Eroja ja suruja

Kolmosella on ystävä. Suomalainen poika, joka asui neljän talon päässä meistä. Koulu pani pojat eri luokille, jotta he oppisivat englantia eivätkä puhuisi pelkästään suomea keskenään. Joka aamu Kolmonen odotti risteyksessä kaveriaan, yhdessä he kävelivät loppumatkan koulubussille. Oppitunnit he viettivät erillään, mutta välitunnit tiukasti yhdessä. Jos toinen oli poissa koulusta, toinen raahusti seiniä pitkin kuin orpo piruparka.

Tänään ystävä muutti pois. Aamulla pojat hyvästelivät toisensa. Seisoimme puolisen tuntia kotipihallamme vilkuttaaksemme heidän ajaessaan viimeisen kerran talomme ohitse. Kun perhe pakkasi autoa, poika seisoi pihallaan ja katseli meille päin. Kolmonen seisoi meidän pihallamme ja katseli heille päin silmät kyynelissä. Aina välillä toinen pojista nosti kätensä haikeaan vilkutukseen, johon toinen vastasi. Kun auto viimein lipui luoksemme ja pysähtyi viimeisiä hyvästejä varten, kumpikin poika itki.

Kaverin uusi koti on toisella puolen Ruotsia, milloinkohan seuraavan kerran tavataan?

Tätäkö on elämä expatriaattina: jäähyväisiä ja taas uusia jäähyväisiä. Tärkeiksi tulleet ihmiset katoavat yhtäkkiä elämästä eivätkä kenties koskaan enää palaa takaisin. Kun seuraavan kerran tavataan, vietetään yhdessä pari päivää - kenties täysin vieraina toisillemme. Onko lähtijän osa helpompi kuin jäävän, onhan hänellä uusi seikkailu edessään. Vai onko se pelottavampi, kun kaikki on aloitettava alusta. Mutta miltä tuntuu heistä, jotka ovat asuneet täällä pitkään, lapsetkin syntyneet ja kasvaneet täällä, juurtuneet Pekingiin, miltä heistä tuntuu nähdessään muiden tulevan ja lähtevän? Kuinka he kestävät näitä jäähyväisiä uudelleen ja uudelleen?
 

 

 

Auto vie ystävän kauas pois