Kiireistäni huolimatta en vielä malta päästää Tokiota
käsistäni, sillä matkan paras anti on kirjoittamatta. Mielenkiintoisinta ei
ollut itsenäisesti tehty parin tunnin junamatka Fuji-vuoren juurelle eikä
vierailu maailman korkeimmassa näköalatornissa Skytreessä. Harvahan nykypäivän
matkailun turruttamista ihmisistä enää saa kiksejä katsoessaan niitä
nähtävyyksiä, jotka ovat tuttuja kaikkialta valokuvista. Riittää, että nappaa selfien
ja jatkaa seuraavaan paikkaan. Vaikka yhtä hyvin sen selfien voisi ottaa
Disneylandin muovisen Fuji-vuoren tai japanilaisen temppelin miniatyyrin juurella.
Tai kun on käynyt yhdessä näköalatornissa, on käynyt kaikissa. Nimittäin yhtä
korkealta se tuntuu ja yhtä kaukaiselta alla oleva maa näyttää, katselee sitä
sitten Puijon tornista tai maailman korkeimmasta tornista. Juuri sillä
hetkellä!
Fuji-vuoren varjossa |
Siellä se Skytree häämöttää |
Taas yksi ihmeellinen salainen puutarha miljoonakaupungin keskellä |
Ulkomaalaiset pääsevät maksamalla pikajonoon, paikallisella luottokortilla voisi liput ostaa etukäteen netistä |
Paljon mielenkiintoisempaa on mielestäni seurata ja
maistella elämää. Ja erityisen mielenkiintoiseksi tämän reissun teki se, että saatoin
vertailla toisiinsa Pekingiä ja Tokiota, kiinalaisia ja japanilaisia. Kuinka
hämmästyttävän erilaisilta ne vaikuttivat. Ja sittenkin niissä on myös samanlaisuuksia.
Pekingin jälkeen ensimmäisinä päivinä kaupunki vaikutti niin
järjestäytyneeltä, suorastaan pelottavan säädellyltä. Kierrätys, liikenne,
kävelysuunta kaduilla – kaikki vaikutti viimeisen päälle suunnitellulta ja
ohjeistetulta. Siinä missä Pekingissä vallitsee iloinen kaaos, Tokiossa tuntui
vallitsevan saksalainen ryhti: ”Ordnung muss sein!” Ensimmäisinä päivinä olin
aivan stressaantunut, koska minusta tuntui siltä, etten osaa tehdä mitään
oikein: lajittelen roskat väärit, kuljemme väärällä puolella katua liikenteen
vastaisesti, karttaa tutkiessamme seistä tökötämme keskellä tietä tien
tukkeena. Pekingissähän sellainen on ihan normaalia, kaikki muutkin tekevät
niin, joten se ei häiritse ketään emmekä me erotu joukosta. Onneksi kummassakin
maassa ihmiset ovat hyvin ystävällisiä ja matkailijaa ymmärretään, joten
vähitellen aloin Tokiossakin rentoutua ja jopa nauttiakin järjestyksestä. (Myöhemmin
panin jo merkille, että Tokiossa kävelysuunta saattaa vaihtua kesken kaiken: välillä
ohitetaan vasemmalta, välillä oikealta, kulkusuunta on tosin aina merkitty
katuun. Siitä kuitenkin johtuu, että paikallisetkin kulkevat välillä väärään
suuntaan…)
Ylös |
Alas |
Hämmästyttävää oli ruuhkien puute. Väkimäärältään maailman
suurimmassa kaupungissa Tokiossa, jonka asukasluku on noin 15 miljoonaa
suurempi kuin Pekingin, ei ole minkäänlaisia ruuhkia tiellä. Pahimpaan ruuhka-aikaan
iltapäivällä tähyilimme Tokio Skytreestä alas kaduille, missä kaikki autot mahtavat
olla. Kadut näyttivät lähestulkoon tyhjiltä! Mutta syynä on ensinnäkin se, että
- toisin kuin Kiinassa - ei Japanissa auto ole nykyään enää mikään
statussymboli. Toinen syy on kuulemma se, että keskustassa parkkipaikat ovat
tiukassa ja parkkeeraaminen kallista. Kuulemamme mukaan monet perheet omistavat
auton, mutta sillä ei ajeta keskustaan. Lisäksi metro- ja junaliikenne on
äärimmäisen kattava, tosin myös kokemamme mukaan aivan käsittämättömän monimutkainen.
Erilaisia linjoja risteilee sinne sun tänne ja nähtävästi lähes kaikilla on eri
omistajat. Pelkästään yhden aseman sisällä junan vaihtaminen voi olla hyvin monimutkaista,
sillä käynti toiselle linjalle saattaa todellisuudessa olla jopa parin
korttelin päässä. Oikeiden linjojen selvittäminen useiden (!) eri
liikennekarttojen avulla on lähes toivotonta, joten parempi on ladata
puhelimeen appseja, jotka antavat vaihtoehtoja. Jokainen apps tosin antaa eri
vaihtoehdot ja toisinaan kartasta katsottu reitti voi sittenkin olla se
käytännössä kaikkein helpoin ja järkevin… Junalla matkustaminen on kuitenkin
mukavaa, sillä ne eivät ruuhka-aikaankaan olleet niin täynnä kuin pelkäsin.
Etenkin käyttäessämme paikallislinjaa (local) eikä pikalinjaa (rapid).
Parijonoon järjesty |
Muistakaa viivasuorat jonot |
Töistäpaluuruuhkaa kahdeksan maissa illalla. Tästä pikajunassa on väki jo vähentynyt |
Kellon mukaan ruuhka-aika - mutta missä autot?
Meanwhile in Beijing...:
|
Hämmästyttävää oli myös pyöräilyn suosio Tokiossa, koska Pekingissä
olen tottunut siihen, että lähes ainoat ihmisvoimalla polkevat ovat joko kilpapyöräilijöitä
tai länsimaisia. Kotikaupungissamme ainoastaan ne joilla ei ole varaa autoon, ajavat
sähkömopolla tai –pyörällä. Ne joilla ei ole varaa sähköiseenkään peliin,
joutuvat pyörittämään renkaitaan ihan itse. Sen sijaan Tokiossa ajetaan
tavallisilla pyörillä ja lapsia kuskataan oikeissa turvaistuimissa, jopa turvavöissä!
Lisäksi kaikilla on pyörissään valot – ja niitä jopa käytetäänkin pimeällä!
Kummassakin maassa kierrätetään. Kuitenkin siinä missä
Pekingissä kierrätyksen hoitavat köyhät tonkimalla roskiksia, Japanissa
jokaisen on kierrätettävä itse omat roskansa. Vaikka nousevan auringon maan
pääkaupungissa on kierrätys erittäin hyvin organisoitua (ja erittäin
monimutkaista) ja vaikka erilaisia kierrätysastioita on kaduilla joka kulmassa,
on kummassakin pääkaupungissa yhtä vaikea löytää tavallista roska-astiaa
päästäkseen jäätelöpaperistaan eroon.
Taloyhtiön kierrätysohjeet usealla eri kielellä |
Taloyhtiön jätehuone jonne roskat saa tuoda vain tiettyyn aikaan |
Tupakointiero maiden välillä hämmästyttää, mutta tällä
kertaa syy on toisin päin. Nimittäin Pekingissä tupakointi on ehdottoman
kiellettyä ravintoloissa, ja sitä kieltoa myös noudatetaan. Tupakoitsijat
siirtyvät kaduille polttamaan. Monissa tokiolaisissa kulmakuppilaravintoloissa pössytellään
ihan ruokailijoiden vieressä, mutta useissa paikoissa on kaduilla tupakointikieltoja!
Kummassakin maassa ihmiset ovat hyvin ystävällisiä, mutta
eri tavoin. Japanilaiset ovat hillityn kohteliaita ja kumartelevat kaiken
aikaa. Minulla meni monta päivää päästä yli hämmennyksestäni ja taipua itsekin jonkin
näköiseen etäisesti kumarrusta muistuttavaan tylppään kulmaan. Paikalliseen
suorakulmaan en vielä saanut itseäni taivutettua tämän lyhyen vierailun aikana.
Kiinalaiset puolestaan ovat ystävällisiä reippaan iloisesti, usein suu leveässä
virneessä, ja toisinaan he ovat suorastaan riehakkaita, äänekkäitä ja
tunkeilevia osoittaessaan ystävällisyyttään.
Myyjien käytös on kumma kyllä täysin päinvastaista kuin
odottaisi. Pekingissä olen tottunut siihen, että myyjät seisovat usein liikkeensä
ovella hymyilevinä ja vasta asiakkaan toivotettua nĭ hăon takertuvat he tähän
ja yrittävät houkutella sisään. Sen sijaan Tokiossa myyjät kailottavat ovella.
Kailotus kuului jo kaukaa. Ensin he huutavat kimeällä äänellä, joka kuulostaa
siltä, kuin he sanoisivat venyttäen selvällä suomen kielellä ”kiitoooos”. Ja heti
perään seuraa kauhean nopeassa tempossa ”toivottavasti viihdytte tervetuloa
uudelleen…” Tai jotain samalta kuulostavaa.
Japanin kieli sopii suomalaiseen suuhun paremmin kuin kiinan
kieli. Jo muutaman päivän visiitin aikana sanat alkoivat painua mieleeni
suomalaistyyppisen tavurakenteensa ansiosta, kun taas vastaavia kiinan kielen
sanoja olen tankannut kuukausia, mutten edelleenkään muista niitä.
Puhumattakaan, että ikinä oppisin ääntämään mandariinin tooneja ymmärrettävästi,
kun taas japani lähes kuulostaakin suomelta. Muistatte varmaan, kun muutama vuosi sitten Suomessa
karrikoitiin japanilaista poptähteä Keitä tekstittämällä hänen kappaleensa suomeksi.
”Nuole mun kenkii” -sanoituksia muistelimme Tokion metrossa, jossa mieleemme
painui lähtemättömästi kuulutus, jolla tiedotettiin aina seuraavan pysäkin lähestyminen:
”Vamo näkyy. Se sama se.” Epäselväksi meille jäi, kenen vaimo oli hukassa.
Suomen kieli selvästi viehättää japanilaisia |
Mielenkiintoista on, kuinka japanin ja kiinan kirjoitetut
kielet ovat lähellä toisiaan. Kaduilla pystyimme jopa lukemaan monia tekstejä,
koska useiden tavallisten sanojen kirjoitusasu on täysin sama kuin kiinan
kielessä.
Esimerkkinä sisään:
ja ulos:
taivas (päivä):
kuu (kuukausi):
月
Ilmansuunnatkin yhtä lukuun ottamatta ovat samat kuin
mandariiniksi. Paitsi itä, mutta se
johtuu siitä, että japanissa käytetään perinteistä kirjoitusta, kun taas
mandariinissa yksinkertaistettua.
Itä perinteisellä ja
yksinkertaistetulla kirjoituksella:
東
东
Useiden japanilaisten kasvonpiirteet hämmästyttivät
länsimaisuudellaan. Ensimmäistä kertaa tajusin, kuinka paljon suuremmat silmät
heillä on kuin kiinalaisilla, joiden ulkonäkö on mielestäni selvästikin
eksoottisempi eurooppalaiseen silmään kuin japanilaisten. Toisaalta panin
merkille, kuinka japanilaisten kohdalla piirteet tekivät monet vanhemmat ihmiset
länsimaiseen tapaan hieman ärtyneen näköisiksi. Ehkä osittain johtui juuri
ilmeistä, jotka tulkitsin väärin ja luulin tekeväni taas jotain pieleen.
Hämmästyttävän monilla nuorilla tytöillä piirteet puolestaan
olivat hyvin suloiset, ja söpöyttään he korostivat ehostuksella. Mieleen jäi junan
nukkemaisen suloinen lipuntarkastaja, jonka epäilimme olevan vasta
teini-ikäinen, tuskin 12 vuotta vanhempi. Söpöyden vaikutelmaa hän vielä
korosti osoittaessaan sekä meno- että paluumatkallamme niin suurta
hämmästyneisyyttä huudahtamalla - pää somasti kallellaan - lapsekkaalla äänellä
kysyvästi ”six?” ja heiluttelemalla ojentamaamme viittä lippua. Tiedä minkä
ikäiseksi hän arveli viisivuotiasta liputta matkustavaa kuopustamme?
Siinä missä Kiinassa aina ja Japanissakin enimmäkseen
lapsiamme ihastellaan, palvotaan ja paijataan, eivät Tokiossa kaikki suhtautuneet
heihin yhtä lämpöisesti. Junamatkallamme suorastaan säälikseni kävi
vierustoveriani, vanhempaa puku päällä matkustavaa työmatkalaista. Nimittäin
joka kerta, kun väsynyt pikkumies sylissäni hieman venytteli kättään miestä
kohti, tämä pomppasi ainakin puoli metriä sivulle päin ja lähes liiskaantui
päin ikkunaa. Mahtoikohan hänellä olla lapsi- vai bakteerikammo? Vai
koskettamisen pelko? Melkeinpä häntä olisi voinut pitää suomalaisena. Kun
sitten vaihdoin istumaan toiseen paikkaan, satuin liituraitanaisen viereen,
joka koko loppumatkan huokaili tuskissaan. Ehkä lapseni höpötteli hänen
mielestään liikaa.
Hämmästyin, kuinka moni tokiolainen kulki kadulla maski
naamallaan. Pekingissähän maskit ovat tavallisia, pääsääntöisesti niitä
käytetään ilmansaasteiden aikaan, mutta välillä silloinkin, kun jopa meidän
mittapuumme mukaan on saasteeton ilma. Ehkä tottumuksesta tai
tietämättömyydestä johtuen. Mutta Tokiossa oli hyvä ilma ja sininen taivas joka
päivä (sininen taivas on kiinalaisittain saasteettoman ilman mittari). Epäilimme
heidän olevan joko bakteerikammoisia tai sitten niin kohteliaita, että he
flunssaisina varjelevat muita tartunnalta!
Sillä välin Pekingissä... |
Tokiolaiset ja pekingiläiset vessat ovat yhtä valovuosien
päässä toisistaan kuin kuu ja tähdet taivaalla. Pekingissä pöntölle ei tee
mieli edes istua, sillä eihän kukaan muukaan istu ja siksi istuinrenkaalla on
aina tippoja. Eikä pelkästään istuinrenkaalla. Japanissa rengas on siisti ja
lämmitetty, ja pöntön vieressä on nappuloita, joista voi valita haluamansa suihkutuksen.
Kaikkiahan on toki kokeiltava.
Suihkua eteen, suihkua taakse, suoraa suihkua, sumutesuihkausta.... |
Vauva turvallisesti äidin mukana vessassa |
Kyllä japanilainen insinööri on kekseliäs: käsienpesuveden uudelleenkäyttö vessanhuuhteluvetenä - ratkaisu vedensäästämiseen! |
Pukeutumistyylit ovat hyvin erilaisia näissä kahdessa kaupungissa.
Pekingissä naisten pukeutuminen on värikkäämpää, kimaltelevampaa ja
juhlavampaa. Kaiken ikäiset naiset rakastavat bling blingiä! Täällä ei aikuisilla
naisilla ole vain yhtä tyyliä, mutta nuoriso pukeutuu yhtenäisemmin. Tokiossa on
taas päinvastoin. Nuorison pukeutuminen on hyvinkin vaihtelevaa, erittäin näyttäviäkin
tyylejä on erilaisia (kuten edellisen kirjoitukseni kuvista ilmenee). Nuorisovaatteet ja korut loistavat
väreillään, kimalteillaan ja strassikivillään. Ääriesimerkkinä lolitat. Toiset nuoret puolestaan pukeutuvat
”koulutyttömäisesti” tai ”goottityyliin”. Kai normaaleja farkkunuoriakin on,
mutta he eivät kiinnittäneet edes huomiotani. Sen sijaan aikuisten naisten
pukeutuminen on hyvinkin askeettista, arkista ja asiallista, hyvin suomalaista
siis. Musta-valkoiset ja sini-valkoiset tasaraidat ovat hyvin suosittuja
(kuinkahan paljon marityylin kopioijia löytyykään?). Suosittuja ovat samoin
maanläheisen henkinen pellava ja luonnonmateriaalit. Tämän ansiosta tajusin tällä
matkalla myös paremmin, kuinka kaukana Kiinan ja Japanin lähimenneisyys on
toisistaan ja kuinka lähimenneisyyden jäljet näkyvät niin selvästi arkisissakin
asioissa. Kuten pukeutumisessa. Maon siniset työhaalarit ovat vielä niin
lähimenneisyyttä Kiinassa, joten eihän se ole ihme, että pukeutumisessa
halutaan erkaantua menneisyydestä, saada vastapainoksi naisellista ja juhlavaa.
Kolmoselta kysyin paluulennolla, mitä hänen mieleensä oli
jäänyt Japanista. Hän vastasi: ”Vessoissa nappuloita, pisuaarit alempana ja
metro täynnä ihmisiä”.
Pekingiin palasimme myöhään perjantai-iltana. Lentokentällä
kaikki matkustajat tutkittiin lämpökameralla ja meidän isä oli yksi portilla pysäytetyistä.
Kameran mukaan hänellä oli hieman lämpöä. Minä aloin käyttäytymään taas
pekingiläisittäin ja oleskelulupiamme heilutellen ohjasin perheeni ulkomaalaisten
jonojen ohi ”zhōng guó rén” – jonoon eli sellaiseen, joka on tarkoitettu Kiinan
passilla matkustaville. Pieni röyhkeys kannatti kuten usein Kiinassa:
virkailija katseli hieman hämmästyneenä passejamme, mutta päästi läpi.
Kun sitten taksikuski istutti meitä autossaan ja jatkoi ulkopuolella
rupatteluaan kavereittensa kanssa, ja kun perillä - raahattuamme ensin itse
matkalaukut autosta – kiitin iloisesti kyydistä ja sain vastaukseksi pelkän
murahduksen, hetken mieleni teki palata takaisin Japaniin. Onneksi seuraavana
päivänä vartijat, ayit ja puistotädit palkitsivat minut ilahtuneilla hymyillään
ja riemastuneilla ”nĭ hăo” –huudahduksillaan ja tunsin palanneeni jälleen
kotiin!
Edo-Tokyota eli Tokion kaupungin historiasta kertovaa museota voin suositella |
Se kuuluisa Shibuyan risteys |
Nämäkö leluja? Pornomangaa kirjakaupan lastenosastolla :o |
Tempaus hyväntekeväisyyteen |
Joulu alkaa lokakuussa? Vai jatkuu koko vuoden? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavaa jos jätät kommentin :)