Luokkaretkillä hutongeissa

Pekingiä ympäröi aikoinaan useita muureja. Koska kiinalaisille keskusta ja keskellä oleva on tärkeintä ja arvokkainta, oli keskipiste varattu keisarille. Keisarin ympärillä Imperial Cityn muurin sisäpuolella saivat asua vain tärkeimmät valtion virkamiehet. Tavallinen rahvas asusti kaupungin muurien ulkopuolella. Päivällä portit avattiin ja rahvas sai tulla kaupunkiin myymään tuotteitaan, mutta yöksi portit taas suljettiin. Avaaminen ja sulkeminen ilmoitettiin rummuttamalla tornista ja soittamalla kelloja toisesta tornista. Ulompi muuri purettiin tasavallan huumassa lähes kokonaan, mutta Rumpu- ja Kellotorni (Gŭlóu ja Zhōnglóu eli Drumm and Bell Tower) ovat yhä paikoillaan. Siellä luokkamme tapasi ilmiömäisen opettajan ja lasten oppaan Larsin.

Lars, eteläamerikkalaiselta näyttävä mies, joka muistuttaa entistä espanjanopettajaani mutta  paljastuikin pesunkestäväksi tanskalaiseksi, musta tukka ponihännälle sidottuna, otti ohjat heti itselleen ja kuin taikuri keräsi lapsilta ja aikuisilta täyden huomion. Valtavan kartan päällä hypähdellen ja välillä piirretyn muurin päällä kiipeillen hän näytteli vakuuttavasti hevosia, jotka vetävät kivirekeä joen jäätä pitkin tuodakseen valtavia kivenjärkäleitä tuhansien kilometrien matkan takaa Kiellettyyn kaupunkiin. Kuin jännittävää satua kertoen hän loihti mieliimme kuvan vartijoista, jotka yöllä yksilöllisillä äänimerkeillään ilmoittavat, että kaikki hyvin kaupungissa. Sekä lapset että me aikuiset näimme itsemme vuoteessa kieriskelemässä unta saamatta, koska vartijoiden jatkuvat huudot pitävät meitä hereillä. Elimme silmissämme keisarillisessa Pekingissä. Pedagogisesti hän lypsi lapsilta tietoja ja oletuksia kaupungin infrastruktuurin toiminnasta ja oli ylen innoissaan saadessaan näiltä syvällistä pohdintaa osoittavia vastauksia. Aikuisten läsnäoloa hän ei edes huomannut.

 

 

Kiinalaisilla mammoilla ja papoilla on tapana kerääntyä aamuisin puistoihin jumppaamaan, tapaamaan tuttuja ja kuluttamaan aikaa. Kuin magneetti veti Lars heitä puoleensa. Uteliaina he kerääntyivät seurueemme ympärille seuraamaan Larsin esitystä. Vaikka he tuskin ymmärsivät sanaakaan tämän puheesta, heille riitti jo hänen eleittensä ja liikkeittensä ihmetteleminen ja innokkaiden koululaisten ihasteleminen. Kun matkamme jatkui läpi hutongien, väkijoukko seurasi vanavedessämme. Joka pysähdyksellämme hampaaton nainen sopotti minulle jotain ja osoitti ihastellen Larsia ja lapsia. ”Hăo!” Joka kerta nyökkäsin vastaukseksi ja näytimme toisillemme peukkua: ”hăo”.

Lars kiiti katua eteenpäin ja pysähteli välillä osoittamaan jotain. Hän pysähtyi läpi ruostuneen polkupyörän kohdalle, joka oli pultattu kiinni katuun. Aikaisemmin olimme jo saaneet kuulla, kuinka menneinä aikoina kiinalaiset halusivat valokuvauttaa itsensä omaisuutensa vierellä. Monille polkupyörä oli arvokkain omaisuus, joten he kuvauttivat itsensä pyöränsä kanssa. Lars osoitti tätä ruostunutta pyörää ja kysyi: ”Luuletteko, että tämä pyörä on niin arvokas ja rakas omistajalleen, että hän sen takia pitää pyörästään näin hyvää huolta? Miksei hän sitten pese ja rasvaa sitä, vaan antaa sen rapistua?”

”Samoin tuo tuoli,” jatkoi Lars osoittaen lähellä olevaa rikkinäistä vanhaa tuolia, joka oli niin ikään pultattu kiinni katuun. ”Mahtaako sekin olla niin rakas, ettei kukaan saa viedä sitä?” Näin meille selvisi, että kyse onkin autoista. Auto on kenties arvokkainta, mitä monella tämän päivän pekingiläisellä on, ja se on se mistä pidetään hyvää huolta. Pesemällä ja puunaamalla kiiltäväksi. Tänä päivänä auto on se, joka pääsisi mukaan omistajansa muotokuvaan. Ja kun parkkipaikoista on huutava pula, autolle on löydettävä turvallinen paikka. Oman hutongin edustalta. Se tila varmistetaan merkeillä ja ketjuilla, vanhoilla polkupyörillä ja tuoleilla. Jonninjoutavalla romulla. Ja varmuuden vuoksi, jottei naapuri käy sillä välin siirtämässä merkkejä pois ja varasta parkkipaikkaa, pulttaamalla ketjut kunnolla katuun! 

 

Larsin opastuksella meille myös selvisi, miksi autojen renkaiden eteen pannaan levyt. Jotta koirat eivät kuseksisi renkaille… Hyh, hyh!

 

 

 

Lars kuvaili, millaisia linnoja alkeelliselta näyttävät talot saattavat olla sisältä. Koska hutong-taloja ei saa rakentaa ylöspäin, niitä rakennetaan alaspäin. Monissa taloissa voi olla jopa uima-altaat kellarissa. Hän kertoi, kuinka eräs talo romahti ja syyksi paljastui, että siihen oli rakennettu lisätilaa 18 metriä maan syvyyteen. Kun Lars parkkeeraa oman pikkuruisen autonsa liian lähelle seinän viereen, rientää naapuri paikalle mittailemaan ja valittamaan. Naapuri nimittäin pelkää omankin kellarinsa romahtavan…

Retki päättyi Larsin työpaikalle syömään sipsejä, juomaan kokista ja katselemaan vanhoja valokuvia.  Lars on toinen osakkaista yrityksessä nimeltä Beijing Postcards, joka, paitsi että se nimensä mukaisesti kerää vanhoja pekingiläisiä valokuvia ja myy niistä tehtyjä postikortteja, järjestää myös opaskierroksia. Ei ainoastaan lapsille vaan myös aikuisille. Ja näillä aikuisille suunnatuilla kierroksilla tarinat voivat liittyä vaikkapa Pekingin bordelleihin ja pahanmaineisiin katuihin ammoisina aikoina. Näistäkin tulette vielä joskus kuulemaan…

Arvokkaimmat esineet piti saada mukaan kuvaan...

 

 

 

 

 

 

Jos ei muuten, niin rekvisiittana...

 

P.S. Kannattaa muuten etsiä Beijing Postcards Facebookista. Lähes joka päivä ilmestyy uusi valokuva vanhasta Pekingistä.

Samaisesta yrityksestä kirjoittaa myös Mari Manninen Hesarissa, ja Larsista kertoo myös tämä linkki.

**

Syksyllä Kolmosen luokka perehtyi parin kuukauden ajan Pekingin muuttumiseen. Pekingistä ja sen muutoksista ei voi puhua puhumatta hutongeista, traditionaalisista asuinalueista, jotka ainakin tuhannen vuoden ajan nousivat Kielletyn kaupungin ympärille. Tuhansista hutongeista on valitettavasti jäljellä enää vain murto-osa, suurin osa niistä on tuhottu viimeisten vuosikymmenien muutosvimmassa. Onneksi hutongeja kuitenkin vielä on, ja niissä jatkuu normaali elämänmeno.

Opiskeltuaan hutongien historiaa, nykypäivää ja tulevaisuutta sekä katsottuaan videoita, joissa hutongien asukkaat, lapsista vanhuksiin, kertovat elämästään kotiympäristössään, oli neljäsluokkalaisten aika ahtautua bussiin ja vierailla paikan päällä. Larsin opastama retki oli niistä toinen, mutta jo sitä ennen luokka tutustui keisarin yksityiskäytössä olleeseen puistoon, Jingshan puistoon, joka on rakennettu Kielletyn kaupungin rakennusjätteestä ja sijaitsee sen pohjoispuolella, sekä vieressä olevaan hutongiin.

Camouflage-puu

Satoja vuosia ja useita vaihtuvia keisareita nähnyt puu



Keisarillinen Kielletty kaupunki



Salakuvattu Buddha

 

Bell and drum towers jossain horisontissa

Katulamput keisarin ajalta

Persimon-puu

 

 

Eräs koulun neljäsluokkalaisista asuu tässä hutongissa, ja niin kaikki neljännet luokat pääsivät vierailulle perheen kotiin. Sen tanskalainen isä puhui meille kulttuurin muuttumisen välttämättömyydestä, esitteli taloa ja kertoi sen ja alueen historiasta. Asuinalue on yhtä vanha kuin viereinen puistokin, yli 500 vuotta vanha, ja niin keskeisellä paikalla, etteivät siellä saaneet aikoinaan asua kuin keisarin virkamiehet. Talon keskipihalla olevat granaattihedelmäpuut ovat seisseet paikallaan jo 150 vuoden ajan, kun taas nykyisen talo on rakennettu vasta parikymmentä vuotta sitten. Suuri ihmetys koululaisille ja ylpeydenaihe Kolmoselle oli talon suomalainen sauna. Näytti talossa olevan kellarikin, mutta kuinka monessa kerroksessa, se ei meille selvinnyt.

Keskipihan vanhat granaattiomenapuut

Kiinalainen huone

Isän antiikkia





Vaikuttava kokemus oli tämäkin retki. En voi saada hutongeista kyllikseni, vaikka vierailisin niissä kuinka moneen kertaan…

 

Painajainen linjalla 6

Käsitys lomasta on tyystin erilainen vanhemmilla ja lapsilla. Lasten mielikuva lomasta on löhöilyä ja laiskottelua kotona, korkeiden kirjapinojen tuhoamista, mahtavia peliskaboja kavereiden kanssa ja tuntikausien ajan teeveen tuijottamista. Lasten mielestä ainoa retki lomalla saa suuntautua jääkaapille. Vanhemmat ovat asiasta toista mieltä. Viimeiset vapaapäiväthän on nimenomaan tarkoitettu lasten kehittämiseen. Ne on tarkoitettu museokäynteihin, teatterivierailuihin, nähtävyyksien katseluun, sivistymiseen. Jos näin ei olisi, olisi lomakin toki lyhyempi.

Kun uuttavuotta on juhlittu ja koulujen viimeinen lomaviikko alkaa, päättää Äiti viedä lapset tutustumaan Pekingin historiaan. Aamupäivällä hän tutkii karttaa ja eri nähtävyyksiä. Mihin kannattaa mennä arkipäivänä, jolloin kiinalaiset ovat töissä ja koulussa? Mihin pääsee helposti julkisilla eikä tarvitse kävelyttää kuopusta ja muita narisijoita pitkiä matkoja? Missä ei kulu montaa tuntia, Äiti ja esikoinen intoudu tutkimaan vitriinejä ja yksityiskohtia tuntikausia, pojat väsähdä ja päivä lopu kesken? Kun vielä ottaa huomioon Pekingin liikenteen ja siirtymisiin kulutetun ajan. Sillä täytyyhän hyvään retkeen mahduttaa bonukseksi myös jotain kivaa, kuten vaikkapa herkuttelutuokio. Siihenkin on varattava aikaa.

Äiti valitsee kohteeksi Lamatemppelin (Yōng hé gōng) ja komentaa lapset pukeutumaan. Kolmonen vastustelee, kiukuttelee ja valittaa, saa lopulta raivarin. Mikään ei ole hyvin. Housut ovat huonot, puristavatkin vielä, Äidin olisi pitänyt muistuttaa pitkien kalsareiden pukemisesta ennen farkkujen pukemista. Eikä hän missään nimessä halua lähteä mihinkään tyhmään temppeliin. Luvatuista herkuistakaan hän ei piittaa. Lopulta Äitikin ärtyy ja komentaa lapsen jäämään kotiin, lounaaksi Täti ei tekisi tälle lasten jokapäiväistä lempiruokaa, paistettua riisiä. Ei myöskään pelejä, Youtubea eikä televisiota. Sen sijaan olisi luettava englanninkielistä romaania.

Jotain hyötyä on siitä, että yksi lapsista jää kotiin. Koska Isäkin on töissä, mahtuu loppuperhe nelistään yhteen taksiin. Äiti tilaa kännykällä Überin, kuski soittaa ja Täti neuvoo tälle määränpään. Überin autot on yleensä uudempia kuin tavalliset taksit, ja niissä on jopa takapenkilläkin turvavyöt. Ainoa ongelma on niiden tilaaminen ilman kielitaitoa, mutta onneksi tällä kertaa Täti auttaa. Auto tulee paikalle ja Äiti ja kolme lasta pakkautuvat kyytiin, Äiti etupenkille ja lapset takapenkille. Kuski porhaltaa jo matkaan, jolloin Äiti vasta huomaa nuorimmaisen turvavyön olevan aivan liian löysällä. Kun auto ajaa portista ulos ja vartijat pokkaavat, pyllistää Äiti heille kumartuessaan taakse kiristämään Nelosen turvatyötä.

Tiibetiläinen Lamatemppeli on mielenkiintoinen, lapsetkin jaksavat kulkea useita taloja peräkkäin ja katsella satoja Buddhan patsaita ja niitä kumartavia ihmisiä. Mahtavin patsaista, 18 metriä näkyvissä oleva Maitreya Buddha, on suorastaan henkeäsalpaava näkymä, etenkin koska halli sen ympärillä on niin pieni. Jokaisessa talossa patsaat ovat hyvin erilaisia, ja ensimmäistä kertaa Äidillekin aukeaa, kuinka erinäköisiä ne ovat eri puolilla buddhalaista maailmaa. Kaikkialla valaistunut oppi-isä ei esiinny isona, leppoisasti hymyilevänä ja kultaisena. Tiibetissä patsaat ovat saaneet vaikutteita hinduilta, ja niinpä yhdessä talossa kaikilla patsailla on sininen pää, kuin hindujen Vishnulla. Toisaalla on kuvia monikätisestä Buddhasta, joka erehdyttävästi muistuttaa hindujumalia ilmassa heiluvine useine käsivarsineen. Valitettavasti sisätiloista ei saa ottaa kuvia, mutta niitä löytyy netistä.
 

 

Temppeliin johtaa pitkä puistotie

 

Sisääntuloa vartioivat mahtavat leijonat

 

Kiinalainen runsas koristelutyyli on esteettisesti enemmän
Äidin mieleen kuin askeettinen japanilainen

 

 

Yksityiskohtien riemusoittoa,
onneksi nämä ovat säilyneet jälkipolvien iloksi

 

Voi sitä loistetta, voi sitä kimmellystä
= kultaukset, aurinko ja saasteeton päivä

 

 

 

 

 

 

Pihalla nousee tynnyriuuneista savua, ja lapset haistelevat ilmassa leijuvaa vahvaa suitsukkeentuoksua. He pohtivat, paistetaanko uuneissa lettuja. Äiti viittaa vieressä kumarteleviin rukoilijoihin, jotka sytyttävät suitsuketikun, polvistuvat rahille ja kumartavat kolme kertaa, sen jälkeen tiputtavat käryävän tikun tynnyriin. Lasten pettymykseksi lettuja ei ole tarjolla.

 

 

 

 

 

Pyörää pyöräytetään rukoillessa

Temppeli on lamamunkkien luostari,
joten munkkejakin näkyy paljon

 

 

 
 

Hienosti he jaksavat kiertää kaikki talot ja tutustua temppelin historiaan. Mutta lopulta Kakkosen varpaat ovat jäässä ja kuopuksen vatsassa kurnii nälkä. Lounasaika on jo kaukana takana. On siis aika lähteä syömään ja Äiti kuljettaa lapset tuttuun kahvilaan. Saavat he lettunsa sittenkin, vaikka se tietää kahta matkaa metrolla sekä pitkää kävelylenkkiä.

 

Luostarin ulkopuolella vanhus kulkee myymässä turkiksia,
vai myykö hän kuolleita eläimiä turkkeineen?

 

 

Dondaqiaon metroasemalla

 

Jäärata ja pomppulinna Työläisten stadionin kupeessa

 

Ensimmäistä kertaa huomasin patsaan Workers' Stadiumin edessä

 

Viimeinkin - auringon jo laskiessa...

 

Kuppi kuumaa: green tea latte

 

... ja ne vohvelit, lipo lipo

 

 

 

Isä on jo ennättänyt lähteä ajamaan töistä kotiin, joten perheen on palattava metrolla. Ensimmäistä kertaa Äiti, joka aina kovin suitsuttaa Pekingin metron puolesta, saa kokea, mitä on todellinen ruuhka. Juuri kun he tyytyväisinä seisovat oviaukon vieressä keskellä käytävää ja pitelevät tangosta kiinni, avautuvat junanovet ja väki velloo laiturilta sisään.  Syöksyy kuin vesi vedenpaisumuksessa, yhdessä humauksessa. Ihmiset todellakin ahtautuvat sisään, tunkeutuvat, työntävät toisiaan ja puristautuvat niin tiukkaan kuin ikinä voivat. Äidin sydän hypähtää kurkkuun, paniikki iskee hänen tajutessaan kuopuksen jäävän jalkoihin, tallautuvan väentungoksessa kuoliaaksi kuten Intiasta kantautuvissa uutisissa. ”Háizi, háizi, háizi”, kiljuu hän toistellen ainoaa mieleensä juolahtavaa varoitussanaa. ”Lapsi!” Samalla hän nostaa nuorimmaistaan niin korkealle kuin pystyy. Tungos pysähtyy, ihmiset lopettavat tönimisen, ihmettelevät ja ehkä osa heistä huomaa aikuisten vyötäröntasolta pilkottavat vaaleansiniset ketunkorvat. Moni naureskelee hämmentyneenä, kukaan ei enää yritä työntäytyä kyytiin, osa ehkä jopa hyppää pois. Ovet sulkeutuvat ja juna lähtee, jättää osan matkustajista laiturille.  

 
”Oletko kunnossa?” kysyy huolestunut isosisko. ”Huuda jos meinaat tukehtua!” Pikkuveli päästelee ääniä ja virnistelee koko viisivuotiaan maitohammasrivistöllä. Kun he seuraavalla asemalla vaihtavat junaa, Äiti ottaa kuopuksen syliinsä, kuten paikalliset. Kerrankin muut matkustajat tekevät tilaa hänen poistuessaan, edes laiturilta ei kukaan yritä hypätä kyytiin ennen kuin hän seurueineen on päässyt ulos junasta.

Seuraava juna on tyhjempi ja he matkustavat mukavasti, mutta kolmas kun saapuu laiturille, katsoo Äiti kauhuissaan täpötäyttä vaunua. Kolmen lapsen kanssa hän ei edes yritä työntäytyä yhden ihmisen mentävään aukkoon, vaikka näkee sen vetävän kymmenen aikuista matkustajaa. Kunhan sopivasti työntää ensin! Kolmen junan he antavat mennä ohitseen, ennen kuin tulee neljäs, jossa on sen verran väljää, että he uskaltautuvat kyytiin. Nuorimmaisen Äiti sijoittaa muiden lasten ja itsensä väliin, penkillä istuvan miehen viereen. Siinä ei ainakaan voi lapsella hengitys estyä. Hätätapauksessa tämän voi heittää miehen syliin.

Kuopus ei ole millänsäkään. Illalla hän ei edes muista koko seikkailuaan, vaan riemuitsee suuresti saadessaan katsoa ”tappelua”, kuten hän Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelua nimittää. Tosin uni tulee, ennen kuin tappelu päättyy Suomen voittoon.

Vuosipäivä



Vuoden aikana Äiti suoritti erään tutkinnon

Tänään alkaa uusi vuosi. Paitsi että vaihdoimme kalenterin vuotta pari päivää sitten, on myös blogini siirtynyt uuden vuoden puolelle. Tänään on nimittäin kulunut tasan vuosi aikaa blogini ensimmäisestä julkaisusta. Vaikka uusi elämämme oli saanut alkunsa jo kuukausia aikaisemmin.

Vuosi tulee aikaa myös ensimmäisestä matkastani Kiinaan, previsiitistämme Pekingiin. Kuluneeseen vuoteen on mahtunut paljon vastakkaisuuksia: elämää Suomessa ja Kiinassa, rankkaa opiskelua ja työntekoa, yksinhuoltajuutta ja kotirouvuutta. Vaikeuksia ja ongelmia, mutta myös iloa ja jännitystä. Hauskoja sattumia. Alkanut uusi vuosi tullee olemaan tasaisempi, jos elämä jatkuu suunnitellusti. Vaikka eihän koskaan voi tietää.

Pääsin toteuttamaan vuosien haaveeni ja saan nyt elää kulttuurissa, joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Toisaalta välillä mietin, miten helppoa täällä on nykyään, liiankin länsimaista. Millaistakohan olisi ollut tulla tänne silloin kaksikymmentä viisi vuotta sitten? Tai kahdeksantoista vuotta sitten kiertää Pekingin kautta muuttaessamme Singaporesta kotiin. Kuten miehelleni silloin ehdotin. Sillä paljon on tämä maa muuttunut näiden lyhyiden vuosikymmenten aikana. Siksi kätken inhoni ja yritän iloita, jos kanssamatkustaja metrossa räkäisee keltaisen klimpin tyylikkäille krokokuvioisille korkkareilleni. Sillä onhan siinä kyse perinteistä, vanhoista kiinalaisista tavoista. Räkiä lattialle. Juuri niitä tapojahan halusin nuorena ylioppilaana päästä näkemään.

Toivottavasti tämäkin vuosi tuo uusia kujeita, mielenkiintoisia kokemuksia elettäväksi ja jutun juuria blogiini.

Tosin tuskin on pelkoa, että aiheista tulisi pulaa. Siitä pitävät huolen jo neljä lasta. Juuri äsken kuopus käänsi poikien huoneen oven lukkoasentoon ja paiskasi oven kiinni. Ulkopuolelta. Nyt odotamme että managementistä lähetettäisiin joku murtamaan oven. Opimme läksyn, että jatkossa kannattaa varastoida huoneiden avaimet jonnekin muualle kuin itse huoneeseen. Vasta viime keväänä Isä oppi kantapään kautta, ettei kannata painaa autotallin ovessa olevaa nappia lukitusasentoon, ennen kuin menee sisään autotalliin. Kun sisäovi on lukossa, ei autotallista pääse ulos omin avuin. Onneksi Isällä oli puhelin mukanaan ja kodin etuovi auki, joten hän sai soitettua naapurille. Tämä asteli sisään ja avasi autotallin sisäoven asunnon puolelta. Muutoin olisi muutaman kuukauden päästä löydetty tämän näköinen hahmo autotallista.



(Jos tämä blogi olisi lapsi menneiltä aikakausilta, se täyttäisi tänään kaksi vuotta. Aikoinaan nimittäin kiinalaiset lapset syntyivät yhden vuoden ikäisinä)

Xīn nían kuài lè (eli hyvää uutta vuotta)!