20 juanin maisemissa (Yangshuo osa 2)

 

 

Maiseman nurja puoli

 

Li Jiang eli suomalaisittain Li-joki lienee Guangxin tärkein nähtävyys ja magneetti, joka veti meitäkin puoleensa. Päivittäin kuljimme sen rannalla uittamassa jalkojamme ja ihmettelemässä joessa peseytyviä ja simpukoita poimivia kyläläisiä. Toisin kuin Pekingin joet, vesi oli kimaltelevan kirkasta, läpinäkyvää, eikä se haissut. Iltaisin palasimme kävellen joen vartta pitkin hotellillemme, kulkien ensin läpi katetun tien, joka päivisin muuttui vilkkaaksi markkina-alueeksi, mutta iltaisin hiljeni hämyiseksi mukulakivikaduksi, jossa ajoittain ohitsemme pörräsivät mopoilijat hurjaa vauhtia, ja jonka päiväelämästä kertoivat vain typötyhjät pöydät pitkänä rivinä kadun reunalla. Lopulta katettu katu päättyi ja tiemme erkani rantatiestä läpi sademetsän, jossa illan pimetessä rapisi ja rahisi. Linni pohti ääneen äänen aiheuttajaa. ”Tiikeri”, vastasin hänelle ja kylmät väreet hiipivät pitkin selkäpiitämme.

Halusimme nähdä 500 vuotta vanhan, jo Ming-dynastian ajalta peräisin olevan, ”Bill Clintonin tunnetuksi tekemän” kalastajakylän, johon pääsee ainoastaan vesiteitse, sekä perinteistä kalastusta merimetsojen avulla. Matkustimme naapurikaupunkiin Xingpingiin ja pyysimme lauttaliput Yucuniin. Lipunmyyjä huokaisi, pyöritteli silmiään ja soitti puhelun. Myi meille lopulta kaksi lippua ja käski etsiä veneen numero 167. Kovin ihmettelimme myyjän hämmennystä, mutta asia selvisi meille istuessamme typötyhjässä veneessä. Yhtäkkiä huomasimme olevamme keskellä kiinalaista turistilaumaa, kantonilaisen firman työntekijöiden virkistysretkellä, ja koimme yhden matkamme suurimmista elämyksistä: kiinalaiset turisteina. Ensin nähtävyys olimme me, kaksi keski-ikäistä ulkomaalaisnaista, wàiguórén. Tämän jälkeen nähtävyys oli panoraaman-omainen maisema, jonka edessä poseerattiin valokuvia varten ja wàiguórénit vedettiin moniin kuviin mukaan. Ne, jotka eivät jaksaneet poseerata, olivat nokkaunilla kajuutassa.

Keskiaikaisessa kalastajakylässä meidät kiidätettiin kovaa vauhtia jonossa mäkistä katua pitkin ja sen varrella kyläläiset yritti lamaantuneenoloisina kaupata meille hedelmiä ja turistikrääsää. Kiipesimme katua ylös kylän kenties tärkeimmän asukkaan talon eteen, jonka etupihaa pidemmälle emme tosin päässeet. Siinä meille esiteltiin haalistuneita valokuvia Bill Clintonin vierailusta parinkymmenen vuoden takaa. Ja saman tien meidät kiidätettiin taas takaisin veneelle, oppaan hoputtaessa kiinaksi, mikäli yritimme edes hetkeksikään pysähtyä ottamaan valokuvia. Kylällä varmaan oli mielenkiintoinen historia, olihan se näytetty Clintonillekin, mutta meille se jäi täysin epäselväksi, sillä sanaakaan ei opas maininnut kylän historiasta. Merimetsokalastuskin jäi näkemättä, sillä ainoa kalastaja, jonka matkallamme näimme, oli bambulautallaan veneemme luo melonut nainen. Merimetsoineen hän nousi veneeseemme, kyykistyi kannelle hetkeksi ja keskeytti kaikki valokuvausyritykset vihaisesti viittilöiden, ja meloi hetken päästä tiehensä. Mitä hän meistä halusi, jäi epäselväksi.    

 

Paluumatkalla kiinalaiset innostuivat, lompakot kaivettiin esiin ja torkkujatkin kömpivät kajuutasta kannelle kuvaamaan, sillä ohitimme kaikkien kiinalaisten hyvin tunteman paikan, 20 juanin maiseman setelin selkäpuolelta. Tosin seuraavana päivänä tajusimme nähneemme vuoret nurinpäin, kuvanneemme maiseman väärältä puolelta, vuorten selkäpuolelta. Olisi siis kai pitänyt edes kääntää seteli oikein päin.  

Kun palasimme Xingpingiin, astelivat lähes kaikki ryhmän miehet ulos veneestä kainalossaan kalenterit, jonka valokuvissa he poseeraavat kaksi keski-ikäistä lăowàita kainalossaan. Taisi heille jäädä matkamuisto retkestään.

 

 

 

Seuraavana päivänä varhain aamulla risteilimme Li-joella uudelleen, Guilinista Yangshuohun, tällä kertaa isommalla veneellä ja isommassa porukassa, jossa mukana oli jopa muutama muukin länsimainen meidän lisäksemme. Jälleen kerran ensin kaikki ryntäsivät kannelle poseeraamaan ja ottamaan selfieitä (taas pääsimme mukaan yhteisposeerauksiin), sitten kajuuttaan syömään, ja viimeiseksi torkkumaan. Kun kuvat oli otettu, vain länsimaiset jäivät kannelle maisemia katsomaan.

Ensimmäisen aterian kiinalaiset olivat syöneet jo ennen veneen lähtöä, jolloin he olivat kaivaneet eväänsä esiin. Risteilyllä tarjoiltiin ilmainen lounas seisovasta pöydästä, ja kun buffet avattiin, ryntäsivät kaikki jonoon. Ensimmäiset jonottajat ja jonossa etuilijat kasasivat lautasilleen jättimäiset keot ruokaa, joista he jaksoivat syödä tuskin puoliakaan. Ruoka loppui kesken, jonon häntäpää jäi ilman ja sen jälkeen tietysti huudettiin ja rähistiin kunnolla.  

Ruokailun jälkeen kiinalaiset torkkuivat kajuutassa ja länsimaiset käräyttivät nahkansa kannella maisemia ihaillessaan. Siinä missä meitä kiinnostivat kiinalaisten puuhat, he seurasivat uteliaina wàiguórénien puuhia, etenkin espanjalaisen miehen, joka videokuvasi itseään joka kukkulan kohdalla ja höpötti espanjaksi kameralle. ”Me gusta, me gusta, me gusta mucho”, huudahti mies niin että ranta raikui. ”Wŏ xĭhuan hĕn duō”, käänsin lähimmälle ihmettelijälle. Youtubea kiinalaiset eivät tunne, mutta asia selvisi heille, kun selitimme, että espanjalainen panee videonsa Youkuun, sen kiinalaiseen vastineeseen.

 

   

 

 

 

Opettajat reissussa





Maiseman oikea puoli

 

 

Osan kuvista olen lainannut Linniltä. Lisää kuvia voi ihailla hänen blogissaan täällä ja täällä.