Anteeksi, mutta mistä löytyisi kirjakauppa?

Heinäkuun helteisenä päivänä lämpötilan kavutessa 35 asteeseen Äiti ja tytär lähtevät kahdestaan keskustaan ostoksille. Matka sinne kestää kaksi tuntia: Ensin on käveltävä puoli tuntia lähimmälle metroasemalle, ajettava tunnin metrolla (välissä pari vaihtoa) ja toisessa päässä käveltävä taas puolisen tuntia, kunnes saapuu perille ostoskeskukseen.

 

Kummallakin jalka nousee kepeästi, sillä heillä on päämäärä: heidän tarkoituksenaan on löytää englanninkielinen kirjakauppa, ja mistäpä sellaisen muualta löytäisi kuin erittäin länsimaisesta ostoskeskuksesta. Vaan eipä niin vain löydäkään. Toinen toistaan houkuttelevampia rättikauppoja kyllä löytyy, mutta suuren luksusostarin ainoa kirjakauppa on piskuinen kiinankielistä kirjallisuutta myyvä kahvila ja sekin piilotettuna ylimpään kerrokseen. Tuttuja nimiä näkyy kirjojen kansissa, mutta taitaa mennä vielä aika kauan, ennen kuin näistä kirjoista on heille iloa. Mahtaako se päivä edes koskaan koittaa?   

 

 

 

 

 

 

 

  


Jäähalli ostoskeskuksen sisällä

 


Tullos iha pia

 


Tähänki tullos uus putiikki

 


Lounaspaikka haussa

 


Kuvaukset käynnissä

 


Ohjelmanumerona koko lounaan ajan...

 

 

 

 

Muotilehdillä lienee enemmän menekkiä kuin kirjoilla - ottaen huomioon muotikuvausten määrän

 


Nämä lienevät hääasetelmia, vaikka suomalaisen silmään näyttävätkin aika lailla hautajaisseppeleiltä

 


Löytyihän se kirjakauppakin, mutta kieli oli väärä :/

 

Teini nääntyy juostessaan Äidin perässä lastenvaatekaupoissa, eikä häntä ilahduta ajatus kahden tunnin paluumatkasta ruuhkametrossa. Isä lupaa poimia shoppailijat toisen ostoskeskuksen takaa, tutusta paikasta, johon saa helposti pysäytettyä auton. Äiti tarkastelee metrokarttaa ja ilmaista turistikarttaa ja toteaa, että paikkaan pääsee helpommin kävelemällä. Eihän sinne ole edes pitkä matka!

Äiti tutkii hieman postimerkkiä suurempaa karttaansa ja yrittää paikantaa lähtöpisteen. Tuohon suuntaan! Aurinko porottaa täydeltä taivaalta ja lapsen jalkoja pakottaa jo kuumuus ja väsymys, jatkuva liikkeessä oleminen koko pitkän päivän. Äiti katsoo kelloa: alkaa tulla jo kiire! Hän kipittää kuin aropupu edellä kartta kädessään, lapsi laahustaa perässä ja pyyhkii hikivanaa otsaltaan. Kuuma! Saisipa edes vettä!

Heidän patikoituaan kaksi kilometriä pitkin ison autotien reunustaa alkaa Äitiä vähitellen epäilyttää. Pilvenpiirtäjähotellista ei näy huippuakaan eikä toistakaan maamerkkiä, jokea, löydy. Eikä vastaan tule sitä isoa tietä, jolle heidän pitäisi kääntyä. Sen nimeä ei lue edes kartassa. Äitiä alkaa jo hermostuttaa, sillä hän tajuaa heidän olevan eksyksissä. Kuitenkaan paluu samaa reittiä pitkin ei houkuttele. Kyllä se shopping center vielä löytyy. 

Kartan mukaan heidän pitäisi päästä vasemmalle, pohjoisen suuntaan, ja löytää joki tai hotelli. Äiti päättää, että heidän on paras kääntyä vasemmalle, kapealle kujalle, joka johtaa läpi matalan hutongalueen. Siten he jossain vaiheessa päätyisivät joelle. Tämä on todella alkuperäistä asuinaluetta, ei sellaista turistien nähtävyydeksi somistettua, jossa he muutamaa päivää aikaisemmin kiersivät. Täällä ihmisillä ei ole vessoja, vaan pienet tytöt nostavat mekkonsa helmoja ja pissivät kotiportaalleen. Tänne pullonkerääjämummot palaavat tyhjentämään säkkejään kotipihalleen lajiteltavaksi. Täällä ikkunantekijät kuivattavat pyykkinsä kadulla upouusien ikkunankarmien päällä: kauppa ei taida tänään käydä, joten on aikaa pyykätä. Jossain täälläpäin Äiti valokuvasi talvipakkasella kaloja kuivamassa talojen ovensuissa. Nyt kesähelteellä hän sipsuttaa sandaaleissaan, sievät, pienet, paperiset ostoskassit kädessään. Niiden sisälle on sieviin silkkipapereihin kääritty sieviä pieniä vaatteita. Vastaantulijat katsovat heitä kummissaan. Mitä nuo valkonaamat hakevat täältä?



Mitä muuta käyttöä olisi parvekkeelle kuin varastohuoneena?



Pyykkipäivä

 

 

Löytyy pieni kujakauppa, jonkinlainen lähikaupan, lehtikioskin ja huoltoaseman yhdistelmä, jonka ovessa roikkuvia leveitä muovikaistaleita Äiti raottaa päästäkseen astumaan sisään. Torkkuva mies nousee laiskasti telttatuolistaan ja silmäilee heitä epäluuloisesti. ”Wŏ yào măi shuĭ”, pyytää Äiti vettä. Sen verran hän on jo oppinut, ettei kannata itse osoittaa vesipullolta näyttävää pulloa, vaan antaa myyjän ojentaa oikea pullo. Sillä muutaman kerran Äiti on pettymyksekseen huomannut vasta maistaessaan ostaneensa veden sijasta jotain kummallista, makeaa litkua. Ei auttanut, vaikka hän oli varmistanut sen olevan vettä ja myyjän oli nyökytellyt myöntävästi. Kiinalaisten mielestä vesi taitaa olla limsan synonyymi.

Mies nostaa paksun viltin kylmäaltaan päältä ja kaivaa pohjalta vesipullon. ”Èr yuán”, hän murahtaa ja nostaa kaksi sormea pystyyn näyttääkseen hinnan.  

Vesipullo on lähes umpijäässä mutta sulaa nopeasti kuumuudessa. Tyttö painaa kylmän pullon otsalleen ja huokaisee tyytyväisyydestä. Jalkakin alkaa taas nousta ketterämmin. Heidän jonkin matkaa taivallettuaan Äiti osoittaa sormellaan: korkean rakennuksen katolla lukee suurin kirjaimin ”East”. Maamerkki on löytynyt! Tuossa hotellissa Äiti ja Isä yöpyivät previsiitillään tammikuussa. Hetken päästä ja Äiti tytär yhyttävät joen, joka talvella oli osittain jäässä, siten että Äiti ja Isä olivat ikkunastaan kauhulla katselleet uhkarohkeita kalastajia talsimassa jäällä. Nyt joki virtaa matalana ja liejuisena ja samat kalastajat istuvat onkineen sen penkereillä.

Korkean hotellin vieressä on uusi ostoskeskus, jonka englanninkieliseen kirjakauppaan Äiti ja tytär pikaisesti piipahtavat. Sieltä Äiti löytää viimein etsimänsä: Pekingin kartan. Suurien seikkailujen aika on ohi…