan. Mainitsemani hollantilaiset naapurimme ovat asuneet aikaisemmin vuosia Ruotsissa, joten heidän Facebookinsa oli kuulemma täyttynyt sikäläisten ja täkäläisten skandinaaviystävien päivityksistä, joissa hurrattiin isille. Siitä hän sen tiesi.
Pekingin suomalaiset isät saivat ansionsa mukaan lauantaina
Suomi-koulussa, jossa perheille tarjottiin korvapuustit, kaakut, ja kahvit,
lapset ojensivat isilleen piirtämänsä kortit ja pienet lahjat. Koska suomalaiset
isät ovat tunnetusti käteviä käsistään, he saivat lahjaksi työkaluja, tosin avaimenperän
muodossa. Ja jotkut erityisen onnekkaat – kuten meidän isämme - saivat kerrassaan
neljä avaimenperää.
Suomi-koulusta jatkoimme matkaamme jättimäiseen kiinalaiseen
supermarketiin, jossa käymme kaksi kertaa vuodessa täyttämässä ”kuivamuonavarastoja”
Isän työpaikalla jaetuilla kupongeilla. Jostain syystä firma jakaa työntekijöilleen
huomattavien summien edestä ilmaiskuponkeja. Supermarket, jossa niitä pystyy
käyttämään, sijaitsee tunnin ajomatkan päässä kotoamme, joten jaksamme lähteä sinne
säästämään yleensä vain silloin, kun tilillä rahat ovat vähissä ja
palkkapäivään on aikaa. Mutta koska kiinalaisesta supermarketista on hyvin vaikea
keksiä mitään ostettavaa, ei omaa rahaa kulunut tälläkään kertaa penniäkään, emmekä
saaneet edes kulutettua kuponkeja loppuun! Emme sittenkään, vaikka lupasimme
lapsille, että jokainen heistä saa ostaa 15 euron edestä mitä haluaa (he
päätyivät ostamaan koulutarvikkeita sekä keskenään kimpassa sipsejä ja limsaa).
Siitä huolimatta kuponkeja jäi jäljelle, vaikka ostoskärryyn lähti myös tulostin,
uusi halpisprintteri onnettoman HP:n toimistolaitteen tilalle. Minä kun
tarvitsen tulostinta kipeästi työssäni.
Asiointimme supermarketin elektroniikkaosastolla kuvaa erinomaisesti
kiinalaisen ostotilanteen omituisuutta – meidän näkökulmastamme. Kolme myyjää
touhuaa ympärillämme, minä tulkkaan parhaani mukaan heidän ja mieheni välillä.
Tuleeko väriä vai mustaa ja valkoista? Myyjät nyökkäilevät. On väriä. ”Emme
halua mustaa ja valkoista, haluamme väriä”, varmistan vielä kerran ja osoitan
valkoista printteriä kysyvästi. Yksi myyjistä kipaisee pikaisesti varastossa ja
palaa pahvilaatikko mukanaan. Avaa sen ja esittelee: ”On meillä mustakin.” Laatikossa
on mustanvärinen printteri. Yritetäänpä uudelleen alusta alkaen.
Viimein saamme selville tärkeät ominaisuudet: valitsemamme
printteri ”ei ole laser” (asia selvä, toimii siis mustesuihkulla) ja on väriä
(väritulostin). Hyvä, kerron myyjille, että haluamme ostaa sen.
Mallikappaleesta on lasilevy särki, löytyisikö siis uusi kappale? Kukaan
myyjistä ei liikauta eväänsäkään kohti varastoa vaan alkaa kysellä rahaa.
Haluammeko maksaa rahalla vai kortilla? Emme vaan kupongeilla. Klubikorttia
muistuttavan muoviläpyskän, kupongin, päällä lukee 800 rmb, saman verran kuin
on tulostimen hintakin. He ottavat muovikupongin itselleen, ja vasta sen
jälkeen joku hakee varastosta koskemattoman laitteen, joka nostetaan
ostoskärryymme. Kuitin saamme vasta pyytämällä. Kun jatkamme matkaa muille
osastoille, ihmettelee mieheni, mistä myyjät saattoivat olla varmoja siitä,
että kyseinen summa on vielä kupongissa jäljellä. Eiväthän he käyttäneet
korttia missään laitteessa. Eikä mieheni itsekään ollut varma, oliko kortti
tyhjä vai täysi. Vai puoliksi käytetty. Ruokaosaston kassalla nimittäin ojennetaan
aina myös käytetyt kupongit takaisin… Aika usein nämä kiinalaiset toimintatavat
saavat meidät hämmennyksiin.
Kun myöhemmin työnnämme printterilaatikkoa ostoskärryssä kassan
ohitse, alkaa vieressämme hälytin vilkkua ja huutaa. Viereemme ilmaantuu
vartija, joka sanaakaan sanomatta seuraa tilannetta katseellaan. Aluksi en edes
tajua huutavan hälyttimen koskevan meitä. En ennen kuin huomaan vartijan. Ladomme
kauheat määrät pusseja ja pakaaseja takaisin printterilaatikon päälle
ostoskärryyn, mieheni tunkee kaikki takaisin saamansa kupongit, sekä
käyttämättömät että käytetyt, samaan taskuun, ja ryhdymme työntämään
ostoskärryjä kohti liukuportaita. Seuraavalla kassalla huutaa jo uusi hälytin.
Joku muukin on siis käynyt elektroniikkaosastolla.
Maistattajia on enemmän kuin asiakkaita |
Kovaäänisiä mikrofoniin huutajia riittää, joten kaupassa on aika meteli |
Pakastettuja kaloja jos jotakin sorttia |
Hui, ahdistaa jo pelkkä lukeminenkin...
VastaaPoista