Se tunne

Jokainen muutto sisältää enemmän kuin tavaroiden paikasta toiseen siirtämisen. Mitä kauemmaksi muuttaa, sitä enemmän on tekemistä, mutta myös sopeutumista. Se tunne, kun valmistelee muuttoa ulkomaille, on outo. Vähintäänkin epäuskoinen. Lähtijä pakkaa laukkuja mutta tekee sen mekaanisesti, sen syvemmin miettimättä. Toisin kuin lomalle lähtiessään, jolloin stressaa jokaista unohtunutta vaatekappaletta. Tai kun maksaa viimeisiä laskuja ja miettii, oliko siinä oikeasti kaikki. Onko tulevat laskut merkitty jo nettipankiin, hoitamaan itse itsensä. Vai putkahtaako seuraavalla viikolla vielä joku myöhäinen lasku, joka jää hoitamatta ja kotimaahan palatessa saa huomata menettäneensä luottotietonsa sen vuoksi. Tai kun uusii lasten reseptit, jottei tulevassa kotimaassa tarvitsisi heti lähteä lääkäriin. Kun tekee viimeisiä hankintojaan ja pohtii, mitä kaikkea suomalaista ilman ei voi olla: ruisleipää, xylitol-purkkaa, kirjoja äidinkielellään, jopa hyttyskarkotteita näin alkuun.

Lähtijä hyvästelee ystäviään. Ihmisiä, joita ei ole ennättänyt tapaamaan kenties vuoteen pariin, koska aina on vaan niin kiire. Mutta kun tietää eron olevan pidempi, tuntee loputonta ikävää. Kuitenkin silloin, kun ihmiset kyselevät, miltä lähtijöistä tuntuu, jännittääkö, sitä lähinnä hämmästyy moisesta kysymyksestä. Eihän uusi jännitä, ennemminkin tuntuu haikealta.

Haikealta, koska kaikki siihenastinen on jo ollut suuri seikkailu. Seikkailu lähdön odotuksineen, lähtövalmisteluineen. Meillä suurin seikkailu alkoi oikeastaan silloin, kun Isä muutti edeltä ja muu perhe aloitti uuden elämän ilman isää. Kolme kuukautta ”erossa”, yksinhuoltajana on tehnyt minulle hyvää. Kuinka hyvä onkaan tunne, koska huomaan selvinneeni. Huolimatta vaikeuksista ja hankaluuksista, joiden ratkaisemiseen olisi tarvittu neljä kättä, kahdet aivot. Nyt minun tulee suorastaan ikävä niitä aamuja, jolloin olen saanut lähetettyä isot kouluun ja vietyä kuopuksen päiväkotiin. Niitä iltoja, jolloin lapset ovat nukkumassa ja olen taaskin selvinnyt yhdestä rankasta päivästä. Mutta eniten varmaan kaipaan kauppareissuja, etenkin kun muistan, kuinka kolme kuukautta sitten nielin kyyneliä ensimmäisellä ruokakauppareissullani ”isossa kaupassa”, miehen hoidettua vuosia perheen ruokaostokset. Nykyään ruokakaupassa käyminen on yksi viikon parhaita hetkiä, se hetki kun saan olla yksin, puikkelehtia hyllyjen välissä ja tutkia purkkeja kaikessa rauhassa, ilman kiirettä mihinkään. Mutta uusi samanlainen, vielä suurempi seikkailu alkaa Pekingissä!

Antoisinta kuitenkin näiden kuukausien aikana on ollut vastuusta selviäminen sekä totaalinen itsenäisyys. Vuosia olen ollut lähinnä ”Äiti”, milloin työssäkäyvä-äiti, milloin kotiäiti, mutta aina se, joka hoitaa oman osuutensa perheestä, mutta on samalla myös itse huolenpidon kohteena. Näiden kuukausien aikana olen kokenut olevani ennemminkin itsenäinen aikuinen, mikä on näkynyt myös itsestäni huolehtimisena. Jos rankan opiskelutalven aikana ja kaikkien näiden muuttokiireiden aikana koinkin vanhentuneeni varmaan kymmenen vuotta, olen viime viikkoina henkisesti nuortunut ainakin kaksikymmentä. Sen on aikaansaanut mielihyvä, itseluottamuksen kohoaminen ja omaan itseeni satsaaminen tuntematta siitä huonoa omaatuntoa.

 

 

Kuulostaa melkein kuin en haluaisikaan lähteä. Nyt tuntuu hyvältä enkä yhtäkkiä haluaisikaan siirtyä uuteen seikkailuun, mutta toisaalta tiedän että kun siihen pääsee kiinni, se vie mukanaan!

Eräs tuttavani kysyi muutama päivä sitten tunteitani, joita koin muuttoa harkitessamme. Luettelin hänelle Pekingin saasteet ja niiden mahdolliset vaikutukset lastemme terveyteen, omien vanhempien vanheneminen yksin sekä oma työtilanteeni palatessamme joskus. Tuttavani kysyi, eikö minua hetkeäkään mietityttänyt muuttaminen niin kauas. Ei, sen kannalta en epäröinyt lainkaan, mutta Aasiassahan olen asunut jo aikaisemminkin, vaikka Singapore onkin toista kuin Kiina. Ensimmäistä kertaa pieni pelonsiemen iti lyhyen hetken mielessäni sillä hetkellä, kun matkustin taksissa lasten kanssa lentokentälle. Mutta se katosi hetkessä.

Tähän vielä päätteeksi lasten mietteitä muutosta. Päivää ennen lähtöä viimein sain heidät ruokapöydässä keskustelemaan lähdön aiheuttamista ajatuksista. Kuopus aloitti toteamalla: ”Ensin me menemme Tabun taloon ja sitten me menemme Pekingin taloon.” Hänelle ei ollut vielä selvinnyt, että ”Tabuksi” lasten ristimä Kiina ja Peking viittaavat samaan asiaan paikkaan. Sen verran kuopus tiesi Kiinasta, että siellä on lohikäärmeitä. ”Jättiläisiä ei ole olemassakaan, mutta lohikäärmeitä on. Niitä on Tabussa. Päiväkotilaiset ovat sanoneet niin. Ne syöksee tulta!” totesi hän varmana asiastaan.

Muut lapset alkoivat luetella asioita, joita ihmiset kysyvät aina ensimmäiseksi, kun kuulevat heidän olevan muuttamassa Tabuun. Toiset nyökkäilivät. Juuri niin, näitä kaikki kysyvät.

1.       ”Minne päin muutatte?” ihmiset kysyvät ja sekoittavat Pekingin Shanghaihin ja Hongkongiin.

2.       ”Kuinka pitkäksi aikaa?” Joidenkin mielestä puolitoista vuotta vierii nopeasti, toisten mielestä se on jo aika paljon. Kaikki kuulevat väärin: joko vain puoli vuotta tai yksi vuosi.

3.       ”Onko jännää? Onko kivaa?” Jos ei, niin sitten lohdutellaan: ”Alussa se on vaikeaa, mutta siitä tulee varmasti upea ja opettavainen kokemus, ja aikahan vierii nopeasti, sitten osaat kiinaakin ja olet oppinut lisää...”

4.       ”Mihin kouluun menet? Kaikki taitaa olla päätä lyhyempiä, heh.  – Ai sen maalaiseen? Ajatella, onko Pekingissä sellainenkin kielikoulu?”