Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

tiistai 29. joulukuuta 2015

Toreilla ja turuilla


Viikkokausia joulun alla opiskelivat neloset tavaroiden tuotantoa ja jakeluketjua sekä tuotannon lieveilmiöitä samaan tahtiin kaikenkattavana projektina, kuin he alkusyksystä olivat opiskelleet urbanisoitumista ja muuttuvaa Pekingiä. Sen jälkeen, kun he olivat perehtyneet t-paidan tiehen puuvillapellolta kuluttajan vaatekaappiin, pelanneet banaanin matkaa ruokapöytään toiselle puolelle maailmaa ja tutustuneet reilun kaupan toimintaan, saivat he kouluun puhujavieraaksi tutun ruokakauppaketjun omistajan. Tämän jälkeen neljännet luokat tekivät kaksi retkeä.
 
Retkistä ensimmäinen suuntautui kyseiseen ruokakauppaan, jossa oppilaat liiketoimintaan tutustumisen ohella poimivat ylös hedelmien ja vihannesten hintoja. Toisen retkensä he tekivät Wanjingin vihannestorille. Muutaman oppilaan ryhmissä he kiersivät toria ja tekivät ostoksia vihannes- ja hedelmäsalaatteja varten chaperonien eli ohjaajina toimivien vanhempien tarkkaillessa kaupantekoa sivusta. Tarkoituksena oli, että oppilaat kyselisivät ja vertailisivat hintoja, sekä tekisivät hinta-laatusuhteeltaan hyviä kauppoja. Mahdollisesti jopa tinkisivät. Kaikki ryhmät olivat saaneet opettajalta 50 juania, ja sen piti riittää. Ohjeeksi opettaja antoi, että kaikkein kauimpana olevissa kojuissa olisi halvimmat hinnat ja että kannattaa hymyillä paljon.  Kiinaksi lapset tiedustelivat ja neuvottelivat hinnoista myyjien kanssa. Kolmosen reippaat ryhmätoverit olivat niin näppäriä, että vaadittujen hedelmien lisäksi heidän rahansa riittivät vielä ylimääräisiinkin hedelmiin. Viimeisillä seitsemällä remblingillään he saivat useammankin persikan, koska myyjärouvan mielestä he olivat niin ”hĕn piàoliang, kovin suloisia”.

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Hedelmäsalaattia tekemään

Kiinalainen kuriositeetti:
torin edessä mies myymässä ihan aitoja hampaita
- tekohampaitako niistä teetetään 
(Äiti onnistui nappaamaan kuvan miehen estelyistä huolimatta)
 
 
**

Iltapäivällä Äiti tapasi ystävänsä A:n joululahjaostoksilla Wanfujingin tunnetulla kauppakadulla. Tuloksettoman kierroksen päätteeksi he piipahtivat tutustumaan läheiseen ruokatoriin, jossa vartaissa paahdetaan ties mitä turistien ihmeteltäväksi.

Tällä torilla Äiti tutustui turismin muokkaaman kaupankäynnin nurjaan puoleen. Äidin ja A:n teki mieli ällömakeita seesaminsiemenillä ja pähkinöillä maustettuja, sulatetusta sokerista valmistettuja keksejä, joita Äidin entinen naapurinrouva kutsui ”linnunsiemenkekseiksi” tarjotessaan niitä aikoinaan Singaporessa päiväkahvin seuraksi. Naismyyjä esitteli heille isoa pakkausta ja sanoi kiinaksi ”kolmekymmentä”. Näyttipä luvun vielä sormillaankin, kuten kiinalaisella torilla on tapana. Eipä ole paha hinta, tuumivat suomalaisrouvat. Äiti kaivoi lompakostaan kolmekymppiä ja ojensi setelit myyjälle. Nainen otti rahat käteensä, näytti muka epäuskoiselta ja nosti neljä sormeaan pystyyn. ”Neljäkymmentä!” Äiti ja A. protestoivat. Äskenhän hinta oli vähemmän. Ennen kuin Äiti ennätti tehdä mitään, myyjä oli jo viskannut setelit kassalippaaseensa ja heilutteli keksipakkausta Äidin silmien edessä muovipussissa. Äiti tiesi, että tällaiseen olisi pitänyt osata varautua turistitorilla, hinta nousee siinä vaiheessa, kun asiakas on koukussa. Häntä kiukutti muttei hänen auttanut muu kuin kaivaa 10 rämpylää lisää lompakostaan. Muutoin hän ei näkisi enää rahojaan eikä keksejäkään.

A käänsi selkänsä myyjille lähteäkseen, hän ei tuollaista summaa maksaisi. Myyjän poika huusi hänet takaisin, asiakkaan lähteminen kun on tinkimisen viimeinen merkki. A sai keksinsä alkuperäisellä hinnalla ja Äiti näytti kiukkuisia eleitä vieressä. Myyjäpariskunta naureskeli keskenään ja ”hyväntahdoneleenä” mies ojensi Äidille vielä yhden ohuen keksipakkauksen kaupanpäällisiksi. Tyytymätön asiakas poistui paikalta, mikä normaalissa tinkimistapahtumassa olisi ollut merkkinä huonoista kaupoista. Hyvissä kaupoissahan kumpikin on tyytyväinen, sekä myyjä että asiakas. Mutta turistitorilla pätevät vain viidakonlait. Silti puolentoista euron petoskin ottaa päähän.

Kun Äiti myöhemmin kertoi tapahtumasta Isälle, tämä kysyi, miksei hän ollut napannut myyjistä valokuvaa. Äiti totesi, ettei hän sentään halunnut saada mustaa silmää ja rikkipoljettua kännykkää. ”Eihän sitä rahan vuoksi tehdä, vaan periaatteen”, opasti Isä Äitiä.

 
Mitä saisi olla?
 


 



 
 
 
**

Jouluaaton aattona Äiti matkusti keskustaan lohta noutamaan. Koska matka oli pitkä ja kala joutuisi matkustamaan tunnin lämpimässä metrossa, yritti Äiti löytää kaupoista kylmäkassin. Kaupoissa ihmeteltiin, mihin kukaan sellaista tarvitsee talvella, nythän on ulkona kylmä, ei ruoka pilaannu. Äiti palasi kotiin ja lainasi naapuriltaan Ikean ohuen kylmäpussin, joka mukanaan hän polki takaisin metrolle ja hyppäsi junaan. Tunnin matkustamisen ja kahden junanvaihdon jälkeen hän saapui perille Liangmaqiao-kadulle. Yhdessä suomalaisen L:n kanssa Äiti etsi Sanyuanlin ruokatorin niiden ohjeiden perusteella, jotka he olivat saaneet muilta suomalaisilta. Aivan toimistokeskustan vieressä ja hulppeiden ostoskeskusten lähettyvillä oli elämää nähneiden asuinkerrostalojen juurella matala peltikattoinen varastorakennus. Sen sisältä paljastui todellinen ruokataivas. Oli tuoretta kalaa ja tuoretta possua joka muodossaan, mitä mehevintä possunmaksaa ja olipa vatsalaukkuakin tarjolla. Hedelmä- ja vihanneskauppiaiden pursuavat hyllyt olivat kaukana niistä nahistuneista antimista, joita Äiti osti lähikaupastaan. Yhdessä naiset maistelivat muhkeita tuoreita punaisia mansikoita, jotka maistuivat niin makean makoisilta, keskellä kylmintä talvea. Ystävä ei voinut vastustaa kiusaustaan, mutta Äiti piti hedelmätiskillä kukkaronnyörejään tiukasti kiinni. Mansikat eivät sovi joulupöytään. Niitä Äiti hakee seuraavalla kerralla.

Ja mihin hintaan nämä kaikki herkut saikaan. Äiti osti kaksi kiloa kalaa, kaksi suurta ruodotonta lohifilettä, jotka maksoivat yhteensä 128 juania, parisenkymmentä euroa. Samalla rahalla olisi lähikaupasta saanut vain yhden hengen palan lohta. Sekin vanhalle haisevaa. Tyytyväisenä Äiti palasi kotiinsa graavaamaan kalaa. Jouluna lapset kysyivät, miksi Kiinassa syödään kalaa niin harvoin, ainoastaan jouluna. ”Tästä lähtien syömme vaikka joka viikko”, lupasi Äiti.
 

 
 
 
Sorkkia ja vatsalaukkuja
 
 
 
Tuoretta ja vielä tuoreempaa kalaa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)