Koulupakko kesällä?

”Onko kesälläkin ihan oikeasti pakko mennä kouluun?” ihmettelivät lapset, kun Äiti kertoi järjestäneensä isommille tutustumiskäynnin uuteen opinahjoonsa, sillä olivathan pikkusisaruksetkin vierailleet omassaan paria viikkoa aikaisemmin.  

Äiti oli kirjoittanut Ykkösen ja Kakkosen koulun sihteerille ja tiedustellut lasten mahdollisuutta tutustua paikkoihin ja tavata tulevia luokkakavereitaan. Sihteeri otti pyynnön kirjaimellisesti ja järjesti lasten kauhuksi kummallekin nelituntisen koulupäivän kevätkauden viimeiselle viikolle. Tämän lisäksi hän sai esikoisen uuden luokkatoverin ottamaan tähän yhteyttä sähköpostitse.

Kakkonen koulussa

Juhannuksen ja Duanwun jälkeen alkoi koulun viimeinen työviikko. Tiistaiaamuna auringon noustua sumun peittämälle taivaalle ja ilmansaastearvon ylittäessä reippaasti ”vaarallisen” rajan istahti Äiti Kakkosen kanssa vuokra-autoon ja näytti kiinankielistä osoitetta kuljettajalle. Vaikka koulu sijaitsee tunnetulla kadulla keskustassa, ei reitti nähtävästi ollut tuttu tälle kuljettajalle, koska hän pani navigaattorin päälle lähtiessään ajamaan. Kaupunkiin pääsee moottoritietäkin, mutta navigaattori ohjasi heitä sokkeloisia pikkuteitä pitkin, ja ne olivat paikoin aivan tukossa. Oletettu kolmen vartin matka kesti yli tunnin ja poika myöhästyi heti ensimmäisenä koulupäivänään.

Tässä välissä on kerrottava, ettei kyse ollut tavallisesta mittaritaksista, vaan Isä oli tilannut auton ja kuljettajan vuokra-autonvälittäjältä, jonka palveluja hän käyttää silloin, kun ei voi itse ajaa. Omalla autolla ei saa ajaa yhtenä päivänä viikossa, tämä viikonpäivä määräytyy rekisterikilven viimeisen numeron mukaan. Tuolloin Isän ja hänen kimppakyytiläistensä on käytettävä työmatkoillaan vuokra-autoa. Hinnat sovitaan etukäteen kuljettajien isännän kanssa ja maksu maksetaan ainoastaan tälle tai tämän luottokuskille. Isä epäilee, että autot ja kuskit ovat yksityisten palveluksessa ja tekevät lisätienestejä ajamalla vuokrakyytejä silloin, kun omistajat eivät tarvitse autojaan. Näin ollen tämä herttainen ja kohtelias kuljettaja tuskin tahallaan pyöritti Äitiä ja poikaa pikkuteillä ylimääräistä aikaa, vaan oli itsekin vielä eksyksissä Pekingissä.

Viimein Kakkonen ja Äiti pääsivät koululle vaikkakin myöhässä. Opettaja nouti pojan mukaansa juhlasaliin, jossa neljäs- ja viidesluokkalaiset jaettiin neljän hengen ryhmiin. Opettaja esitteli pojan tuleville luokkakavereilleen, tosin Äitiä vähän kummastutti, miksi poika sijoitettiin yksinään istumaan tyttöjen keskelle ja näiden ryhmään. Saattoiko opettaja erehtyä ja luulla tätä tytöksi? Tuskin. Tytöt ottivat Kakkosen kiltisti mukaansa ja tämä seurasi heitä lauhkeasti mutta orvonnäköisenä. Äidille opettaja tokaisi jämäkästi, että tämähän voisi lähteä vaikka kahville.

Niin Äiti lähti yksin seikkailemaan koulun ympäristöön, etsimään paikkoja, jotka olisivat auki kello kahdeksan aamulla. Viimein hän löysi hulppeasta hotellista hulppeahintaisen (mutta avoinna olevan) kahvilan, joi siellä aamulattea ja odotteli kauppojen aukeamista kello kymmeneltä.

Kymmenen maissa Äiti suuntasi kauppoihin. Pyrkiessään ensimmäiseen, ulkoapäin tyylikkääseen ostoskeskukseen, The Malliin, hän meinasi joutua suoraan kellariin ja kääntyi kiireesti kannoillaan. Koko shopping center näytti aavemaisen tyhjältä, kunnes Äiti huomasi sen liikkeiden olevan remontissa. (Paria päivää myöhemmin Äiti huomasi, että rakennuksen kellarissa oli vilkasta elämää, sillä siellä sijaitsevat ravintolat ja kahvilat ovat toiminnassa ja avaavat ovensa jo varhain aamulla työmatkalaisten iloksi.)

Koko aamupäivän ajan Äiti suri poikansa selviämistä koululla. Mahtoiko tämä olla jätetty yksin, surkeana, kielitaidottomana ulkomaalaisena muiden oppilaiden katsoessa häntä nenänvarttaan pitkin. Äiti oletti, ettei poika varmaan uskaltaisi hakeutua juttelemaan muiden kanssa ja että muut tuskin olisivat hänestä tietääkseen. Niinhän Suomessakin aina käy: kun luokkaan (tai ryhmään) tulee uusi ihminen, muut odottavat, että tämä ottaisi itse kontaktia. Kenties he pelkäävät, että tämä uusi ihminen sekoittaa koko pakan, pilaa kaiken sen hyvän mitä muilla jo on. Uusi ihminen ryhmässä edustaa aina vaaraa…  

Mikäli tämä luokkaan / ryhmään tullut uusi henkilö sattuu vielä olemaan ulkomaalainen, eihän mitenkään sovi osoittaa liikaa kiinnostusta kyselemällä hänen kotimaastaan. Äiti muistaa, kuinka aikoinaan hänen lukioluokalleen tuli uusi oppilas, vaihto-oppilas Kaliforniasta. Tyttö esiteltiin luokalle. Seuraavalla välitunnilla muut luokan tytöt, Äiti heidän joukossaan, seisoskelivat käytävällä luokkahuoneen edessä rupattelemassa, kun uusi tyttö tuli heidän luokseen ja tervehti heitä iloisesti. He vastasivat tervehdykseen, mutta saman tien laskeutui syvä hiljaisuus. Kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa tälle uudelle oppilaalle. Hiljaa he odottelivat tunnin alkua, ja vasta kellon soiminen vapautti heidät painostavasta tilanteesta. Seuraavana päivänä tyttöä ei näkynyt heidän luokassaan, myöhemmin he saivat opettajalta kuulla tämän siirtyneen ylemmälle vuosiluokalle. Puoli vuotta myöhemmin tämän luokkatoverit kirjoittivat ylioppilaiksi ja penkkareiden jälkeen tyttö palasi Äidin luokalle ja he ystävystyivät. Kerran tyttö kertoi, kuinka hirvittävän pahalta hänestä oli tuntunut se, ettei kukaan sanonut hänelle sanaakaan. Kaikki olivat hiljaa ja vain tuijottivat varpaitaan. Jättiköhän se häneen ikuiset arvet…

Kun iltapäivällä opettaja saatteli Kakkosen Äidin luo, opettaja kiitteli, kuinka hienosti pojalla oli mennyt. Äiti kyseli lapselta, oliko koulussa kivaa. Poika luonteelleen tyypillisesti kohautti olkapäitään ja totesi: ”Oli ihan kivaa!” Kotimatkalla metrossa hän kertoi, kuinka uudet luokkatoverit olivat kyselleet häneltä Suomesta, ihmetelleet ja olleet kiinnostuneita. Näyttäneet hänelle koulua ja pyytäneet hänet mukaansa kaikkeen tekemiseen. He olivat jopa kyselleet häneltä kirjasta, jonka hän oli ottanut mukaansa matkaluettavakseen.

Kun Ykkönen lähti kouluun

Kaksi päivää myöhemmin Äiti ja isosisko vuorostaan matkustavat shuttle bussilla keskustaan. Äidin pää nuokahtelee bussissa hänen valvottuaan koko edellisen yön. Jostain syystä uni ei ollut vain tullut ja lopulta hän oli jäänyt odottelemaan herätyskellon soimista viideltä. Bussissa ei kuitenkaan pysty nukkumaan, Äitiä paleltaa, koska ilmastointi huutaa täysillä. Eikä hänen parane nukahtaa, jotta he jäävät oikealla pysäkillä pois. Bussin on tosin kerrottu pysähtyvän aivan koulun edessä. Ruuhkien vuoksi bussi on taas myöhässä aikataulustaan. Ensimmäisen pysähdyksen jälkeen Äiti valpastuu seuraamaan ajoreittiä. Hän tietää, että heidän pysäkkinsä pitäisi tulla parin minuutin päästä. Sitten hän äkkää tutunnäköisen rakennuksen: sinne hän oli tiistaina vienyt poikansa hampurilaiselle koulun jälkeen. Äiti tietää koulun sijaitsevan seuraavalla poikkikadulla vasemmalla puolella ja ettei sinne pääse kääntymään. Risteyksessä, bussin ollessa juuri kääntymässä oikealle, Äiti ryntää kuskin luo ja ilmoittaa tälle koulun nimen. Kuljettaja pysäyttää bussin saman tien ja avaa oven. Äiti huitoo tyttärelleen: ”Nyt mennään”, ja he hyppäävät ulos keskellä risteystä väistellen tööttäileviä mopoilijoita ja huitovia pyöräilijöitä.

Oppitunnit ovat jo alkaneet, kun he myöhässä juoksevat koululle. Sihteeri ohjaa tytön tämän luokkaan, jossa on viimeisen koulupäivän riemusta alkanut hillitön möykkä ja sekasorto. Opettaja tulee ovelle, kättelee Äidin ja ottaa jännittyneen lapsen huostaansa. Tyttö luo Äitiin ansaan joutuneen villieläimen silmäyksen sihteerin taluttaessa Äidin pois luokasta. Äiti lähetetään taas ”kahville”.

Äiti aloittaa uuden seikkailun aamuvarhaisen Pekingin kaduilla, kulkien välillä maanalaisia tunneleita pitkin, välillä eksyksissä maanpinnalla epätarkkaa karttaansa seuraten. Katujen nimikyltit ovat kiinaksi, kartalla ei nimiä lue lainkaan. Kun hän löytää joen, hän tunnistaa sijaintinsa kartalla. Korkeiden talojen välissä virtaavalla joella hänen eteensä aukeaa toisenlainen maisema. Sumu leijuu yllä joen, jonka varrella kalastajat uittavat vapojaan. Onko sumu aamu-usvaa vai saasteiden harmautta, sitä Äiti ei tiedä. Näkymä on kuitenkin kaunis.   




AQI (air quality index) n. 250 (kauempana olevia taloja ei paljon erota)





AQI n. 150




Sedät aamukalassa



 

Äiti kulkee läpi nuukahtaneen lähetystöalueen. Synkät puut varjostavat jo hieman rapistuneita rakennuksia, joiden edessä seisoo tiukkailmeisiä vartijoita. Ainoastaan näiden liikkuvat: ne kiertävät tutkan lailla ympyrää, tallentaen ja varmentaen jokaisen liikahduksen. Iranin ja Somalian lähestystöjä vastapäätä hirviöpatsaat vartioivat vahvalla metalliportilla varmistettua synkeää rakennuskompleksia. Rakennuksen edessä liikennemerkeissä on kuvia räjähtävistä autoista ja Äiti pohtii, mistä niissä varoitetaan. Mahdollisista pommeista autoissa vai että siihen pysäköidyt autot räjäytetään? Samalla hetkellä portti lähtee aukeamaan, mutta vain raolleen. Ketään ei näy lähistöllä, ei liikkuvia autoja eikä ihmisiä. Juuri kun Äidin mielikuvitus alkaa laukkaamaan ja keksimään toinen toistaan kammottavampia syitä portin aukeamiseen, huomaa hän katua marssivan sotilasjoukon, joka tahdissa askeltaa portista sisään. Se sulkeutuu heidän perässään ja Äiti on taas yksin kadulla.



Älä parkkeeraa - autosi räjäytetään?? Vai varo räjähtäviä autoja?




Who cares?

 
Äidin matka jatkuu aamu-uneliaiden pienten baarien reunustamaa kadunpätkää pitkin. Öisin kadulla sykkii varmaan Pekingin iloinen yöelämä mutta arkiaamuna se torkkuu elähtäneen ilolinnun unta.  Vain puolen kilometrin päässä suurkaupunki on jo täysin hereillä, muurahaiset vipeltävät korkeisiin toimistokekoihinsa, mutta täällä väsyneet tarjoilijat vasta kantavat pöytiä ulos. Viinibaarien ja kahviloiden terasseilla istuu jokunen pariskunta aamucappuccinolla, kaikilla heillä puvut päällään jatkaakseen aamiaisen jälkeen suoraan töihin. Tuntia paria myöhemmin, hitaampienkin työmuurahaisten kadottua korkeisiin toimistorakennuksiinsa, saapuu paikalle expatriaattikotiäitejä, vauvojaan vaunuissa kärräten, tavatakseen toisia maansa jättäneitä kotiäitejä kahvikupposen ääressä.   



Sanlitun Bar Street



 

Äiti kulkee uneliaan baarialueen läpi ja löytää viimein etsimänsä: suositun shopping centerin, Sanlitun Villagen (三里屯). Ostoskeskus on jaettu kahteen kylään: pohjoiseen ja etelään. Pohjoisessa, lähimpänä Sanlitun Bar Streetiä, sijaitsevat kalliit luksusputiikit kuten Versace, Miu Miu, Vera Wang ja Christian Louboutin. Eteläisestä ostoskompleksista löytyvät halvemmat merkkiliikkeet: Diesel, Vans, Lacoste, Cath Kidston, sekä näiden joukossa Marimekko.

Modernien ostoskompleksien väliin jää viehättävän nuhjuinen kadunpätkä, jossa värikkäät, pienet kiinalaiset katukaupat ja -ravintolat taistelevat vielä olemassaolostaan. ”Sex shop” erottuu räikeänä kiinankielisten kylttien joukosta.
 

Ostoskeskuskin uinuu vielä. Liikkeissä siivoojat lopettelevat päivän työtään ja myyjät aloittelevat omaansa. Isoäidit ja isoisät taluttavat kädestä tai työntävät kolmipyöräisellä pienokaisia leikkimään aukiolle ja kokoontuvat ryhmissä rupattelemaan.

Pohjoiskylässä Äiti istahtaa Starbucksin terassille juomaan lattea ja katselemaan, kuinka teinipojat, varmaan jonkun läheisen lähetystön lapsia, nauttivat alkaneen kesälomansa vapaudesta ja skeittaavat korokkeilla suljetun luksuskaupan edessä. Tai kenties he ovat vasta matkalla kouluun. Hetken päästä pojat katoavat yllättäen. Saivatko he häädön vai keräsivätkö he reppunsa ja potkuttelivat kouluun?
 



Mummot ulkoiluttavat lapsenlapsiaan



 



Aamutapaaminen







Lasten leikkialue







Sanomatalon edessäkö? Ei vaan Sanlitunin.



 

Yhtäkkiä näkyviin ilmaantuu oransseja hämähäkkejä, jotka seiteissään laskeutuvat ryhmänä tornitalon katolta ja pesevät sen lasiset seinät heiluttaen lastojaan puolelta toiselle. Kaikki yhtä aikaa samaan suuntaan tahdissa: vasemmalle, oikealle, vasemmalle… Maahan laskeuduttuaan he lepäävät hetken ruohikolla kunnes siirtyvät seuraavaan kohtaan.



Hämähäkit laskeutuvat



 

 

Kun Äiti palaa koululle hakemaan esikoistaan, tämä pomppii iloisena häntä vastaan. ”Oliko kiva päivä?” kysyy Äiti epäröiden, surkeaa vastausta peläten.

”Aivan mahtava!” toteaa tytär onnellisena. ”Juttelin kaikkien tyttöjen kanssa ja ne oli tosi kivoja. Ne pyysi mua puhumaan suomea ja sit mun piti kääntää se niille. Sit me saatiin jokainen, jopa mäkin, luokan kassasta 90 juania ja sillä me mentiin yhteen kauppaan ostamaan syötävää. Lopuksi me mentiin vielä jäätelölle! Mä sain joidenkin niiden tyttöjen puhelinnumerot. Niin ja oikeastaan mä voisin  tulla tänne huomennakin…”

Kuinka vähällä vaivalla voidaan kotouttaa ihmisiä ja kuinka pienestä onkaan kiinni, tunteeko vieras olevansa tervetullut joukkoon…

 

 



Poliisin päämaja?




Kumpi reitti johtaakaan kotiin?



Tunnin metromatkan ja kahden vaihdon jälkeen melkein perillä, huh! Jo kelpaa hymyillä (enää puolen tunnin kävely kotiin yli 30 asteen helteessä...)



Viisi onnellista kaverusta kirmaa leikkimään :)

Ystävät <3