Happy Halloween (eli kuinka integroidumme kansainvälisyyteen)

Asumme Kiinan pääkaupungissa, noin 20 miljoonan pekingiläisen keskuudessa. On arvioitu, että viime vuosien aikana meitä expatriaatteja eli tänne töihin tulleita ulkomaalaisia (siis maahanmuuttajia) on asunut Pekingissä noin 180.000 (laskelma vuodelta 2011). Toisin sanoen reilut 1 % verran väestöstä. Ainostaan yhden prosentin verran!

Voisi siis kuvitella, että kaikki ympärillämme olisi hyvin kiinalaista, eläisimme kiinalaisten keskuudessa, ystävystyisimme heidän kanssaan. Oppisimme paikallista kieltä ja paikallisia tapoja. Juhlisimme paikallisia juhlia. Loppujen lopuksi sulautuisimme paikalliseen väestöön. Tai edes jotenkuten integroituisimme heihin.

Totuus on toisenlainen. Asumme taloyhtiössä, compoundissa, jossa suurin osa asukkaista on ulkomaalaisia, lähinnä länsimaisia (kutsumme itseämme länkkäreiksi). Tämä johtuu siitä, että taloyhtiön management-toimistossa puhutaan hyvää englantia, mikä helpottaa monen vastamuuttaneen, kieltä osaamattoman elämää, kun ei tarvitse yrittää selittää vesivahinkoa tai katossa kukkivaa hometta kiinan kielellä. Compoundin managerinäkin on pitkään Kiinassa asunut amerikkalainen rouva, jolla on kontaktit kaikkialle.

Asuinpaikkaamme Shunyi District on oikeastaan oma kaupunkinsa Pekingin kupeessa, mutta pääkaupungin kasvaessa valtaisasti on Shunyi liitetty osaksi suurkaupunkia. Alueella asuu hyvin runsas ulkomaalaisväestö, mikä johtunee varakkaiden taloyhtiöiden määrästä. Erityisesti expatti-lapsiperheet suosivat tätä aluetta, koska täältä löytyy omakotitalot, omat pihat, sekä paljon kavereita lapsille. Sekä koulut! En tiedä, kummat olivat täällä ensin: koulut vai oppilaat?

Ruokaostokset hoidamme lähellä sijaitsevassa länsimaisessa ruokakaupassa, lapsemme käyvät kansainvälistä koulua muiden ulkomaalaisten lasten kanssa. Kiinalaisia tapoja ja juhlia emme pääse näkemään johtuen siitä hyvästä syystä, että paikalliset juhlivat yleensä perheittensä kesken. Aivan kuten me Suomessakin juhlimme joulua omien perheittemme kesken. Tai ortodoksit viettävät pääsiäistään perheen kesken, juutalaiset hanukkaansa omiensa parissa. Harvoin tällaista juhlaa seuraamaan kutsutaan ulkopuolisia. Meidän kannalta näkyvämpiä ovatkin ne ulkomaalaisten juhlat, joita vietetään sekä kansainvälisessä taloyhtiössämme että kansainvälisissä kouluissa. Me ulkomaalaiset kun melkein olemme perhettä keskenämme. (Eipä siis ihme, että Suomessakin onnistuu moni maahanmuuttaja elämään vuosikausia tutustumatta paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin…)

Kansainvälisiä juhlia sen sijaan täällä riittää - tälle viikolle niitä on osunut jopa kaksin kappalein. Ensimmäistä vietimme viime lauantaina, jolloin pyhäinpäivän sijasta juhlimme Halloween-päivää. Jo viikkojen ajan klubitalomme oli vähitellen muuttunut karmivaksi kidutushuoneeksi, teurastettujen ruumiiden kaatopaikaksi, levottomien zombien hautausmaaksi.  

Varoittavia merkkejä alkoi ilmaantua jo lokakuun alussa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Kaupan eteen oli ilmestynyt tällainen kasa



Naapurissa liikettä näkyi jo perjantaina

 

Kaikki karmivuus, jota pienet lapset olivat ihmetelleet silmät suurina ja isommat posket riemusta ja jännityksestä hehkuen, huipentui lauantaina suureen juhlaan. Viimeisten kymmenen päivän ajan kuopus oli laskenut päiviä odottaessaan innokkaasti, milloin se Halloween oikein tulee. Kun odotettu aamu vihdoin viimein koitti ja teimme lähtöä Suomi-kouluun, kuopus oksensi. Ei suinkaan jännityksestä! Hän jäi isän hoidettavaksi kotiin minun lähtiessäni viemään lapsia kouluun. Kun muutaman tunnin päästä palasimme kotiin, alkoi kuopuskin toipua ja pääsi osallistumaan juhlaan. Hänen päiväkotikaverinsa saapui kylään yhdessä tartuntoja pelkäämättömän äitinsä kanssa. Pieni luuranko kohtasi pikku-Batmanin.

 

Sinä iltana asuinalueemme muurien sisäpuolella pääsivät irti pimeyden voimat. Kaduilla liikkui ja ovia kolkutteli satoja pieniä noitia, kummituksia, luurankoja ja zombieita. Heidän joukossaan kulki prinsessoja, ritareita, avaruusolioita, muita satumaailmasta poisajettuja levottomia sieluja. Näistä pienimmät olivat hiljaisia, mykkinä he ojensivat pussukoitaan kohti niitä raukkoja, jotka olivat erehtyneet sytyttämään lyhdyn ulkoportailleen ja avaamaan ovensa koputukseen. Pienten jäljessä vaelsivat isommat päästellen voihkivia ääniä, kuiskien karmaisevasti: ”Trick or treat?” Karkkiin nämä levottomat sielut tyytyivät, suostuivat jatkamaan matkaansa eteenpäin, kohti seuraavaa lämpimästi loistavaa lyhtyä, toivon tarjoajaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pimeyden voimat olivat saaneet koko klubitalon valtoihinsa. Iltapäivällä yläkerrasta paljastui karmea kidutusluola, jossa irtileikattuja jäseniä lojui kaikkialla, raa’an teurastuksen jälkiä oli ympäriinsä. Pikkuluuranko ja pikku-Batman katselivat niitä kauhuissaan, halusivat pian päästä pois koko talosta. Kai heidän mielensä järkkyi, sillä illan pimetessä hekin liittyivät levottomien sielujen kulkueeseen, synkälle vaellukselle talosta taloon. Kunnes luurangon sormiluut jäätyivät ja Batmanille tuli vessahätä, mikä herätteli heidät taas pimeydestään ja sai palaamaan takaisin ihmisten pariin - kotiin.

Etsiessäni todisteita raakuuksista erehdyin vielä myöhään illalla klubitalon yläkertaan. Jouduin kauheuksien keskelle, näkemään ihmissuden piinaaman pikkutytön, surkeita vankeja kahlittuna sänkyihinsä, teurastajia moottorisahat käsissään. Kuulin huutoja, kirkumista, sahan jylinää. Pakenin henkeni kaupalla hyökkäävää ihmissutta, karmeaa kummitusta, moottorisahan kanssa riehuvaa murhaajaa. Kun viimein selvisin ulos luolan suuaukolle, pelästyin jopa pelastajaani, verhoa raottavaa vartijaa. Pakenin ulos talosta enkä palannut ennen kuin seuraavana päivänä, jolloin näin, että pimeyden voimat oli voitettu ja häädetty pois klubitalosta. Vuodeksi eteenpäin.

(Jälkeenpäin kuulin, että compoundimme on tunnettu koko Pekingin expattipiireissä tästä jokavuotisesta päivästä, jolloin paholainen seurueineen viettää bakkanaalejaan alueemme muurien sisäpuolella. Jostain kumman syystä jotkut suorastaan kärttävät pääsyä tänne.)

**

Amerikkalainen perinne rantautuu kotiimme myös marraskuun lopussa, jolloin aiomme viettää kiitospäivää syömällä perheemme kesken kiitospäivän kalkkuna-aterian tilpehööreineen taloyhtiömme ravintolassa. Ravintolaa pitää kanadalais-kiinalainen pariskunta, joten odotukseni ovat korkealla. Ehkä saan maistaa ihan aitoa Kanadan puritaanien perinneruokaa J

**

Tällä viikolla olemme saaneet tuntea kansallisylpeyttä suomalaisuudestamme ja yleismaailmallista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toissapäivänä nuorimmaisten koulussa vietettiin kansainvälisyyden päivää, International Daytä. Kaksi nuorimmaistamme käy kansainvälistä koulua, jonka opetussuunnitelma ei tietääkseni perustu täysin minkään maan opetussuunnitelmaan tai koulumuotoon. Koulun johto on kuitenkin hyvin brittiläis-amerikkalaista, mikä näkyy koulussa voimakkaana ”me-hengen” – korostuksena sekä suomalaiseen korvaani ”ylipuheina”. Vaikka suurin osa koulun oppilaista näyttäisi olevan aasialaistaustaisia (kotikielen ja ulkonäön perusteella), edustavat koulun oppilaat kaiken kaikkiaan ainakin 50 eri kansallisuutta. Viikkojen ajan koulun käytävillä on riippunut eri maiden lippuja osoittamassa, mistä kaikkialta ympäri maailmaa koulun oppilaat ovat kotoisin. Alla olevan listan löysin koulun blogista, vaikken tiedä, kuinka ajantasainen lista mahtaa olla, sillä kaikki koulun maat eivät selvästikään ole mukana. Ainakin siitä puuttuu sellaisia maita, jotka edustivat kulkueessa.

Argentina
Australia
BelgiumBrazil
Cambodia
Canada
China
Denmark
Finland
France
Germany
Greece
Hong Kong
Iceland
India
Indonesia
Israel
Italy
Japan
Macau
Malaysia
Malta
Mexico
Mongolia
Netherlands
New Zealand
Nigeria
Norway
Philippines
Republic of Korea
Russia
Singapore
South Africa
Spain
Sweden
Switzerland
Taiwan
Thailand

Brazil
Cambodia
Canada
China
Denmark
Finland
France
Germany
Greece
Hong Kong
Iceland
India
Indonesia
Israel
Italy
Japan
Macau
Malaysia
Malta
Mexico
Mongolia
Netherlands
New Zealand
Nigeria
Norway
Philippines
Republic of Korea
Russia
Singapore
South Africa
Spain
Sweden
Switzerland
Taiwan

Thailand

Turkey

UK
USA
 

 

Tuolla takana pilkottaa kulma Suomen lipusta

Liput odottamassa kulkueen alkua

”Matkustin tänään maailman ympäri 80 vaihdolla”, riemuitsi Kolmonen kääntäen näin kansainvälisyyspäivään liittyvän iskulauseen, mikä se sitten alun perin mahtoi ollakaan?

Lippukulkueen aloitti Kanada:



 

 

Hyvä Suomi!

 

 

Päiväkodin ja koulun musiikinopettajat laulattivat katsojia (mikähän muuten mahtaa olla toisen opettajan kansallisuus?)

 
"Kaikki yhdessä mukaan Teddy Bear -tanssiin". Mikähän tämän kytkös oli kansainvälisyyteen? Kenties se, että sen osaavat kaikki, päiväkotilaisetkin, joilla ei ole yhteistä kieltä...

 
Kansallispukunäytös, jossa juontaja selosti pukujen taustaa. Valitettavasti siitä ei kuulunut mitään, koska taustalla soi koko ajan musiikki...

 

 

 

 

Tässä välissä näytös keskeytyi, koska takaseinänä toiminut kangas petti ja puolet esiintyjistä humahtaen putosi selälleen lavan taakse. En tietenkään hennonut ottaa kuvia siitä, kuinka he hämmentyneinä könysivät takaisin lavalle. Toivottavasti lavan takana oli patja, sillä muuten pudotus mahtoi tehdä aika kipeää (meille katsojille se toki oli aika huvittava tilanne).

 

 

 

 

Suomi valitettavasti puuttui kansallispukukierrokselta

 

Esityksen jälkeen päiväkotilaiset siirtyivät koulun jumppasalista päiväkodin puolelle. Tunnin tanssi- ja laululeikityksen ja lippuaskartelujen jälkeen lapset päästettiin välipalapöytään. Vanhemmat olivat kattaneet heille kansainvälisen välipalan tuomalla jokainen pöytään jotain omalle kotimaalleen ominaista pikkunaposteltavaa.  

Lopputulos tosin oli se, että lapset pysyivät ”kansallisina” ja maistelivat lähinnä itselleen ennestään tuttuja ruokia, kun taas aikuiset yrittivät kansainvälistyä ja kokeilla ennakkoluulottomasti vieraampia erikoisuuksia. Paitsi kiinalaiset isovanhemmat, jotka ryntäsivät pöytään ensimmäisinä, ohittivat etuillen ihan pienetkin lapset, tyhjensivät kerralla lähes koko dumpling-kipon ja kokosivat itselleen muhkeat lautaselliset pelkkää kiinalaista ruokaa. Mieleni teki huomauttaa heille, että muillekin voisi jotain jättää, mutta päätin pitää suuni kiinni ja yrittää ymmärtää, sillä hehän vain noudattivat totuttuja tapoja. Se saa, joka pitää puolensa! Kursaileva jää ilman. Varmasti seuraavaan kertaan mennessä lapsetkin ovat jo oppineet maan tavat. Tuskin nämä isovanhemmat edes tiedostivat sitä, että vieressä joku länsirouva vilkuili heitä pahasti. Loppujen lopuksi, hyvä että pidin suuni, sillä riitti sitä ruokaa minullekin ja loppujen lopuksi paljon jäi ylikin. Jopa yhden dumplingin sain maistaa! Sitä paitsi, lapset kiersivät aivan tyytyväisinä pöydän makeaa puolta…

Kun pienten juhla loppui, lähetin kuopuksen yksin koulubussilla kotiin (ayi meni häntä portille vastaan) ja sama ruljanssi alkoi isomman lapsen luokassa. Tosin huomattavasti siistimmin, sillä etuilevia isovanhempia ei näkynyt ja opettaja antoi lapsille ensin tiukat ohjeet, kuinka jokainen saa ottaa kerrallaan vain viisi juttua lautaselleen ja pitää syödä istuen, ja vasta sen jälkeen hän päästi heidät pöytään, viisi lasta kerrallaan. Tapoja ainakin opiskellaan tässä koulussa! Ja me vanhemmatkin sitten kiltisti odotimme, kunnes opettaja antoi meille luvan käydä pöytään.

 

 

 

Korealaista friteerattua kanaa

 

Korealaisia riisikakkuja



Dumplingeja löytyi kolmea sorttia



Korealaista sushia
 

Dumplingeja, uusseelanilaisia vegemite-leipiä, sämpylöitä

 

Tanskalaisia leivonnaisia useata sorttia

 

 

Saksalaisia vohveleita

Paistettua riisiä

 

Israelilaista jotain bulgurin sukuista, en tiedä mitä, mutta hyvää...

  

Kevätkääryleitä

 

Täytettyjä lettuja kiinalaisittain

 

Maailman makeimpia mandariineja minikoossa

 

Hienosti käyttäytyvät koululaiset ruokapöydässään 

 
Ai mitäkö Suomi-pojat tarjosivat luokissaan? Eivät vähempää kuin karjalanpiirakoita! Kotona leivottuja! Minä tosin en ole Karjalasta enkä osaa niitä leipoa, mutta avuksi tuli suomalaisen naapuriperheen ayi. Tämä oli saanut leipurikoulutuksen perheen isoäidiltä, joka Pekingin vierailullaan oli siinä sivussa pyöräyttänyt muutamia piirakoita. Ayi oli innostunut kovasti ja leiponut niitä aina silloin tällöin (sillä siinähän niitä pyöräyttelee kuin dumplingejakin). Muutama viikko sitten hän jopa kävi Suomi-koulussakin opettamassa lapsille, kuinka piirakoita leivotaan. Nyt hän tuli meille ja opetti taidon meidän ayille. Kovasti naisia kyllä nauratti, kuinka kiinalaiset opettavat Suomi-rouvaa tekemään suomalaista ruokaa.

 

Sen verran nuuka olin, että puolitin kaikki piirakat pöytään. Niinpä niitä jäi vielä säästöönkin ja lasten riemuksi meille pakkaseen. Järkyttävä määrä jäi yli myös munavoita, jonka kulutuksen olin arvioinut turhankin reippaasti yläkanttiin. Sitä on meillä nyt valtava määrä jääkaapissa ja ihmettelen, mihin muuhun sitä voisi käyttää. Leivän päällä se alkaa jo tökkiä…

 

Tänään muuten satoi ensilumi ja alkoi näyttää samalta kuin Suomessa: