Legendojen portilla ja rakkauden puun varjossa (Yangshuo, osa 3)

 

 

 

 

 

 

 

Toiseksi viimeisenä päivänä uskaltauduimme vuokraamaan polkupyörät. Päästäksemme kaupungin toiselle puolelle meidän oli ajettava keskustan läpi. Kun ilman kypärää poljin sekasortoisen liikenteen seassa polkupyörällä, jonka satulaa ei saa laskettua ja jonka jarrut hädin tuskin toimivat, kuvittelin jo mielessäni pääni murskautuneena katukiviin. Mutta kun pääsimme kaupungin ulkopuolelle, jossa liikenne oli rauhallista ja katu leveä, tunsin suurta riemua sisälläni. Kuinka ihanaa onkaan polkea, antaa ajatusten viedä ja ihmetellä ympärillä aukeavaa Kiinan maaseutua, ihastella ylväiden maisemien kauneutta.

Välillä ohitimme kiinalaisten ”nähtävyyksiä”, vuoren sisään tehtyjä muovisia huvipuistoja, possupatsaita, ihmisen tekemää kiiltävää krääsää. Näiden rihkamarakennelmien edessä oli autoja parkissa tungokseen asti. Jatkoimme polkemistamme.

 

Pysähdyimme vasta vanhan banianpuun luona (Old Banyan Tree). 1400 vuoden ajan sen kerrotaan seisseen paikallaan tuulia ja sateita uhmaten. Kuulemamme mukaan se on kaikille kiinalaisille tuttu rakkauden puu elokuvasta ”Kolmas sisko Liu”, ja sen alla tänä päivänä nuoret rakastavaiset siunaavat suhteensa. Ostimme lipun ja kävelimme sisään. Kuljimme puiston läpi, ohi ratsastajien, ohi keppiä heiluttavien apinoiden (joiden kanssa voi kuvauttaa itsensä maksusta), ohi joella melovien ihmisten. Mutta missä se banianpuu on, ihmettelimme me, kunnes huomasimme seisovamme aivan sen vieressä. Siinä se seistä törötti yksinään, suurena ja mahtavana, mutta hiljaisena ja huomaamattomana. Se ei kiiltänyt, ei loistanut eikä liikkunut energisesti. Kiinalaiset olivat liian keskittyneitä muihin touhuihinsa, etteivät he näyttäneet edes muistavan koko puuta, ennen kuin me ryhdyimme kuvaamaan sitä. Me napsimme puusta kuvia joka puolelta, ja joka kuvakulmasta puu näytti erilaiselta. Kun olimme viimein valmiit, oli viereemme ilmaantunut muutama muukin valokuvaaja napsimaan selfieitä itsestään puun rinnalla, eikä siitä kertovan kivipaasin vierellä. Ehkä hekin viimein muistivat, mitä varten he olivat oikeastaan tulleet.

 

Jatkoimme matkaamme pyörillä. Kahden kilometrin päässä lähes tulkoon poljimme ohi päämäärämme. Ohi olisimmekin menneet, jollei vanha nainen olisi pyöräillyt meidät kiinni ja liimautunut meihin kuin takiainen. Hän selväsi tiesi, mitä länsimaiset etsivät. Hän osoitti meille sisäänkäynnin vuorelle, samalla kun yritti turhaan kaupata meille vettä. Kipusimme bambumetsän poikki lukemattomia kiviportaita pitkin ylös legendaariselle kuuvuorelle (yuèliàng shān, sananmukaisesti Moon Hill), joka liittyy yhteen kiinalaisten tärkeimmistä legendoista, tarinaan siitä, kuinka kuun jumalatar Cheng’e alun perin joutui kuuhun. Tätä tarinaa kerrotaan aina keskisyksynjuhlan aikaan.  

 

Ylhäällä vuorella oli lisäksemme vain muutama turisti, eikä tietoakaan niistä väenpaljouksista, joihin viittasivat lukemattomat autot läheisten muovihuvipuistojen parkkipaikoilla. Harvojen urheilullisten matkailijoiden lisäksi oli vuorella kolme hyvin iäkästä kiinalaista rouvaa, kaikilla heillä kylmälaukut olallaan. He olivat aamulla kivunneet vuorelle laukkujaan raahaten, myydäkseen kylmää juomaa janoisille turisteille, maisemapostikorttien lisäksi. Muutamalla englanninsanalla he niitä meille tarjosivat, mutta kun löytyi yhteinen kieli, niin sittenkös me tulimme hyvin juttuun. Kolme kiinalaista vanhusta, kaksi länsimaista naista, paljon höpötystä ja elekieltä, hyvin paljon hihitystä. Ja vaikka olimme repuissamme raahanneet ylös kylmää vettä riittämiin, emme hennoneet olla ostamatta heiltä viiden juanin coca colat janojuomaksemme. Ensin tiukasti kieltäydyimme maisemakorteista – luvaten tulla vuoden päästä uudelleen koko perhe mukanamme (ja taas yhdessä hihitettiin) – lopulta päädyimme ostamaan niitäkin muutaman nipun tuliaisiksi lapsillemme.  Kymmenen juania nipulta tuntui aivan pilkkahinnalta, kun katsoi näiden herttaisten ja niin ystävällisten rouvien uurteisia kasvoja ja mietti sitä sitkeyttä, jolla he lukuisista ikävuosistaan huolimatta joka aamu lähtivät kotoaan ja kapusivat vuorelle. Myydäkseen puoli-ilmaiseksi juomaa rikkaille turisteille.

 

Paluumatkalla jännitimme, ennättäisimmekö takaisin hotellille ennen pimeää. Polkeminen ilman kypärää vielä menetteli, muttei ilman valoja siitä ei tulisi mitään. Juuri kun iloitsin hyvin sujuvasta pyöräilystä, saavuimme taas kaupunkiin ja jouduimme liikenteen imuun. Lähdin ohittamaan pysäkillä seisovaa bussia ja juuri ja juuri vältyin yhteentörmäykseltä mopon kanssa, joka ilmaantui yllättäen bussin takaa ajaen kaistaa väärään suuntaan (mikä on ihan normaalia ja mihin koko ajan pitäisi muistaa varautua). Silloin päätin vakaasti, että seuraavalla kerralla pakkaan kypärän kassiini mukaan matkalle.

 

Voi, mikä nautinto olikaan kuudentoista kilometrin lenkin jälkeen palata hotellille ja päästä suihkuun. Viimeisen illan kunniaksi meillä oli syytä juhlaan. Olimme jo edellisenä iltana tilanneet hotellimme ravintolasta paikallisia erikoisuuksia, herkullisten, tulisen kana-kasvispadan sekä marinoitua, täytettyä tofua, joiden valmistaminen kestää tuntikausia. Ja halvan kiinalaisen Tsingdao-oluen sijasta raaskimme kerrankin nauttia hotellin terassilla kallista tuontiviiniä. Prost! Huomenna olisi taas aika palata kotiin perheittemme luo.

 

 

 

 

Onkohan tämä suora käännös suomesta?

 

 

 

 

 

 

 

Osan kuvistani olen lainannut ystävältäni ja matkakumppaniltani Linniltä. Lisää hänen ottamiaan kuvia voi nähdä ja lukea matkakertomustamme saksaksi täältä.