Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

tiistai 2. tammikuuta 2018

Blogini täyttää tänään 3 vuotta




 


Kolme vuotta sitten perustin ensimmäisen blogini eli tämän. Tuolloin kuukausia suunnittelemamme muutto Pekingiin oli tulossa konkreettiseksi, koko perhe odotteli jännityksellä ja valmisteli isän lähtöä. Enemmän kuin tuleva meitä jännitti jäävä, eli kuinka kiireisten opintojeni ohella selviäisin perheen hoitamisesta ilman mieheni apua. Olihan hän jo vuosia huolehtinut ruokaostoksista, ruoanlaitosta ja opiskeluvuoteni ajan kuljettanut kuopuksen päiväkotiin. Minä olin opiskellut aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan viikonloppuja myöten.

Me selvisimme. Ensimmäisen pelottavan ruokakauppareissun jälkeen opin nauttimaan ruokaostoksilla käymisestä. Pekingissä siitä tuli meidän kahden juttumme, viikonloppuisin teimme kahdenkeskisen reissun länsimaiseen ruokakauppaan, se oli ja on yhä pariskunnan laatuaikaa.


Arkiruoista selvisin valmistamalla sunnuntaisin suuren määrän keittoa, jota söimme koko viikon. Vuoroviikoin kaalikeittoa ja linssikeittoa. Hyvin riitti, sillä lapset inhosivat niitä. Kouluruoka maistui heille suorastaan hämmästyttävän hyvin. Minä puolestani söin keittojani jopa lounaaksikin. Painonikin laski niin että olin suorastaan mallinmitoissa. Sitä iloa ei tosin kestänyt kauan, Pekingissä ayin herkullisten aterioiden johdosta palasin ennätyspian takaisin normaalimittoihini.

Viikonloppuisin jätin lapset kotiin keskenään, kuopuksen isompien hoiviin, ja menin kirjastoon opiskelemaan. Iltaisin sentään pidin sen verran taukoa, että ennätin laittamaan herkkuaterian perheelleni. Ruokaa piti olla paljon, lapset santsasivat niin, että selviäisivät viikollakin. Jottei tarvitsisi maistaa sitä keittoa. Kolmeen vuoteen en ole saanut valmistaa lempikeittojani. Kovasti olen nytkin kyllä tarjoutunut tekemään, mutta lapset ovat rukoilleet että jättäisin ruoanteon isän harteille.

Tuntuu käsittämättömältä että kaksi vuotta Pekingissä on nyt jo kaukana takanamme. Ensimmäinen painajaismainen lento lasten kanssa muuttui rutiiniksi.  Koulunkäynnistä vieraassa kulttuurissa vieraalla kielellä tuli arkipäivää, niin eurooppalaisessa kuin kansainvälisessäkin koulussa. Kulttuurishokki iski ehkä palatessamme suomalaiseen kouluun.



 

 
 
 
 
 



 


 
 

Paljon olemme saaneet kokea ja nähdä: valokuvia länsimaisista räpsivät turistitTiananmenillä, keisarillisen palatsin viima, sekä suuri kylmyys ja pakkasen puremat niin prinssien hoveissa kuin keisarinnan kesämökillä. Olemme saaneet tanssia lämpimän illan tunnelmallisella Kiinan muurilla.

Hutongit olivat lempipaikkojani, niissä jaksoin kierrellä aina uudestaan ja uudestaan. Hutongeihin menimme syömään , juomaan, jopa ruokaa laittamaan. Niitä esittelimme vieraillemme. Niissä kuuntelimme jännittäviä tarinoita menneistä ajoista. Ja juuri pari päivää sitten esikoisen kanssa haaveilimme, että olisimmepa saaneet asua ihan oikeassa hutongissa, paikallisten keskuudessa. Olisimme varmasti asuneetkin, jos olisi ollut riittävästi kielitaitoa, jolla selvitä kun lämmitys ei toimi tai lämmintä vettä ei tule. Tai jokin putki alkaa juuri jouluna suihkuttaa vettä. Kotimme katto vuotaa varmaan edelleenkin.
 

 


 
 
 

Kaipaan myös länsimaisia juttuja, jotka eivät kuulu elämäämme Suomessa: Halloweenia ja hummeritaivaita. Viidellä kielellä puhumista. Vaikka kieltenopettaja olenkin, vieraiden kielten käyttäminen jää ala-asteella aika suppeaan sanavarastoon.

Vaikka elämä oli välillä vaikeaa, oli toisaalta helpotuksia. Oli karmea liikenne, jossa kuoli useita ihmisiä myös läheltämme: rinnakkaisluokkalaisen isä, koulubussin ayi, jopa suomalainen ystävämme. Mutta oli myös koulubussi, joka vei aamuisin lapset turvallisesti kouluun ja iltapäivällä toi kotiin. Oli ayi, joka välillä suututti ja jota usein rakastimme, joka siivosi, laittoi ruokaa ja haki kuopuksen iltapäivällä bussilta. Odotti kotona, kunnes sisarukset palasivat kotiin. Mahdollisti minun työssäkäyntini. Oli ystäväni ja paras kiinanopettajani. Neuvoi kuinka teen taivaallista kiinalaista ruokaa.
 
 

Einesruokaa ei kaupoissa myyty, mutta tämä ayi teki päivittäisen arkiruoan. Me palasimme töistä väsyneinä kotiin ja lämmitimme sen. Ajokorttia ei minulla ollut eikä halua ajaa kaoottisessa liikenteessä, mutta oli taksit ja herra Wang, joka järjesti kyydin minne ikinä halusinkaan. Hänen huomassaan lapsetkin saattoi lähettää yksin, minne vain. Huolehtimatta.
  
 
 
 
 
 
 

 

Saimme matkustella ja käydä monessa jännittävässä paikassa: Japanissa, Malesiassa, Thaimaassa, Vietnamissa ja Filippiineillä. Lentää Shanghaihin ja Hongkongiin, lauttailla Zhuhaihin, junailla Xi’aniin. Lapset kulkea luokkaretkillään ympäri Kiinaa, minä käydä ystävien kanssa Datongissa ja Yangshuossa. Tuskin koskaan enää on tällainen reissaaminen mahdollista. Kiinassa ne olivat naapurissa.

Pekingissä ei ollut ollut turvarinkiä, mutta oli ystäviä. Se rinki toimi kun apua tarvitsi. Piirit olivat välillä pienet ja joskus toraisat, eivätkä kaikkien kemiat ja kulttuurit toimineet yhteen. Joskus eläminen kansainvälisessä yhteisössä oli raskasta. Lasten henkiset paineet ja ystävänpuute oli valtava. Toisaalta Pekingistä saimme ystäviä, joita jäimme kaipaamaan. Kuopus itki keväällä tajutessaan, ettei vietäkään seuraavia synttäreitään kavereittensa kanssa. Keskimmäiset pojat hyvästelivät parhaat ystävänsä eri puolille maailmaa: Ruotsiin, Singaporeen ja Saksaan. Esikoinen tekstailee yhä viestejä kiinaksi ja odottaa kesää, jolloin pääsisi kerran vielä kouluun tapaamaan ystäväänsä, kiinalaista poikaa, joka oli hänen henkireikänsä, ainoa ”ulkomaalainen” yhden kielen ja kulttuurin eurooppalaisessa kouluyhteisössään.  




 
 
 
 

 
 
 Joka päivä, kaikesta kiireestäni huolimatta, kaipaan Pekingiin. Pekingissä oli ilmansaasteeita ja roskaista, mutta ne olivat osa jännitystä. Oli kyykkyvessat, joissa edes seiniin ei tehnyt mieli koskea, mutta se oli osa eksotiikkaa, erilaisuutta. Vaikka muistankin joka kerta olla Suomessa onnellinen mennessäni siistiin julkiseen vessan (eihän Suomessa ole muita), silti kaipaan jopa näitä asioita – ihan pikkiriikkisen. Kävin tänään haikeana valokuvia läpi. Moni julkaisemani kuva on huonolaatuinen puhelimella kiireesti räpsäisty, mutta tärkeintä on se kertomus ja tilanteen tunnelma, jonka olen saanut tallennettua puhelimeeni: postinlajittelun kaduilla, valtavat kuormat pyöräntarakoilla, autojen lavoilla matkustavat miehet, torilla myytävät tekohampaat ja vatsalaukut, kala-altaat ja pullojenkierrätyksen. Kiinniteipatut sähkökaapit kadulla.






 
 
 
 
 
 




 

 
 
 






 
 

 
 
 



Minun uudenvuoden toiveeni on tavata tänä vuonna rakkaat ystäväni ja naapurini Linni ja LM, saada vielä kerran olla heidän kanssaan hetki yhdessä, ennen kuin me kaikki erkanemme emmekä kenties pitkiin aikoihin asu enää samalla mantereella. Kuopuksella sentään on toivoa: hänen paras kaverinsa, tyttö vaalealettinen kuin Frozenin Elsa, muutti juuri Espooseen. Ehkä heille koittaa pian taas jälleennäkemisen riemu.

Nämä kolme vuotta ja etenkin tämä viimeinen vuosi on ollut raskas. Paluumuuton stressi ja ikävä, äidin kuolema ja keuhkokuumeemme varjostivat kevättä. Kesä oli kiireinen, oli hautajaiset ja miehen viiskymppiset, iso muutto ja asettuminen. Minulla uusi työ. Lapsilla vanhojen ystävien etsiminen, kuopuksella uusien löytäminen. Osalle lapsista luokka oli uusi, osaa jännitti paluu vanhojen kavereiden pariin. Kaikilla se sujui onneksi ongelmitta, stressasimme sitä aivan suotta.

Onneksi minulle ei kolme vuotta sitten kerrottu, että nämä vuodet tulevat olemaan erittäin raskaita, työntäyteisiä ja vähäunisia. On helpompi katsoa taaksepäin kuin eteenpäin.

Mitähän tämä vuosi tuo tullessaan?

Toivottavasti vähemmän työtä ja stressiä, enemmän lepoa ja unta. Vähemmän työpaikalla vietettyjä tunteja, enemmän aikaa itselle ja lapsille. Vähemmän surua, mutta yhtä paljon iloa. Yhtä paljon hyvää ruokaa, onnellisempia lapsia. Vähemmän eronkyyneliä, mutta oikein paljon jälleennäkemisen riemua!

 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)