Paljon mahtuu yhteen viikkoon: osa 4, jossa Suomi täyttää 99 vuotta

 

 

 

Maanantai-iltaa en jättänyt väliin. Suurlähetystöön lähdin laulamaan kauneimpia joululauluja. Nuoremmat lapset jäivät kotiin sairastamaan, kun pakkauduin naapurin kyytiin autoon. Tällä kertaa liikenne sujui kuin unelma ja ruuhkaan varautuneina saavuimme paikalle 45 minuuttia etuajassa ja koputtelimme kylmissämme suurlähettilään residenssin portilla.

 

Kuten viime vuonna, tässäkin tilaisuudessa meitä säesti ja hauskuutti Suomesta saapunut lähetysseuran pappi Juri Veikkola. Reilun tunnin pappi laulatti meitä, tämän jälkeen alkoi tarjoilu, joka oli onneton: joulutorttuja ja karjalanpiirakoita, ja nekin loppuivat kesken. Kaikille tuskin riitti yhtäkään. Siitä huolimatta, että paikalle saapui jopa vähemmän vieraita kuin oli ilmoittautunut. Kyseinen laulutilaisuus on kuitenkin ainoa tapahtuma, jonka Pekingin suurlähetystö järjestää oman maansa kansalaisille, eikä muutenkaan näy mitenkään meidän elämässämme.

 

Toista oli aikoinaan ainakin Singaporen suurlähetystössä, jossa nimenomaan suurlähetystö oli suomalaiset yhteen kokoava ja yhteisöä kannatteleva voima. Koska Pekingissä lähinnä vain Suomi-koulu kokoaa suomalaisia (enimmäkseen lapsiperheitä) yhteen, olemme aika hajallamme. Kenelläkään ei taida olla hajua, paljonko täällä loppujen lopuksi on suomalaisia. Ne, joilla ei ole lapsia, saattavat olla hyvinkin yksinäisiä, mikäli eivät osaa hakeutua johonkin kansainväliseen yhteisöön. Etenkin puolisolle, jolla ei ole turvanaan edes omaa työyhteisöä, tilanne voi olla henkisesti hyvin stressaava ja laukaista kulttuurishokin tai masennuksen.

 

Muistan aikoinaan Singaporessa, kuinka kaikki muut suomalaiset meitä lukuun ottamatta tuntuivat olevan joko nokialaisia tai lapsiperheitä. Koska me emme kuuluneet kumpaankaan, emme myöskään tunteneet kuuluvamme mihinkään ryhmään. Mieheni suomalaisen työkaverin paikallisen tyttöystävän ja tämän ystävättärien kanssa yritin hengailla, mutten oikein tuntenut kuuluvani kunnolla siihen porukkaan (ja kun pariskunnalle sittemmin tuli ero, nainen katkaisi heti välinsä minuun).

 

Onneksi Singaporessa sentään oli sekä aktiivinen suurlähetystö että Singaporen suomalaisten yhteisö, joiden kautta kaikkien oli mahdollista päästä mukaan ja tutustua muihin ihmisiin. Näiden kautta sain myös kaksi ihanaa ystävää, joiden perheistä on muodostunut meille tänä päivänäkin hyvin läheiset ystäväperheet. Singaporen suomalaisyhteisön juhlatoimikunnassa olin itse erittäin aktiivisesti mukana järjestämässä kolmea juhlatapahtumaa vuodessa.

 

Lasten myötä Pekingin yhteisöihin on helppo päästä mukaan, yhtä lailla kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin. Kun lapsia on kolmessa eri koulussa (kahdessa kansainvälisessä ja yhdessä Suomi-koulussa) ja itse osallistuu jokaisen toimintaan aktiivisesti, ei yksinäisyyden hetkiä ennätä kokemaan. Myös naapureihin on helppo ottaa kontaktia, kun yhdessä saatellaan lapsia aamuisin koulubusseille ja iltaisin odotellaan busseja palaaviksi.  

**

 

Maanantaina olin laulamaan lähtiessäni kiireessä pannut etikkapunajuuret marinoitumaan ja kaatanut etikat suoraan pullosta perään. Illalla maistoin ja totesin päällimmäisten punajuurien marinoituneen kirpeän etikkaisiksi, kun taas pohjalla ei ollut makua lainkaan. Näistä punajuurista tein seuraavana päivänä rosollin.

 
 

Tiistaina itsenäisyyspäivänä juhlistimme siis jälleen kerran Suomen itsenäisyyttä – tällä kertaa meillä kotona. Yritin kyllä kutsua kaikki suomalaiset, mutta käytännössä paikalle uskaltautuivat vain Suomi-koulun kautta tutut.

 

Koko päivän suorimme Ayin kanssa yhdessä paikkoja ja kovin hän ihmetteli suomalaisten tapoja juhlia. Eikö niissä tarjota kuin yhtä ruokalajia ja sitäkin kovin vähän? Kuinka yksi salaatti voi riittää 20 syöjälle? Tosin on Täti ennenkin nähnyt juhlavalmisteluitamme ja kuullut nyyttäreistämme, joten ei hän enää tällä kertaa kauheasti ihmetellyt. Päinvastoin kyseli kovasti, juhlivatko suomalaiset usein, ja ihasteli kovasti, että onpa erinomainen idea, että vieraat tuovat itse ruokansa mukanaan. Kiinassa nimittäin harva edes tuntee käsitettä nyyttärit, sillä isäntäväen tehtävänä on hoitaa kaikki tarjoilut (joita on tietysti oltava paljon ja montaa sorttia). Onhan se isäntäväen heikkoutta, jos ei tähän pysty. Niinpä Ayi totesikin, että siitä syystä hänkään ei kovin usein jaksa kutsua vieraita kotiinsa.

 

 

Illalla ikkunaan sytytettiin kaksi kynttilää, tupamme täyttyi ihmisistä ja pöytä katettiin täyteen kotoisia jouluruokia (joka sorttia löytyi) sekä viiniä. Masut tupaten täynnä herkkuja yritimme innokkaasti laulaa jouluisia virsiä ja –lauluja, sen minkä painavista vatsoistamme huolimatta saimme haukottua keuhkoista ilmaa. Juri-pappi ei suinkaan tullut Suomesta turhaan meitä säestämään ja lupasi tulla taas uudestaan keväällä. Silloin Viiniä ja virsiä –ilta järjestetään naapurissamme.

 

Keskiviikkoiltana rauhallinen koti-ilta maistui viikon rientojen jälkeen. Mutta kuopus se itki koulusta kotiin palatessaan, että eikö me mennäkään tänään enää mihinkään juhliin. Ihan tylsää… Vaan eipä mennyt kauan, kun jo saimme taas jännitystä elämäämme. Yöllä Kolmonen herätteli meidät valittaen hirmuisen kipeää vatsaansa. Koko yön hän itki ja aamuyöstä oksensi. Sen jälkeen oireet katosivat taas kuin taikaiskusta, jälleen kerran. Vein lapsen lääkäriin mahdollisen umpisuolentulehduksen vuoksi. Lääkäri katseli kummissaan lasta, joka oli täysin terve, oma itsensä. Diagnoosiksi saimme kummallisen viruksen, jonka oireet tulevat ja menevät, tai sitten kyse voi olla ruoka-aineallergiasta.

 
 

Jospa tämän illan rauhoittaisimme vauhdikkaan viikon jälkeiseksi koti-illaksi perheen kesken. Sillä huomenna meidät on kutsuttu taas kylään. Itse asiassa kolmeen kyläpaikkaan.

 

Lainamaljakkoa odotellen

 

 

 

  

 

 

 

 

Osa kuvista on lainattu ystävältä.

 

Paljon mahtuu yhteen viikkoon: osa 3, jossa juhlitaan 99-vuotiaan Suomen itsenäisyyttä

 

 

 

 

 

Shanghain katselemiseen jäi aikaa vain tunti emmekä sinä aikana ennättäneet kuin kuljeskella Bundilla, josta otin eiliset kuvat. Vähänpä pystyn Shanghaita vertailemaan Pekingiin kahden taksimatkan ja Bundilla käyskentelyn perusteella, mutta Shanghai näytti olevan kuin yksi Euroopan kaupungeista. Keskusta on täynnä siirtomaavallan aikaisia taloja, jotka ovat kuin suoria kopioita eurooppalaisesta arkkitehtuurista sadan vuoden takaa. Hyvin kauniita minun silmääni, mutta vähän yllätyksettömiä. Peking on mielestäni eksoottisempi ja jännittävämpi.

Bundin tapaista kävelykatua saa Pekingistä hakea (ehkä hieman vastaava on Wanfujing, mutta sitä pitkin olen kävellyt vain kerran). Sen sijaan jalkakäytävät ovat iso ero Pekingiin verrattuna. Nyky-Pekingiä ei ole tarkoitettu kävelemiseen, vaan jalkakäytävät on istutettu täyteen puita tai tukittu muilla esineillä. Niinpä jalkaisin liikkuva yleensä siirtyy kävelemään pyörätielle, jossa puolestaan saa koko ajan varoa mopon tai auton alle jäämistä. Siksi aniharva kävelee Pekingissä (minun lisäkseni). Shanghaissakin jouduimme kävelemään ajotiellä, mutta aivan päinvastaisesta syystä: lauantaina iltapäivällä jalankulkijoita oli niin paljon. Jalkakäytävät olivat aivan tupaten täynnä väkeä. Pekingissä harvoin näkee niin paljon ihmisiä muualla kuin autoissa ruuhkassa.

 

Tunnin kävelykierroksen jälkeen meidän oli palattava art deco -hotellihuoneeseemme suihkuun ja valmistautumaan. Sekä hörppäämään kahvit pysyäksemme hereillä myöhäiseen iltaan.

Kello kuudelta nousimme hissillä kerroksen ylemmäksi. Odottavaisin mielin, sillä sen lisäksi että pääsisin upeisiin juhliin, arvasin tapaavani ja yllättäväni myös pari bloggariystävääni. Kaksi vuotta sitten, suunnitellessamme muuttoamme Pekingiin, yritin etsiä netistä suomalaisten pitämiä Peking-aiheisia blogeja – löytämättä ainoatakaan edelleen hengissä olevaa. Niinpä lopulta päädyin Shanghain suomalaisten blogeihin, joista kaksi on edelleen hengissä ja kirjoittajat asuvat Shanghaissa. Jossain vaiheessa tajusin, että Elämää Idän Pariisissa (Kuala Lumpurista Shanghaihin) –blogin kirjoittaja Sari ja minä olemme tavanneet toisemme kerran ihan luonnossa: yhteisen ystävämme saunaillassa Punavuoren kattojen yllä joskus viitisen vuotta sitten. Blogiemme kautta olen tutustunut myös toiseen Shanghain suomalaiseen, Sannaan, jonka käsialaa on This is the life –blogi.

 

Vuosi sitten he esittivät minulle kutsun jokavuotisiin Shanghain suomalaisten järjestämiin itsenäisyyspäivänjuhliin. Kun muutama viikko sitten The Hutong -kokkikurssilta tullessani kuulin parin Pekingin suomalaisen rouvan olevan menossa Shanghaihin osallistuakseen Suomi 99-juhlaan, ehdotin asiaa miehelleni ja hän yllättäen jopa otti innokkaasti ehdotukseni vastaan. Siitä huolimatta, että tiesimme käynnin olevan TODELLA pikainen huippukiireisestä viikostamme johtuen. Niin ostimme liput gaalaan ja lennoille sekä varasimme hotellihuoneen juhlavierastarjouksella. Bloggariystävilleni en vihjaissut tulostamme halaistua sanaa etukäteen. Päätin yllättää heidät.

 

Saman tien kun astuimme sisään juhlatilaan ja haimme katseellamme pekingiläisiä ystäviämme, huomasi mieheni jonkun tutun omasta firmastaan. Samanaikaisesti minä näin tämän vierellä Sarin, joka tunnisti minut siinä silmänräpäyksessä. Halasimme ja sitten yllätyimmekin kaikki, sillä selvisi, että Sari ja mieheni tuttava olivatkin pariskunta. Niin että miehet tunsivat toisensa työnsä kautta ja naiset vähän toisenlaisen työn kautta.

 

Sarin kanssa yhdessä etsimme käsiimme Sannan ja yllätimme hänet perusteellisesti. No, myöhemmin illalla selvisi, että yhteisiä tuttuja on meilläkin. Niin on pieni tämä meidän Suomi!

 

Kun vielä bongasimme useita aikaisemmin tapaamiamme ihmisiä, kuten erään pariskunnan viimekeväisestä Pekingin Finnish Spring Galasta, meillä riitti juttuseuraa ja tanssikavereita koko illaksi. Kovin teki mielemme jatkoille mukaan, mutta pakko oli lähteä puolenyön jälkeen koisaamaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aamulla klo 6.30 olimme hotellin aamiaishuoneen ensimmäiset vieraat. Kun me jo lopettelimme aamupalaa, saapuivat bändin solisti ja basisti suomalaisneitonen kainalossaan. Oli tainnut ilta vierähtää pitemmäksi, sillä he kaikki olivat vielä ilta-asuissaan. Hieman nuhraantuneissa tosin.

 

Tällä kertaa varmistimme kentän ja terminaalin useaan kertaan. Olisi ollut ikävä löytää itsemme Pudongin kentältä, kun koneemme lähti Hongqiaolta. Ennätimme hyvissä ajoin kentälle, kone lähti ajallaan ja pääsimme kommelluksitta Pekingiin.

 

Tunnin ennätimme levähtää kotona, kunnes meidän oli taas jatkettava matkaa Suomi-koulun joulujuhlaan, jossa minulla oli tärkeä rooli. Olin nimittäin syksyn aikana tehnyt erään luokan kanssa joulunäytelmän Charles Dickensin romaanista Saiturin joulu. Muutaman käytettävissämme olleen oppitunnin aikana oppilaat olivat tutustuneet tarinaan, käsikirjoittaneet sen uusiksi sekä harjoitelleet näytelmää. Minun tehtäväni oli tutustuttaa heidät tarinaan, auttaa käsikirjoituksen laatimisessa ja sitoa näytökset yhteen kertojan osuuksilla. Sekä olla ohjaaja.

 

Oli ihanaa syksyn aikana nähdä, kuinka innoissaan suomikoululaiset olivat näytelmän tekemisestä ja samalla täysin huomaamattaan harjoittelivat kaikkia kielitaidon osa-alueita: lukemista, kirjoittamista, kuuntelemista ja puhumista. Ja on upeaa, että vähäisestä käytössään olevasta ajasta huolimatta Suomi-koulu pystyy tarjoamaan heille monenlaisia elämyksiä, eikä pelkkää puurtamista kieliopin parissa ja Kulkuri-koulutehtävien tekemistä (3. luokasta eteenpäin oppilaat nimittäin opiskelevat Suomi-koulun puitteissa suomea äidinkielenä Suomen opetussuunnitelman mukaisesti ja saavat tästä myös todistuksen).

 

Oli myös mahtavaa, kuinka suuren suosion näytelmä sai ja kuinka onnellisia lapset itse olivat menestyksestään. Ja kuinka hienosti he hoitelivat hommat itsenäisesti. Eipä siinä ohjaajaa tarvittu muuhun kuin lukemaan kertojan osuuden. Ja senkin olisi voinut hoitaa heistä kuka hyvänsä.
 

Kolmoseltamme jäi valitettavasti Suomi-koulun väen keittämä joulupuuro ja leipomat kuivakakut väliin, koska hänen vatsansa kipeytyi ja hän nukkuikin pöydässä loppujuhlan ajan. Niinpä lähdin lasten kanssa kotiin ja jätin väliin Tatort-illan saksalaisravintolassa, jonne olisin mielelläni mennyt naapurinrouvien kanssa katsomaan Leipziger Tatort -poliisisarjan ensimmäistä ja tuhannetta osaa, olenhan seurannut saksalaiskrimejä koko ikäni. Kolmonen oli kovin kipeä koko illan ja nukkumaan mennessään hän oksensi. Sen jälkeen oli hillitön vatsakipu poissa.

 

Osa kuvista on saatu bloggariystävältäni Sarilta

 

Paljon mahtuu yhteen viikkoon: osa 2, jossa otetaan ohjat omiin käsiin ja panikoidaan lentokentällä

 

 

 

 

 

Vipinä jatkui perjantaina iltapäivällä heti saman tien glögien roudaamisen jälkeen, kun tein lähtöä koulubussille.

 

Koulubussit asettuvat joka päivä koulun eteen jonoon numerojärjestyksessä. Samassa järjestyksessä ne lähtevät myös matkaan, joten jos ensimmäisestä bussista puuttuu lapsi, ei yksikään bussi liiku, ennen kuin lapsen tila on selvitetty. Lasten kannalta bussijärjestys on mainio, koska kaikkein pienimmätkin eli jopa kolmevuotiaat tietävät tasan tarkkaan, mikä kaikista samannäköisistä busseista on heidän omansa. Huono puoli asiassa on se, että harvoin bussit pääsevät lähtemään aikataulun mukaisesti, sillä aina on joku lapsi kateissa tai vanhemmat unohtaneet ilmoittaa poissaolosta.

 

Perjantaina jostain oudosta syystä bussimme ei ollutkaan päässyt omalle paikalleen jonoon, vaan joutunut jäämään kauemmaksi taakse. Kuski tunnisti minut – kuljenhan hänen kyydissään kaksi kolme kertaa viikossa mennen tullen – ja viittoili bussiaan kohti. Hetken perästä näin ensimmäisen tutun lapsen juoksevan hikipäissään ja etsivän oikeaa bussia. Toimitettuani hänet oikeaan kyytiin asetuin koulun ovelle ohjaamaan kaikki oman bussini lapset oikeaan suuntaan.

 

Lopuksi huomasin kolmen lapsen puuttuvan kyydistä ja selvitin asiaa yhdessä koulun bussivastaavan tehtäviä hoitelevan henkilöstöpäällikön kanssa (samalla kun bussiayin ventovieras sijainen epätoivoisena tutki kyytiläistensä nimilistaa ja yritti pysyä kärryillä vastuulapsistaan). Tämän jälkeen henkilöstöpäällikkö ehdotti minulle virnistäen bussiayin työtä, minä kun olin osoittanut kelpoisuuteni tehtävään.  

 

Bussissa totesin puhelimeni saldon taas loppuneen yllättäen. Huomasin sen siinä vaiheessa, kun en saanut miestäni kiinni Whatsappilla, puhelimitse enkä edes tekstarilla. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Kai olin saanut siitä ilmoituksen tekstiviestitse etukäteen, mutta en ollut taaskaan ymmärtänyt kiinankielistä tekstiä. Tylysti vain poistanut sen, kuten kaikki muutkin jatkuvalla syötöllä tulvivat roskapostitekstarit.

 

Kotona ensitöikseni kävin lakkauttamassa kynteni juhlaviksi ja loppuilta meni erinäisiä laukkuja pakatessa.

 

Aikaisin seuraavana aamuna lähdimme lentokentälle, mieheni ja minä kahdestaan. Lastenhoito oli järjestetty naapuriavun turvin. Kakkosterminaalissa huomasimme tulleemme väärään paikkaan ja mies ryntäsi terminaalin ulkopuolelle etsimään vapaata taksia. Minä kipitin korkosaappaissani hänen perässään, kun hän mennä viuhtoi taksin luota toiselle, perässävedettävä matkalaukku ilmassa viuhtoen. Mutta yksikään taksi ei ensin suostunut ottamaan meitä kyytiin taksitolpan ulkopuolelta (he kai saisivat siitä sakot), tai kuski vaati meiltä maksuksi 500 rämpylää (n. 70 euroa), kun taas normaalitaksa olisi ollut 1,8 euroa tuolta matkalta. Vihdoin viimein löysimme kuskin, joka suostui pudottamaan hintaa ja jopa ymmärsi kiinantaidottoman mieheni tinkaamisen väärin: hän pudotti hintaa jopa mieheni tekemän vastatarjouksen alapuolelle. Otimme tämän 28 euron kyydin ja mieheni naureskeli minulle, että siitä näkee, kuinka paljon on hyötyä kielitaidottomuudesta. Jos minä olisin tingannut, olisimme maksaneet 15 euroa enemmän…

 

Ennätimme ajoissa kolmosterminaaliin, jossa tapasimme ensimmäiset matkakumppaneistamme. Meidät ahdettiin lentokenttäbussiin ja bussi kurvaili siksakkia parinkymmenen minuutin ajan, kunnes viimein pysähtyi Air Chinan koneen luo – aivan kakkosterminaalin viereen!  

 

Perillä syntyi uusi jännitysmomentti, kun taksiin ahtauduttuamme tajusimme, että emmehän olleetkaan saaneet hotellistamme vahvistusta varaukseemme. Puhelinsoitto toi helpotuksen ja vei jännityksen: emme joutuneetkaan etsimään majapaikkaa Holiday Innin tallista, vaan meille oli järjestetty yösija kunnianarvoisasta Fairmont Peace –majatalosta. Tämä siirtomaavallan ajalta peräisin olevasta art deco –tyylinen hotelli on yksi Shanghain parhaista hotelleista.

 

 

 

  

 

 

Vastaisen varalle

 

 



Shanghain yleisilme näyttää
ensisilmäyksellä lännestä repäistyltä

 

 



Tämän mainoskuvan täytyy olla todellisesta palaverista



Sattuipa löytymään mainoksen kauppa...



Kaupan sisäänheittäjä-rumputädit

 


Kiinalaiset rakastavat turkiksia,
kaiken tyylisinä

 



Pekingin asukkaalle hämmästys: ruokakojun vierestä löytyy roskis!

Siirtomaavallan aikaa kiinalaisilla mausteilla