Blogini täyttää tänään 3 vuotta

 

Kolme vuotta sitten perustin ensimmäisen blogini eli tämän. Tuolloin kuukausia suunnittelemamme muutto Pekingiin oli tulossa konkreettiseksi, koko perhe odotteli jännityksellä ja valmisteli isän lähtöä. Enemmän kuin tuleva meitä jännitti jäävä, eli kuinka kiireisten opintojeni ohella selviäisin perheen hoitamisesta ilman mieheni apua. Olihan hän jo vuosia huolehtinut ruokaostoksista, ruoanlaitosta ja opiskeluvuoteni ajan kuljettanut kuopuksen päiväkotiin. Minä olin opiskellut aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan viikonloppuja myöten.

Me selvisimme. Ensimmäisen pelottavan ruokakauppareissun jälkeen opin nauttimaan ruokaostoksilla käymisestä. Pekingissä siitä tuli meidän kahden juttumme, viikonloppuisin teimme kahdenkeskisen reissun länsimaiseen ruokakauppaan, se oli ja on yhä pariskunnan laatuaikaa.

Arkiruoista selvisin valmistamalla sunnuntaisin suuren määrän keittoa, jota söimme koko viikon. Vuoroviikoin kaalikeittoa ja linssikeittoa. Hyvin riitti, sillä lapset inhosivat niitä. Kouluruoka maistui heille suorastaan hämmästyttävän hyvin. Minä puolestani söin keittojani jopa lounaaksikin. Painonikin laski niin että olin suorastaan mallinmitoissa. Sitä iloa ei tosin kestänyt kauan, Pekingissä ayin herkullisten aterioiden johdosta palasin ennätyspian takaisin normaalimittoihini.

Viikonloppuisin jätin lapset kotiin keskenään, kuopuksen isompien hoiviin, ja menin kirjastoon opiskelemaan. Iltaisin sentään pidin sen verran taukoa, että ennätin laittamaan herkkuaterian perheelleni. Ruokaa piti olla paljon, lapset santsasivat niin, että selviäisivät viikollakin. Jottei tarvitsisi maistaa sitä keittoa. Kolmeen vuoteen en ole saanut valmistaa lempikeittojani. Kovasti olen nytkin kyllä tarjoutunut tekemään, mutta lapset ovat rukoilleet että jättäisin ruoanteon isän harteille.

Tuntuu käsittämättömältä että kaksi vuotta Pekingissä on nyt jo kaukana takanamme. Ensimmäinen painajaismainen lento lasten kanssa muuttui rutiiniksi.  Koulunkäynnistä vieraassa kulttuurissa vieraalla kielellä tuli arkipäivää, niin eurooppalaisessa kuin kansainvälisessäkin koulussa. Kulttuurishokki iski ehkä palatessamme suomalaiseen kouluun.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paljon olemme saaneet kokea ja nähdä: valokuvia länsimaisista räpsivät turistitTiananmenillä, keisarillisen palatsin viima, sekä suuri kylmyys ja pakkasen puremat niin prinssien hoveissa kuin keisarinnan kesämökillä. Olemme saaneet tanssia lämpimän illan tunnelmallisella Kiinan muurilla.

Hutongit olivat lempipaikkojani, niissä jaksoin kierrellä aina uudestaan ja uudestaan. Hutongeihin menimme syömään , juomaan, jopa ruokaa laittamaan. Niitä esittelimme vieraillemme. Niissä kuuntelimme jännittäviä tarinoita menneistä ajoista. Ja juuri pari päivää sitten esikoisen kanssa haaveilimme, että olisimmepa saaneet asua ihan oikeassa hutongissa, paikallisten keskuudessa. Olisimme varmasti asuneetkin, jos olisi ollut riittävästi kielitaitoa, jolla selvitä kun lämmitys ei toimi tai lämmintä vettä ei tule. Tai jokin putki alkaa juuri jouluna suihkuttaa vettä. Kotimme katto vuotaa varmaan edelleenkin.
 

 

 

 

 

Kaipaan myös länsimaisia juttuja, jotka eivät kuulu elämäämme Suomessa: Halloweenia ja hummeritaivaita. Viidellä kielellä puhumista. Vaikka kieltenopettaja olenkin, vieraiden kielten käyttäminen jää ala-asteella aika suppeaan sanavarastoon.

Vaikka elämä oli välillä vaikeaa, oli toisaalta helpotuksia. Oli karmea liikenne, jossa kuoli useita ihmisiä myös läheltämme: rinnakkaisluokkalaisen isä, koulubussin ayi, jopa suomalainen ystävämme. Mutta oli myös koulubussi, joka vei aamuisin lapset turvallisesti kouluun ja iltapäivällä toi kotiin. Oli ayi, joka välillä suututti ja jota usein rakastimme, joka siivosi, laittoi ruokaa ja haki kuopuksen iltapäivällä bussilta. Odotti kotona, kunnes sisarukset palasivat kotiin. Mahdollisti minun työssäkäyntini. Oli ystäväni ja paras kiinanopettajani. Neuvoi kuinka teen taivaallista kiinalaista ruokaa.

 

 

Einesruokaa ei kaupoissa myyty, mutta tämä ayi teki päivittäisen arkiruoan. Me palasimme töistä väsyneinä kotiin ja lämmitimme sen. Ajokorttia ei minulla ollut eikä halua ajaa kaoottisessa liikenteessä, mutta oli taksit ja herra Wang, joka järjesti kyydin minne ikinä halusinkaan. Hänen huomassaan lapsetkin saattoi lähettää yksin, minne vain. Huolehtimatta.

  

 

 

 

 

 

 

 

Saimme matkustella ja käydä monessa jännittävässä paikassa: Japanissa, Malesiassa, Thaimaassa, Vietnamissa ja Filippiineillä. Lentää Shanghaihin ja Hongkongiin, lauttailla Zhuhaihin, junailla Xi’aniin. Lapset kulkea luokkaretkillään ympäri Kiinaa, minä käydä ystävien kanssa Datongissa ja Yangshuossa. Tuskin koskaan enää on tällainen reissaaminen mahdollista. Kiinassa ne olivat naapurissa.

Pekingissä ei ollut ollut turvarinkiä, mutta oli ystäviä. Se rinki toimi kun apua tarvitsi. Piirit olivat välillä pienet ja joskus toraisat, eivätkä kaikkien kemiat ja kulttuurit toimineet yhteen. Joskus eläminen kansainvälisessä yhteisössä oli raskasta. Lasten henkiset paineet ja ystävänpuute oli valtava. Toisaalta Pekingistä saimme ystäviä, joita jäimme kaipaamaan. Kuopus itki keväällä tajutessaan, ettei vietäkään seuraavia synttäreitään kavereittensa kanssa. Keskimmäiset pojat hyvästelivät parhaat ystävänsä eri puolille maailmaa: Ruotsiin, Singaporeen ja Saksaan. Esikoinen tekstailee yhä viestejä kiinaksi ja odottaa kesää, jolloin pääsisi kerran vielä kouluun tapaamaan ystäväänsä, kiinalaista poikaa, joka oli hänen henkireikänsä, ainoa ”ulkomaalainen” yhden kielen ja kulttuurin eurooppalaisessa kouluyhteisössään.  

 

 

 

 

 

 

 Joka päivä, kaikesta kiireestäni huolimatta, kaipaan Pekingiin. Pekingissä oli ilmansaasteeita ja roskaista, mutta ne olivat osa jännitystä. Oli kyykkyvessat, joissa edes seiniin ei tehnyt mieli koskea, mutta se oli osa eksotiikkaa, erilaisuutta. Vaikka muistankin joka kerta olla Suomessa onnellinen mennessäni siistiin julkiseen vessan (eihän Suomessa ole muita), silti kaipaan jopa näitä asioita – ihan pikkiriikkisen. Kävin tänään haikeana valokuvia läpi. Moni julkaisemani kuva on huonolaatuinen puhelimella kiireesti räpsäisty, mutta tärkeintä on se kertomus ja tilanteen tunnelma, jonka olen saanut tallennettua puhelimeeni: postinlajittelun kaduilla, valtavat kuormat pyöräntarakoilla, autojen lavoilla matkustavat miehet, torilla myytävät tekohampaat ja vatsalaukut, kala-altaat ja pullojenkierrätyksen. Kiinniteipatut sähkökaapit kadulla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Minun uudenvuoden toiveeni on tavata tänä vuonna rakkaat ystäväni ja naapurini Linni ja LM, saada vielä kerran olla heidän kanssaan hetki yhdessä, ennen kuin me kaikki erkanemme emmekä kenties pitkiin aikoihin asu enää samalla mantereella. Kuopuksella sentään on toivoa: hänen paras kaverinsa, tyttö vaalealettinen kuin Frozenin Elsa, muutti juuri Espooseen. Ehkä heille koittaa pian taas jälleennäkemisen riemu.

Nämä kolme vuotta ja etenkin tämä viimeinen vuosi on ollut raskas. Paluumuuton stressi ja ikävä, äidin kuolema ja keuhkokuumeemme varjostivat kevättä. Kesä oli kiireinen, oli hautajaiset ja miehen viiskymppiset, iso muutto ja asettuminen. Minulla uusi työ. Lapsilla vanhojen ystävien etsiminen, kuopuksella uusien löytäminen. Osalle lapsista luokka oli uusi, osaa jännitti paluu vanhojen kavereiden pariin. Kaikilla se sujui onneksi ongelmitta, stressasimme sitä aivan suotta.

Onneksi minulle ei kolme vuotta sitten kerrottu, että nämä vuodet tulevat olemaan erittäin raskaita, työntäyteisiä ja vähäunisia. On helpompi katsoa taaksepäin kuin eteenpäin.

Mitähän tämä vuosi tuo tullessaan?

Toivottavasti vähemmän työtä ja stressiä, enemmän lepoa ja unta. Vähemmän työpaikalla vietettyjä tunteja, enemmän aikaa itselle ja lapsille. Vähemmän surua, mutta yhtä paljon iloa. Yhtä paljon hyvää ruokaa, onnellisempia lapsia. Vähemmän eronkyyneliä, mutta oikein paljon jälleennäkemisen riemua!

 

 

Suomi 100 -ulkosuomalaisuus

Housewife2 haastoi ulkosuomalaiset blogissaan, ja vaikka ulkosuomalaisuuteni on jo päättynyt, päätin ottaa haasteen vastaan ja osallistua tähän Suomi 100 ulkosuomalaisuus –visaan. Näistä asioista olen tuskin puhunut blogissani ja tuleepa nyt pantua nekin ylös, ennen kuin unohdan J

 

Missä asut ja kuinka kauan olet asunut ulkomailla?

Asuin kaksi vuotta Pekingissä, josta palasimme heinäkuussa lopullisesti Suomeen. Sitä ennen olen kauan sitten elänyt pari vuotta ulkosuomalaisena Singaporessa sekä hetken Saksassa.

 

 Kuinka usein käyt Suomessa? Milloin viimeksi ja onko seuraava kerta jo tiedossa?

Muutimme Pekingiin kesällä 2015, ja ensimmäisen Pekingin vuoden aikana emme käyneet Suomessa kertaakaan, vaan palasimme kotimaahan vasta seuraavana kesänä. Toisen vuoden aikana kävin kaksi kertaa: jouluna ja helmikuussa.

 

Mitä kaipaat Suomesta?

Kaipasin kauppoja, joista saa helposti hankittua tarvitsemaamme tavaraa. Etenkään kunnollisia kenkiä lapsille ei Pekingistä löydy. Joitakin ruoka-aineita kaipasin myös. Etenkään talvista lempiruokaani paahdettuja juureksia ei Pekingissä pysty valmistamaan. Kaipasimme myös kalaa, jota söimme myös hyvin vähän, koska lähikaupassamme lohi oli tavattoman kallista ja sen hankkiminen halvemmalla torilta oli tuskatuttava operaatio, koska jouduimme aina tappelemaan kiinaksi huijaavan torimyyjän kanssa. Kiinan vesistöistä kalastettua kalaa ei edes tee mieli syödä.

 

Lempi-maisemasi Suomessa?

Kotiympäristömme Helsingissä sekä näkymä järvelle mökillä. Rakastan myös Helsingin keskustan vanhoja kortteleita.

 

Miten meinaat juhlia itsenäisyyspäivänä?

Pekingissä olisin varmaan juhlinut suurlähetystössä (mikäli suurlähetystö tänä vuonna suostuu kunnioittamaan oman maansa kansalaisia, jotka tekevät omalla elämällään suomalaisuutta, suomalaista kulttuuria ja tuotteita tutuksi Kiinassa). Olisimme myös eilen varmasti matkustaneet Shanghaihin juhlistamaan maamme itsenäisyyttä sikäläisten suomalaisten kanssa, kuten teimme viime vuonna. Viime yönä saimme viestin eräältä pekinginsuomalaisystävältämme, joka oli mukana tämänvuotisissa juhlissa. Innolla odotan myös Sannan päivitystä juhlista.

Sen sijaan vietänkin tänä vuonna juhlaa Helsingissä. Missä täällä, siitä kuulette myöhemmin lisää toisessa blogissani Hempeät hepeneet, hessaset hetaleet.

 

Mitä muotoilua teiltä löytyy ja onko jonkin esine tai astia, minkä haluaisit kotiisi tuoda Suomesta?

Pekingin kodissamme oli vain vähän suomalaista, lähinnä tarvekalua: Pentikin pyyhkeitä, Iittalan laseja ja Hackmanin haarukoita. Mariskooleja oli myös muutama. Rakkaat Muumi-mukini jätin Suomeen turvaan.

Mikä on rakkain tavara, minkä olet tuonut Suomesta?

Vaatteet ja kengät toimme Suomesta ja nehän ovat minulle kaikki rakkaita. Samoin lastenkirjat, joita salakuljetimme maahan vinot pinot. Kaikkein rakkain oli kuitenkin Lumi-laukkuni, joita minulla oli kaksin kappalein: toinen kevääksi ja kesäksi, toinen syksyyn ja talveen. Ostin ne ennen lähtöäni tyylikkyytensä, tilavuutensa ja värikkyytensä vuoksi, sekä viedäkseni jotain suomalaista muotia Pekingiin.

Mitä Suomalaista ruokaa rakastat?

Jouluruokia, etenkin kaloja. Ehkä rakkain on graavisiika ja sitähän en Kiinassa saanut. Meillä oli Kiinassa pakastin aina täynnä Vaasan ruispaloja, koska Kolmonen ei suostunut aamuisin syömään mitään muuta. Itse söin ensimmäiset ruispalat vasta viimeisten Kiinassa asumiemme viikkojen aikana sairastuttuani keuhkokuumeeseen. Tuolloin minulle maistui vain tulinen ruoka. Suomeen palattuamme hullaannuin tähän aamupalaleipään, jossa ruispalan päälle levitän margariinia, lisään siivuja vahvanmakuista ranskalaista juustoa ja tuoretta tomaattia sekä ripottelen päälle tulista chiliä ja koristelen tuoreella korianterilla. Nam.

Kiinassa söimme lähinnä kiinalaista ruokaa, lasten vuoksi tosin ayimme teki perjantaisin opettamiani länsiruokia, muun muassa seuraavia suomalaisruokia: lihapullia ja perunamuussia tai kaalilaatikkoa Ikean puolukkahillon kera, sekä makaronilaatikkoa.

 

Entä mitä Suomalaista ruokaa inhoat?

En taida inhota mitään. Jotkut ruoat ovat vähän liian mauttomia minun makuuni.

 

Minkälaista elämää viettäisit/viettäisitte, jos asuisittekin edelleen Suomessa? Tai miten se ehkä poikkeaisi nykytilanteesta?

Nyt asun taas Suomessa. Samalla lailla käymme töissä. Erona on, että ajan itse autolla töihin, niinä päivinä kun en mene bussilla. Lapset käyvät koulua, kävelevät tai kulkevat julkisilla busseilla, sen sijaan että koulubussi noutaisi heidät portilta. Petaan itse sänkyni ja mietimme, mitä syömme illalla. Syömme suomalaista ruokaa kiinalaisen sijasta.

 

Mitä pyydät aina lähettämään / tuomaan tuliaisiksi Suomesta?

Ruisleipää ja Fazerin suklaata. Jotain kausituotetta, kuten viime pääsiäisenä pyysimme mämmiä. Itse toin kesällä kasapäin glögimausteita, kardemummaa, rose- ja maustepippureita. Suomesta hankimme lomilla vaatteita ja kenkiä, lääkkeitä…

Mitä arvostat nykyään eniten Suomessa, mitä et ehkä osannut arvostaa ennen?

Jonottaminen ja siistit vessat.

 

Mikä Suomessa ärsyttää eniten?

Sateisuus ja kylmyys. Vieraiden kielten puute.

 

Mikä taas Suomessa on ihanampaa, kuin missään muualla?

Oma kielemme.

 

Suomalaisinta minussa on...

Joka kerta kun kuulen Lauri Tähkän laulavan Minun Suomeni –kappaleen, alan itkeä. Silloin tunnen suurta suomalaisuutta sydämessäni. Mielestäni se kertoo paljon siitä suomalaisuudesta, mitä minä koen: ulkosuomalaisena maailmalla ja maahanmuuttajalasten opettajana ulkomailla ja Suomessa.

 

Puolisoni/läheisen mielestä suomalaisinta minussa on...

 Tähän kysymykseen en osaa vastata.

 

Olen hävennyt Suomea/suomalaisia...

Joskus jotain junttikäytöstä.

 

Mitä nykyisen kotimaasi asukkaat tietävät Suomesta?

Pekingissä tiedettiin parhaiten, että Suomi on puhdas maa sekä että meillä on korkeatasoinen koulu.

 

Kerron aina Suomesta...

Että meillä on siistit kadut ja puhdas luonto sekä turvallista.

 

Kuinka usein puhut Suomea?

Lasten kanssa puhuin enimmäkseen suomea. Suomea puhuin myös Suomi-koulussa sekä suomalaiskavereitteni kanssa. Enemmän kuitenkin näin muunkielisiä ystäviä ja puhuin paljon saksaa, ruotsia ja kiinaa, töissä englantia.

Mikä on mielestäsi Suomen kielen kaunein sana?

Enpä ole ajatellut. Mielestäni koko kielemme on kaunis, yksittäisiä sanoja erittelemättä.

 

Entä rumin?

Ei kommenttia.

 

Mikä lempimusiikkiasi Suomesta? Lempi-laulusi?

Kuuntelen vain suomenkielistä musiikkia (mikäli mitään kuuntelen). Kaikki suomenkielinen vanhoista iskelmistä nykypoppiin menee, parhaiten kuitenkin iskee Leevi and the Leavings sekä kaikki, missä on melankolinen sävel ja hauskuuttavat sanat.

 

Mitä suomalaista perinnettä teillä vaalitaan?

Joulun perinteitä sekä jouluruokia. Sekä pääsiäisnoitien kierrosta ja vapunviettoa. Viime vuonna tutustutimme saksalaisia ystäviämme suomalaiseen vappuperinteeseen.

 

Mitä terveisiä lähetät 100 vuotiaalle Suomelle?

Eiköhän jatketa samaan malliin eteenpäin seuraavat 100 vuotta.

Haastan mukaan Sannan (This is the life), Sarin (Ulkosuomalaisesta ulkohankolaiseksi) ja Martan (Kalaa & baliikkia).

Etsin suuntaa…

 

 

 

Blogini on nyt tullut siihen vaiheeseen, että minun on päätettävä, kuinka jatkan tästä eteenpäin. Kotimme ja elämämme on taas Suomessa ja jutut täällä liikuttavat minua enemmän. Jossain vaiheessa myös juttuni Pekingistä vääjäämättä tyrehtyvät.

Tyttäreni ehdotti, että muuttaisin vain blogini nimen, jotta vanhat lukijani löytäisivät minut helposti. Mielestäni se olisi lukijoiden pettämistä, sillä juttuni Suomessa ovat vääjäämättä enemmänkin stylea ja lifestylea kuin elämää ja eksotiikkaa. Tyylini tuskin kiinnostaa kaikkia teitä lukijoitani, jotka olette löytäneet minut Pekingiin liittyvien juttujeni kautta. Lisäksi tunnistepalkista tulisi todella sekasotkuinen, mikäli siinä olisi sekaisin Pekingiin ja nykyelämääni liittyviä juttuja. Olen siis aloittanut uuden blogin, Hempeät hepeneet, hessaset hetaleet, jossa julkaisen kuvia mieltäni piristävistä asioista, kuten kauniista vaatteista ja rakkaista esineistä, hyvästä ruoasta ja vaatteiden huolto-ohjeista. Eniten kuitenkin vaatekaappini kätköistä, mikä johtuu suuresta viehtymyksestäni siihen. Vaatteet eivät ole vain aatteni vaan myös harrastukseni, vaikka sen häpeillen tunnustankin, minkä ironinen sävy blogini nimessä paljastaneekin. Rakkauteni kauniisiin esineisiin ja pukeutumiseen lienee kuitenkin verenperintönä saatua, vaikka lapsena opinkin, että vaatteilla koreileminen olisi jotenkin turhanaikaista.  

Nuoruuden eläinsuojelijasta olen siirtynyt murehtimaan ympäristöä. Niinpä en blogillani myöskään halua houkutella ketään hankkimaan lisää turhaa tavaraa, vaan ennemminkin harkitsemaan ja valitsemaan laadukkaasti, hallitsemaan himojaan ja nauttimaan siitä, mitä jo omistaa. Toivottavasti siis pystyn säilyttämään näkökulmani, joka on ennemmin valistavan kulutuskriittinen kuin ostamismyönteinen.

Uuden blogini löydät täältä. Huānyíng eli tervetuloa!

Eedenistä itämaille jatkaa toki vielä, sillä sen verran julkaisemattomia juttuja on jäljellä. Osa on odottanut vuosia luonnoksina, sillä en ole ehtinyt oikolukemaan tai kirjoittamaan niihin loppua. Tyttäreni mielestä minun pitäisi julkaista ne vaikka raakileina. Katsotaan. Osa on vielä kirjoittamattomia tarinoita, pyörineet pitkään päässäni ja toivottavasti joku päivä saan ne ylös, ennen kuin jutut häviävät mielestäni.

Ja mistä sen tietää, jos Eedenistä itämaille saisi vielä uuden elämän. Toivottavasti. Sen verran sydämeni palaa Aasialle että haaveilen että vielä joskus palaan Aasiaan.

Zàijiàn Beijing! Tavataan taas.

Sanaleikki: yhdellä sanalla

 

 

 

Luin eräästä blogista sopivan mittaisen (eli kerrankin lyhyen) haasteen, ja päätin kerrankin osallistua. Onhan torstai-ilta, kiinantunti ohi, huomenna ei opetusta ja voin samalla rauhassa katsella saksalaisia poliisisarjoja Yle Areenasta. Eli yhdellä sanalla vastaan seuraaviin kysymyksiin.


Missä kännykkäsi on? Kateissa.

Puolisosi? Paras.

Hiuksesi? Kihartuneet.

Äitisi? Poissa.

Isäsi? Lannistumaton.

Suosikkisi? Muistoesineet.

Unesi viime yöltä? Puuttuva.

Mielijuomasi? Kuohuviini.

Unelmasi? Ulkosuomalaisuus.

Missä huoneessa olet? Olohuoneessa.

Harrastuksesi? Monikossa.

Pelkosi? Olematon.

Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Unelmassani.

Missä olit viime yönä? Nukkumassa.

Jotain, mitä sinä et ole? Pikainen.

Muffinssit? Suklaapäällysteisiä.

Toivelistalla? Lepo.

Mitä teit viimeksi? Opiskelin.

Mitä sinulla on ylläsi? Työasu.

Televisiosi? Japanilainen.

Lemmikkisi? Kuolleet.

Ystäväsi? Useita.

Elämäsi? Hyvä.

Mielialasi? Onnellinen.

Ikävöitkö jotakuta? Aina.

Auto? Harjoitteluväline.

Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? Neuletakki.

Lempikauppasi? Keskustassa.

Lempivärisi? Vaaleanpunainen.

Milloin nauroit viimeksi? Illalla.

Milloin itkit viimeksi? Muistellessa.

Kuka on tärkein läheisesi? Perheenjäseneni.

Paikka, johon menet uudelleen ja uudelleen? Aasia.

Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Kukakohan?

Lempiruokapaikka? Kotona.



Moni bloggari kertoo tämän tehtävän, jossa pitää yhteen sanaan tiivistää kaikki, olevan heille vaikea. Minusta tämä oli helppo sanaleikki, mutta olenkin kieltenopettaja ja tottunut miettimään synonyymejä ja kiertoilmauksia. Ja tarjoaahan suomen kieli ihanteelliset mahdollisuudet pitkänkin fraasin ilmaisemiseen yhdellä sanamuodolla. Oikeastaan tämä on siis hauska leikkimielinen kielitesti. 

Ottakaapa tekin koppi haasteesta ja tägätkää tänne...

P.S. Kuvat ovat parin viikon takaa. Matkalla synttärijuhliin.

 

Synttärisankarit

 

 

 

 

 

 

 

 

 

12 vuotta sitten sain syntymäpäivälahjakseni pienen poikavauvan. Hänen kyllä piti syntyä vasta viikkojen päästä, mutta päätti sitten tulla vähän aikaisemmin. Ehkä hänellä oli kiire, ainakin hän on luonteeltaan vauhdikkaampi kuin harkitsevammat sisaruksensa.

Vietämme siis syntymäpäiviämme peräkanaa. Ensin äiti, sitten poika. Yleensä syntymäpäivinämme sataa vettä ja on synkkää ja ankeaa, mutta sitä mukavampaa on siis viettää synttäreitä, vähän juhlaa ankeaan vuodenaikaan.

Lapset saavat aina lahjaksi kehittävästi kirjoja meiltä vanhemmilta ja ”kivempia” lahjoja isovanhemmiltaan. Me vanhemmat puolestamme saamme ihania lapsilta heidän hankkimiaan lahjoja sekä itse hankkimiamme, mikäli hankimme lahjoja. Toisin sanoen minä saan aina paketin, mieheni tuskin koskaan. Mieheni kyllä muistaa hankkia minulle kukkia ja hemmotella minua herkullisella ruoalla, mutta minä olen todella surkea muistamaan häntä mitenkään. On vaan niin vaikeaa keksiä mitään toiselle.

Niinpä minua hemmoteltiin päivän mittaan kakulla (Kakkonen leipoi), indonesialaisilla sataylla, pinkillä kuohuviinillä, kauniilla orkideakimpulla ja Trappin perheestä kertovalla elokuvalla (esikoinen toi ulkomailta). Lisäksi sain (kiitos omatoimisuuteeni) ihanan naisellisen mutta hyödyllisen lahjan.

Koko syksyn olen tuskaillut kellonpuutetta. Opettajan on pakko nähdä aika, ja minä vaihdan joka tunti luokkatilasta toiseen. Toisissa luokissa on kello seinällä, toisissa ei. Kännykkää en enää uskalla kuljettaa mukanani, nimittäin joku kerta vielä hukkaan sen tai pääni, kuten muutkin tavarani. Niinpä yhdistin kauneuden ja hyödyllisyyden ja hankin itselleni ajannäyttäjän, joka on kuin koru. Kuinka käytännöllinen se sitten onkaan alakoulunopettajan ranteessa? Katsotaan, putoilevatko nuo strassit alta aikayksikön ja onko kello yhtä lyhytaikainen ilo kuin se strassein koristeltu halpiskello, Japanista ostamani ihanuus, jonka kadotin muutaman kuukauden sisällä. Koska lukko ei pitänyt.

Mustissa - äidin muistoksi

 

 

 

 

Hautausmaan piha on luminen ja jäinen. Etenen varovaisin askelin ja pelkään kaatuvani korkonilkkureissani. En saa kaatua, olisihan sääli, jos äidin takki menisi rikki.

Elämämme hektisyyttä varmaan kuvastaa parhaiten se, millä suunnitelmallisuudella lähdimme viemään kynttilää äidin haudalle. Torstai-iltana jossain töiden, koulutustilaisuuden ja kiinantunnin välissä pohdin esikoisen kanssa ja tekstailen työmatkalla olevan mieheni kanssa, minä päivänä ehtisimme äidin haudalle. Kotimatkalla bussissa istun puhelin korvalla, kun soitan vuorotellen isälleni ja veljelleni. Äidin serkku on kyllä luvannut hoitaa kynttilät haudalle jouluna ja pyhäinpäivänä, mutta silti. Kuitenkin tuntui siltä, että juuri tänä vuonna jos koska olisi äidin haudalla käytävä itse sytyttämässä pyhäinpäivän kynttilä. Sillä unohdimme jopa kesällä käydä kuuntelemassa kirkossa, kun jumalanpalveluksessa mainittiin äidin nimi seurakunnasta poistuneena. Lastemme kastetilaisuuden jälkeen olemme kyllä aina istuneet kuin tatit kirkossa kuulemassa, kuinka heidän nimensä mainitaan.

Pyhäinpäivän aattona kahdeksalta illalla. Merkitsen tapahtuman hektisen päivän kalenteriimme.

En tiedä huomaako perheeni mitään erikoista pukeutumisessani. Luultavasti ei, vaikka minä, joka tuskin koskaan käytän mustaa – hautajaisia lukuunottamatta – olen kerrankin lähes kokomustissa. Musta liittyy vainajiin, mutta se oli myös äidin väri. Siinä missä minä olen värikäs, esiintyi hän aina mustissa. Huomauttelikin minulle toisinaan, että musta sopisi paremmin. Olisi tyylikkäämpi. Ainoa värikäs hänessä oli silkkihuivi kaulassa.

Tämän villakangastakin äitini osti nuorena itselleen, nyt se on ollut jo vuosikymmeniä minun juhlava talvitakkini. Hänen muistonsa vuoksi puen sen pyhäinpäivän aattona pakkaseen.


 

Vanhan lumoissa

Rakastan vanhoja taloja.

Voiko olla mitään kauniimpaa kuin arvokkaasti ajanpatinoima rakennus? Luonnossa olevat kauniit asiat eivät saa sydäntäni läikähtelemään sillä tavalla kuin kuluneet koristeleikkaukset ikkunanpielissä ja kuisteilla, sään riepottelemana pintaan nousseet puunsyyt auringon haalistaman ja elämää nähneen maalipinnan alla. Rakastan rautoja karmien nurkissa ja hakoja ikkunoissa. Osittain, koska rosoinen pinta miellyttää silmääni enemmän kuin uusi ja tasainen, ja osittain, koska ajatus rakennuksen ja esineen elämästä elämästä kiihottaa mieltäni. Hivelen italialaisen kirkon seinää ja Kiinan muuria ja mietin, onko edellinen käsi koskettanut samaa paikkaa satoja vuosia sitten.  Ja kuinka paljon elettyä elämää mahtuu tähän väliin.

Rakkauteni vanhaan sain syntyessäni. Niin pienestä kuin muistan, oli mummolani mielessäni kuin vanha kartano. Tuolloin talo ei edes ollut vanha, olihan se rakennettu 30-luvulla. Mutta modernin rivitalon tytölle se oli satumainen paikka, siitä huolimatta että tunnelma talossa olikin aika etäinen. Erääseen salonkiin oli koottu antiikkihuonekaluja ja siellä minä ja serkkuni leikimme kartanontyttöjä. Ei koskaan prinsessaa, sellaiset satuhahmot olivat liian kaukaisia asioita meidän mielikuvituksessamme (enkä minä ole koskaan piitannut saduista tai korkeafantasiasta). Ei, meidän maailmaamme lähempänä olivat kartanot ja niiden tyttäret, kuin Regina Linnanheimo Linnaisten kartanon vihreässä kamarissa.

Aikuisiälläni olen Singaporea ja Pekingiä lukuun ottamatta asunut aina vanhoissa taloissa. Huomattavan vanhoissa. Muuttaessamme nykyiseen kotiimme vitsailin kysyjille muuttavamme uuteen taloon. Ja uusi se on vieläkin, vasta reilut 80 vuotta vanha. Uusvanhoja taloja en arvosta lainkaan: vaikka ne näyttäisivät kauniilta, niistä puuttuu se henki, joka syntyy vasta kulumisen kautta. Talon kuuluu olla vino ja puun kulunut askeleiden alla. Pahinta on mielestäni se, että vanhoista taloista tehdään sisäpuolelta moderneja. Uutta saa aina, mutta vanhaa on vaikea palauttaa ennalleen.

Vaikea, vaikkei täysin mahdoton. Hatunnosto eräille naapureillemme, jotka ovat vuosikymmenien mittaan vähitellen uusineet ikkunansa vaihtamalla vanhoja ikkunoita edellisten omistajien vaihtamien tilalle. Kuten jokainen aidosti vanhaa arvostava tietää, vanhat puiset ikkunankarmit ovat sekä kestävämmät että talon hengittävyyden kannalta paremmat kuin uudet. Kauneudesta puhumattakaan: vanhat ikkunat erottuvat kyllä kauas ja määrittävät koko rakennuksen saaman ilmeen. Kuuluuhan sanontakin näin: Ikkunat ovat talon sielu ja silmät.

Juuri ikkunoita rakastan kodissamme kaikkein eniten. Karmien kaiverruksia, kulumia, vanhoja rautahakoja, samanlaisia kuin kesämökillämme, ne joita halusin aina availla ja sulkea pienenä. Myös ikkunalasit ovat vanhoja. Kun tarkkaan katsoo, maisema ikkunan takana vääristyy hieman. Tämä on käsinpuhalletun ikkunalasin tunnusmerkki. Naapurimme maisema ikkunan takana on vieläkin vääristyneempi. Kuin Linnanmäen Naurutalossa.

Kotimme lattiat ovat käsin hiotut ja maalatut. Vaikka helmenharmaa maalipinta on kolhiintunut ja kulunut, ei se haittaa. Päinvastoin se on mielestäni kauniimpi jopa näin. Portaissa erottuu vuosikymmenien askelten jäljet. Ketkä ovat kiivenneet näitä portaita ennen meitä?

Meitä edeltävä omistaja on kunnostanut talon. Itse asiassa osittain talon vanha henki on hänen aikaansaannostaan, sillä 70-luvun remontointi-innossa talosta oli revitty pois paljon vanhaa. Edellinen omistaja on vuosikymmenen ajan hitaasti korjannut ja palauttanut taloa vanhaan uskoon. Koonnut Rakennusapteekista hankkimansa kaakeliuunin puretun tilalle, tuonut kellarista löytämänsä sormipaneelimallin portaikon seinään. Taloa ostaessamme silmäni kiinnittyi kattolistoihin, jotka hän oli itse rakentanut kolmesta eri osasta: laudasta, rimasta ja listasta, saadakseen alkuperäistä muistuttavan kattolistan. Myyjä oli otettu siitä, että joku ihminen pani tämän merkille ja antoi hänen vaivannäölleen arvoa.

Keittiö on murheenkryynini, se on liian moderni ja koboltinsinisenä vääränvärinen minun romanttiseen makuuni. Kokkaava mieheni kyllä arvostaa sen laadukkaita kaapistoja ja vetolaatikoiden sulavasti liukuvia kiskoja. Hän on tosin puoliksi luvannut, että saisin rakennuttaa mieleiseni kokopuiset ovet entisten päälle, mutta tämä operaatio on meillä neuvottelematta vielä loppuun.

Vaikka olen aina haaveillut jonkun ikivanhan talon kunnostamisesta alusta loppuun, ei valtava remonttiurakka taida olla meidän heiniämme, emmehän pääse yhteisymmärrykseen edes yhdestä keittiöstä. Aiemmissa kodeissamme jo vanhojen lautalattioiden ja paneelikattojen kaivaminen esiin on ollut hyvä syy perheriidan alkamiseen. Mutta ainahan voin haaveilla. Mutta on minulla jo suunnitelma eläkepäiville: perinneremontointikurssi.

Ehkä sitten joskus löytyy joku vanha mummonmökki...