Loskasäässä nahkasaappaissa ja kukkahameessa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuinka loskasäässä pärjää nahkasaappaissa ja kukkahameessa? Hyvin, tosin tietyin edellytyksin. Reilu vuosikymmen sitten ostamani nahkasaappaat, niitä kohtaan osoittamani hellä huolenpito sekä hevostalleilla tuttu tuote osoittautuivat eilen napakympiksi yhdistelmäksi. Koulunpihan peitti eilen paksu kerros märkää lunta, ja kaikki opettajat, jotka eivät olleet varustautuneet kumisaappain, valittivat läpimärkiä kenkiä ja sukkia. Paitsi minä. Vaikka olinkin pukeutunut fiineihin nahkasaappaisiin, joskus esikoisen syntymän aikoihin hankittuihin, aikomuksenani jatkaa töiden jälkeen tyylikkäänä kaupungille.

Joka kevät puhdistuksen jälkeen olen huolella rasvannut saappaani paksulla kerroksella valjasrasvaa. Se toimii erinomaisesti hoitoaineena antiikkinahkaan tai muuhun rosoisempaan, sillä se imeytyy hyvin nahkaan ja tekee sen samalla notkean pehmeäksi mutta myös vettähylkiväksi. Vuosien mittaan nämä saappaani ovat varmaan imeneet niin paljon rasvaa, että niistä on käytännössä tullut suorastaan vedenpitävät. Edes saumoista ei päässyt vesi läpi, sen verran tukkiva kerros rasvaa on niihinkin muodostunut. Silti nahka hengittää, joten saappaani eivät hiosta kuten kumisaappaat. Kun siis suuntasin Helsingin keskustaan, oloni oli yhä freesi ja mukava, kaikesta sateesta, loskasta ja viimasta huolimatta.

Päivällä koulussa sen sijaan minulle sattui hassu vaatekommellus. Yleensä palelen luokissa ja verhoudun ylimääräisiin neuleisiin sekä syksyllä hankkimaani kotimaiseen mohairhuiviin. Vaihdan luokkaa joka tunti, joten toisissa luokissa palelen ja toisissa riisun vaatteita. Eilen eräässä luokassa lämmityslaite pauhasi täysillä ja oppilaiden märistä vaatteista lähtevä kosteus leijui ilmassa. Minun tuli kuuma ja riisuin neuletakkini. Meillä oli juuri innokas keskustelu meneillään ja kaikkien oppilaiden silmät tapittivat minua katederilla riisuessani takkiani. Seisoin selkä tauluun päin ja yllättäen tunsin viileän vedon paljaassa selässäni. Olin aamulla unohtanut napittaa paitani, joten selkäni oli puoliväliin asti paljaana. Kiireesti kiskoin neuletakin takaisin päälleni, samalla kun jatkoimme keskustelua (siinä vaiheessa pasmani kyllä menivät vähän sekaisin, enkä kuullut oppilaiden vastauksia). Kun sitten oppilaat ryhtyivät tekemään ryhmätöitä ja käänsivät katseensa pois minusta, heitin takin pois ja napitin paitani selästä. Juuri tuollaisessa tilanteessahan sormet jäykistyvät kömpelöiksi nakeiksi eivätkä pienet napit millään suostu sujahtamaan kauniisti pikkuruisen napinläven läpi vaan pullahtelevat auki. Kukaan oppilaista ei kuitenkaan tainnut huomata mitään eikä ihmetellä, mitä tuo opettaja tuolla edessä oikein vääntelehtii… Pelaa yksinään Twisteriä pystysuunnassa, vai? Ja onneksi ala-asteikäiset ovat vielä niin mutkattomia, toista olisi yläasteella.

Jos olisin Mr Bean, eivät kommellukseni olisi päättyneet tähän. Kukkahameeni ostin yli 20 vuotta sitten Singaporen Laura Ashleystä - Esplanadin liike ei ollut tuolloin vielä edes avannut oviaan ja merkki oli Suomessa vieras. Hame oli pitkään suosikkini, ilmava viskoosikangas tuntui niin miellyttävältä Singaporen helteessä. Vuosia se on ollut vanhanaikainen, ja aikomukseni onkin ollut viedä se remakoitavaksi, en ole vain saanut loistoideaa, mitä kunnioittavaa teettää siitä. Kunnes tänä syksynä kauppojen kukkahameita ja –mekkoja katsellessani tajusin sen olevan juuri sellaisenaan aivan huippumuodikas tähän syksyyn. Vetäessäni sen päälleni kummastelin, että olinko muka oikeasti paljon tukevampi vyötäröltä pari vuosikymmentä sitten. Vyötärölle jäi nimittäin 10 cm liikaa ympärysmittaa. Kunnes tajusin, että sen verran on aika syönyt leninkiä, että vyötärönauhaa selkäpuolella tukenut kuminauha on hapertunut olemattomiin ajan saatossa. Eli pieni korjaustyö odottelee tekemistään, ja tällä hetkellä kavennustyö on hoidettu hakaneulan avulla. Mrbeanmäiseen tyyliin hakaneulan olisi pitänyt pettää seuraavaksi ja hameen valahtaa nilkkoihini, mutta onneksi se kuitenkin hoiti tehtävänsä luotettavasti.

Hamemokaa ei tapahtunut tällä kerralla, mutta selässä olevat napit koituvat toisenkin kerran kohtalokseni. Nimittäin tänään lähdin tyttären kanssa kirjamessuille ja kesken kaiken kierrellessämme tajusin, että olin jälleen kerran unohtanut napittaa paitani napit selästä. Tällä kertaa en seissyt itse lavalla vaan lavan vieressä kuuntelemassa keskustelua, kun yritin sormeilla nappeja kiinni selkäni takana. Ja kyllä vaan on sanottava, että on se todella vaikeaa pujottaa pikkuruiset napit minimaalisen pienten napinläpien lävitse. Etenkin hermostuneena nopeusennätystä yrittäen. Lähestulkoon mahdoton suoritus. Houldinin tasoa. But I did it!

 

Pitäisiköhän siirtyä edestä napitettuihin paitoihin?

 

Shirts Khujo and Massimo Dutti

Cardigans Odd Molly

Skirts Laura Ashley and Boss

Coats Ted Baker and Desigual

Boots Kennel + Schmenger

Loman tarpeessa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikko sitten tuli minulla katkos työelämään ja panimme kotosalla töpinäksi. Mies kävi päivät töissä ja iltaisin hän palasi kotiin auttamaan minua muuton ”viimeistelyssä”. Tavaramme ovat saapuneet Pekingistä kolmessa erässä ja lisäksi olivat kotonamme kahden vuoden ajan varastoidut laatikotkin purkamatta. Meillähän oli vain heinäkuu aikaa tehdä muuttoa ja tuon kuukauden aikana järjestimme kahdet työläät juhlat: äitini hautajaiset sekä mieheni viiskymppiset. Sen jälkeen minäkin aloitin työt – miehelläni puolestaan ei oikeastaan lomaa kesällä ollutkaan.

Jotta koti tulisi oikeasti laitettua kuntoon, järjestimme sitten Kolmosen synttärijuhlat samaan syssyyn. Meillä on aina ollut tapana juhlia lasten synttärit isovanhempien ja kummien kanssa, mutta tähän tuli katkos Pekingin vuosien aikaan. Sitä suuremmalla syyllä ja etenkin Kolmosen omasta tahdosta juhlat oli järjestettävä taas, vaikka me vanhemmat välillä mietimmekin, mistä selkänahasta ne voimat revimme juhlien järjestämiseen. Ruokaa on kiva laittaa ja mukava saada ihmisiä kylään, mutta se siivoaminen… Toisaalta kun kutsuu vieraita, on pakko siivotakin. Ja jotain oli joka tapauksessa tehtävä kodille.

Vein lapset mummolaan pariksi päiväksi, toin vain heidän sienisaaliinsa mukanani kaupunkiin. He palasivat kotiin vasta suoraan juhliin isovanhempien ja tätien ja setien matkassa. Vierashuoneen kaaos jäi vielä selvittämättä, kun vieraat eivät jääneetkään yökylään, ja kahvikupit kaivoin pahvilaatikosta sängyn alta ensimmäisten vieraiden kopistellessa jo porstuassa. Makuuhuoneen oven panimme visusti lukkoon, jottei kukaan erehtyisi avaamaan sitä, sillä huoneeseen oli tungettu kaikki viimeinen irtain tavara, joka ei ollut vielä paikkaansa löytänyt ovikellon soidessa. Mutta omin pienin käsin poimituista sienistä valmistettu sienikeitto maistui ja suolainen kurpitsapiiras teki kauppansa. Isän vakiobravuuri herrasmiestenkakku (Sikke Sumarin resepti) suorastaan kaavittiin ja nuoltiin lautaseltaan.

Viimeisten vieraiden eli kummitädin ja poikansa kanssa istuttiin iltaa vielä pitkään. Onhan kahden vuoden aikana kertynyt paljon kerrottavaa.

Tänä aamuna olimme koko perhe niin poikki, että olisimme halunneet viimein viettää rennon rokulipäivän kotona ja levätä. Vaan ei, olin jo maaliskuussa tilannut liput Cats-musikaaliin. Joten sinne oli lähdettävä minun ja lasten, musikaalien päälle ymmärtämätön mies jäi yksin kotiin vaihtamaan renkaita autoon (jotta minä pääsisin aamulla töihin). Kuopus nukkui makoisat päiväunet musikaalissa ja me muut neljä pilkimme.  

Nyt kun sain lapset nukkumaan ja aion itse kömpiä perästä, ihmettelen vain, että koska se loma oikein alkaa? Joulukuun 27. päivään on vielä aika pitkä aika… Nähdään silloin taas!

P.S. Täytyy kyllä sanoa, että aika laimeaksi jäi tämä vieraileva West End –esitys Hartwall Arenalla. Toista olivat lontoolaisvierailut Pekingissä – tosin siellä puitteetkin olivat aivan toisenlaiset.

 

Kotikokkailua syyslomalla: Kiinaa ikävöiden

Blogin pitämiselle ei ole viime kuukausien aikana jäänyt aikaa, sillä sen verran kiireiseen imuun jouduin työelämässä. Onneksi mieheni on pitänyt huolta perheestä, lapset toisistaan ja syyslomakin tuli sopivaan aikaan katkaisemaan raadannan.

Lomaa vietämme kotosalla. Tai paremmin sanoen loman käytämme hyödyksemme kotona, sillä yritämme viimein saada kodin asuttavaan kuntoon (muuton ja useammassa erässä saapuneiden muuttolaatikoiden jäljiltä). Lauantaina vietämme taas synttärijuhlia suvun kesken. Vasta loppukesästä vietimme mieheni merkkipäiviä vähän isomman kaavan mukaan, siis sukulaisten ja ystävien kesken. Tällä kertaa vietämme lapsen synttärijuhlia vähän pienemmällä mittakaavalla. Tosin tällä kertaa kotiin ja itsevalmistettuun on panostettava enemmän, kyse on nimittäin ensimmäisestä kerrasta kun paluumuuttomme jälkeen avaamme ovemme muille kuin naapurinlapsille.

Ennen kuin muutimme pois Pekingistä, opettelin ayin kanssa tekemään ruokaa. Hän siis näytti minulle, kuinka valmistaa mieleisimmät ruokamme. Parin päivän ajan olen kokeillut paria niistä ja tässä ensimmäisten ohjeet. Aivan täysin samanlaista ruoista ei tullut kuin ayin tekemänä, sillä unohdin tietysti kiireessä heittää osan mausteista sekaan. Mutta enköhän kehity vielä, nimittäin kiireenhallinnassa.

Ganguo caihua tarkoittaa itse asiassa tulikuumassa metalliastiassa valmistettua kukkakaalia. Sen kuuluu olla kuivakkaa, eli kastiketta siinä ei ole. Ruoka on perheeni mielestä aivan liian tulinen, mutta minä rakastan sitä juuri sellaisena kuin se on. Kuivaa ja tulista. Paigu dun on puolestaan possun kylkiluista ja kasviksista tehty pataruoka, hieman mausteinen sekin.

Itse lopetin Kiinassa lisäkeriisin syömisen, mutta näissä possunkyljyksissä on sen verran herkullista kastiketta, jonka suosittelen imeyttämään valkoiseen riisiin. Tai lisäämään pataan tulevien perunoiden määrää.

Dacong-sipuli muistuttaa purjoa tai kevätsipulia, mutta on maultaan paljon miedompi. Se on hyvin yleinen Kiinassa, mutta Suomesta en ole löytänyt sitä. Ayin mielestä sitä ei voi korvata karvaamman makuisella kevätsipulilla, johon minä kuitenkin tyydyin paremman puutteessa.

Varaa kaikki ainekset valmiiksi ja pilko ne odottamaan. Älä tee niin kuin minä, siten että yritän työskennellä ahtaassa ja sekaisessa keittiössä. Siivoa työtasot tyhjiksi, jotta pystyt liikkumaan ja toimimaan nopeasti. Mieluiten tulosta ohjeet valmiiksi paperille, jotta sinun on helppo vilkaista niitä nopeasti. Minulla ainakaan ei toimi skrollaaminen, kun yritän samanaikaisesti paahtaa ruokaa tulikuumalla pannulla.

 

 

 

 

 

 

Käristettyä tulista kukkakaalia eli ganguo caihua

 

500 g kukkakaalia pilkottuna pieniksi paloiksi

15 sichuaninpippuria

5 kuivattua pientä punaista chiliä, pätkittynä pieniksi paloiksi

1 valkosipulin kynsi puolitettuna

3 ohutta siivua tuoretta inkivääriä

1 laakerinlehti

6 cm pätkä kevätsipulia (tai kiinalaista sipulia nimeltä dacong) katkottuna kolmeksi pätkäksi

1 rkl tulista soijapaputahnaa eli ladou banjiang (esim. Lee Kum Kee -merkkinen Chili Bean Sauce)

0,5 tl suolaa

n. 5 rkl öljyä

muutama rkl vettä

1 tl vaaleaa soijakastiketta

1 tl sokeria

1 tl seesamiöljyä

 

 

 

Esivalmistele:

 

Paloittele kukkakaali pieniksi paloiksi ja pilko mausteen ohjeen mukaisesti. Mikäli tulisessa soijapaputahnassa on ”sattumia”, pilko nämä kasvikset pienenpieneksi hakkelukseksi. Tämä kai riippuu tahnasta, Kiinassa samannimisessä tahnassa oli isoja paloja kasviksia, Suomesta ostamani kastike oli jo valmiiksi tahnamaista.

 

Tee näin:

 

Kuumenna öljy wokkipannulla, lisää soijapaputahna ja sekoittele, kunnes tahna muuttuu punaiseksi. Lisää sichuanpippurit kokonaisina, sipulipalat sekä inkivääriviipaleet. Anna mausteiden maustua pieni hetki (pannu on valmis, kun pannulta nousee herkullinen mausteiden tuoksu) ja lisää sitten kukkakaalinnuput.  Nyt tarkkana: Sekoittele kukkakaalia hetken ajan todella reippaasti käännellen (mieluiten kahdella lastalla). Ripottele sitten joukkoon suola. Kääntele kukkakaaleja hetki ja ripottele sitten muutama ruokalusikallinen vettä päälle.

Kypsennä kukkakaaleja kuumalla wokilla käännellen noin 5 minuutin ajan. Jos kukkakaali kuivuu liikaa, lisää hieman vettä, mutta varovasti. Kukkakaalien kuuluu siis paahtua kuumalla pannulla, eikä höyrystyä tai keittyä.

Lopuksi lisää soijakastike ja sokeri ja sekoittele vielä hetki. Ruoka on valmis, kun kukkakaalit jäävät hieman rapsakoiksi. Kypsennysaika kokonaisuudessaan on noin 8 min. Kaada tarjoiluastiaan ja valuta hieman seesamiöljyä päälle mausteeksi.

 

 

 

 

 

 

Possun ribsit eli paigu dun doujiao

 

500 g possun ribsejä eli kylkiluita

vettä keittämiseen

350 g vihreitä papuja

1 iso peruna

2 tähtianista

3 pientä kuivattua chiliä paloiteltuna kahtia

3 isoa siivua inkivääriä

10 cm pala kevätsipulia (tai vihreää kiinalaista dacong-sipulia) pätkittynä kolmeen osaan

2 valkosipulinkynttä

4 rkl ruokaöljyä

2 rkl tummaa soijakastiketta

2 rkl vaaleaa soijakastiketta (esim. Lee Kum Kee –merkkistä Kum Chun soy sauce)

n. 800 ml kuumaa vettä (tai ribsien keittovettä)

1,5 tl suolaa

1 tl kanaliemijauhetta

1 tl sokeria

1 laakerinlehti

 

Esivalmistele:

 

Paloittele possun ribsit n. 4 cm paloiksi ja pane veteen kattilaan. Kiehauta vesi. Kun vaahto nousee pintaan, kaada vesi pois (säästä n. 800 ml) ja huuhtele vaahto pois ribseistä. Suomalaiset ribsit näyttävät hämmästyksekseni vaahtoavan paljon vähemmän kuin kiinalaiset.

 

Pilko kiinalainen sipuli n. 3 cm paloiksi, murskaa valkosipulin kynnet veitsen lavalla ja leikkaa ne puoliksi. Puolita myös chilit katkaisemalla ne sormin.

 
 

Tee näin:

 

Kuumenna öljy wokkipannulla ja lisää mausteet: tähtianikset kokonaisina, chilit, inkiväärit ja sipulit paloiteltuina yllä olevan ohjeen mukaisesti.

 

Kun tuoksu nousee kuumalta pannulta, lisää ribsit. Sekoittele niitä pari minuuttia ja lisää sitten soijakastikkeet ja vettä. Leveäpohjaiseen wokkipannuun lisää vettä kunnes ribsit ovat peitossa ja sentti vielä päälle (kapeapohjaiseen wokkiin ei niin paljon).

 

Lisää perään loput mausteet eli suola, sokeri, kanaliemijauhe ja laakerinlehti. Kiehauta ja vähennä lämpöä. Hauduta n. 40 minuuttia.

 

Sillä välin siivoa pavut nyppimällä päät pois ja pätki ne noin 4 cm paloiksi. Kuori peruna ja pilko noin 10-12 palaan. Lisää kasvikset lihan joukkoon ja anna ruoan hautua vielä noin 15 minuuttia eli kunnes kasvikset ovat kypsiä.

 

Kastiketta tuli jostain syystä liikaa ja se oli liian mautonta. Ensi kerralla vähennän veden määrää, en unohda kanajauhetta sekä ehkä lisään myös perunoiden määrää…

 

Matkalla eunukkimuseoon eli seikkailu Pekingin laidalla

 

 

 

Vartijakoiran surullista elämää - koppi auringossa 40 asteessa

  

Kaikki on kopioitavissa - Kiinassa

 

 

 

(Julkaisematon juttu toiseksi viimeisimmästä päivämme Pekingissä kesäkuun lopussa)

Muuttolaatikoiden lähdettyä asuimme pari päivää hotellissa. Toiseksi viimeisenä päivänä Isä meni töihin, esikoinen sopi viimeisiä tapaamisia kavereittensa kanssa. Pojat lähetin tutun kuskin kyydissä Linnin poikien seuraksi kotimme naapuriin. Minä suuntasin esikoinen mukanani treffeille erään Suomi-koulun opettajan kanssa. Suomi-yhteisön ystävämme olivat yhdessä keränneet minulle muistokirjan ja hankkineet lahjan muistoksi. Meillä oli ollut tarkoitus tavata lounaan merkeissä isommalla porukalla, mutta se oli peruttu, kun olin lähtenyt pikavisiitille Suomeen.

Kahvien jälkeen erosimme. Opettaja vauvoineen lähti kotiinpäin, esikoinen suuntasi metrolle tavatakseen kaverinsa. Minä olin tilannut kyydin viemään minut paikkaan, jonka näkemistä olin odottanut siitä lähtien, kun olin muuttanut Pekingiin: eunukkimuseoon.

Oli parikin syytä siihen, miksi olin jättänyt museon näin viime tinkaan. Ensinnäkin museo on hyvin kiinankielinen (kuten moni muukin nähtävyys Kiinassa), joten saadakseni siitä paljon irti, halusin oppia ensin kieltä. Toisekseen koko Kiinassa oloaikani oli ollut hyvin kiireistä. Kolmannekseen: museo sijaitsee aivan laitakaupungilla, melkein maaseudulla, enkä ollut uskaltautunut sinne aikaisemmin yksin.

En ollut koskaan aikaisemmin vieraillut läntisessä Pekingissä. Ensin ajoimme lukuisten ostoskeskusten ohi. Naureskelin kun ohitimme hotellin, jonka nimi oli ruhtinaallisesti Schonbrunn. Valtatien varrella oli antiikin aikaisia rakennuksia, siis kreikkalaisen temppelin mallisia taloja komeine pylväineen ja muuta Pekingissä hätkähdyttävää.

Sitten katu muuttui kapeaksi ja lopulta käännyimme sivukujalle. Vähän matkaa ajettuaan kuljettaja pysäytti: ”dao le – perillä.” Bu dao le, emme tosiaankaan ole. Kadulla ei näy merkkiäkään minkäänlaisesta museosta, pelkkää hutongia vain. Lukemani perusteella tiedän olevani hyvin kaukana länsimaisesta, siis tutusta ja turvallisesta maailmasta. En ole niin pellolla mihin luulin etukäteen päätyväni, mutta julkisia takseja ei täällä kulje. Jos siis nousen kyydistä, olen täysin omillani. Vain vähäinen kielitaitoni turvanani. Eikä edelleenkään sitä museota missään.

Varmistan kuskilta, olemmeko oikeassa paikassa. Hän veivaa ikkunan alas ja kyselee ohikulkijoilta. Kukaan ei tunnu tietävän. Museon osoitteen olen saanut Linniltä, ja nyt minua alkaa epäilyttää. Ajamme eteenpäin. Lopulta löytyy joku, joka muka tietää. Kuski ei halua kääntää autoa, aivan kuin katu olisi yksisuuntainen viittoilee hän taaksepäin tuloreittimme suuntaan: ”Tuolla se on, oli se se paikka.” Siis se ohittamamme dao le -paikka, jonka edessä oli vain epämääräinen viiri kiinalaisin tekstein.

Kävelemme siihen paikkaan enkä ensin löydä mitään merkkiä, joka varmistaisi minun olevan oikeassa paikassa. Löydän englanninkielisen laatan, jossa mainitaan Tian Yin hauta, mutta ei mitään museosta. Roikun kuskin takin liepeessä, en voi päästää häntä lähtemään ja jättämään minut yksin tähän paikkaan, kauas sivistyksestä ja virallisten taksien kulkureitistä. Kuskin on rauhaton, hänellä lienee jo kiire seuraavaa kyytiä metsästämään. Soitan Linnille, mutta yhteys on huono. Viimein hän kuulee sanat Tian Yin hauta ja vannoo, että olen oikeassa paikassa, hän lupaa olla pian perillä. Armahdan kuskin ja päästän hänet lähtemään. 40 asteen helteessä tummassa puvussaan hikoillen hän rientää juoksujalkaa takaisin mustalle autolleen, heittää sanasen portin edessä retkottavalle, sätkää syvään imevälle körjylle. Tämä nauraa räkätellen, kun jään seisomaan portin eteen. Hetken päästä kuskini ajaa ohitsemme, vilkuttaa mennessään.

 

Viiden minuutin päästä Linnin taksi ajaa ohitsemme. Heilutan kovasti, hyvä etten hyppää auton eteen. Linni pysäyttää kuskin ja maksaa. Sitten olemme omillamme.

Kun pyrimme museon portista sisään, meidät pysäyttää aluspaitainen rakennusmies. Menee tovi, ennen kuin ymmärrämme mistä on kyse. Museo on suljettu. Mutta Linni rohkeasti puhuu meidät sisään, vetoaa siihen, että ystävä on täällä vain tänään. Mies vie meidät katsomaan hautausmaata. Emme tiedä, mikä on viimeisen eunukin Tian Yin hauta, mutta näemme monta komeaa hautapaasia. Ylpeänä mies osoittelee meille yksityiskohtia hautapaasien kaiverruksista. Poistuessamme yritän lykätä hänelle palkkioksi sisäänpääsymaksun verran rahaa, parisen euroa. Mies puistelee päätään, ei hän halua palkkiota. Juttelemme vielä hetken ja kuulemme, että ensi vuonna museon remontti on valmis. On siis pakko palata vuoden päästä Pekingiin.

Linni tietää, että lähellä on harvinainen temppeli ja ehdottaa kävelyä sinne. Temppeli sijaitsee pienellä kukkulalla, hutongkylästä syrjään. Matkaa ei ole kuin kilometri mutta neljässäkymmenen  asteen helteessä se on urheilusuoritus. Unohdan, että vasta viikkoa aikaisemmin makasin sängyn pohjalla korkeassa kuumeessa ja että lääkäri kielsi keuhkokuumeiselta liikunnan kolmeksi viikoksi. Sitä kieltoa rikoin jo päästyäni sängystä ja touhuttuani muuttoa. Ehkä siis tämäkään urheilu ei ole minulle kuolemaksi. Olen myös valinnut väärät sandaalit jalkaan, nämä ovat kauniit kaupunkisandaalit, mutta eivät pysy jalassa huonolla maantiellä ja mäkistä tietä kavuttaessa.

 

Temppeliin on kaksi sisäänpääsyvaihtoehtoa. Kalliimmalla pääsee katsomaan harvinaisia satoja vuosia vanhoja maalauksia alkuperäisessä kunnossaan, viidesosalla näkee vain jäljennökset. Maksamme täyden hinnan 100 rämpylää ja liitymme juuri alkavalle opastuskierrokselle. Englantia harvinaisen hyvin taitava opas huokaisee helpotuksesta, kun kuulee meidän osaavan myös hieman kiinaa. Kierroksen aikana ymmärrämme miksi. Kierros kestää tunnin ja suurimmaksi osaksi opas selittää kiinaksi, kertoo maalaustekniikoista perin pohjin ja näyttää taskulampun avulla konkreettisesti. Siksi mekin pysymme kärryillä niistä kärryillä. Englanniksi hän selittää vain joitakin buddhalaisuuteen ja jumaliin liittyviä asioita, niitä jotka ovat kierroksen kiinalaisille itsestäänselvyyksiä. Kuten arvata saa, olemme kierroksen ainoat ulkomaalaiset. Kiinalaisia on parisenkymmentä ja oletettavasti he kaikki ovat etsineet temppelin varta vasten, eivät sattuneet paikalle sattumalta. Eräs nuori nainen kyselee meiltä englanniksi, kuinka löysimme temppelin, ja kertoo, että on olemassa vain yksi vastaava. Sekin jossain vuorilla Pekingistä luoteeseen, siellä Datongin ja Zhangjiakoun suunnalla.

Temppelin sisällä on pilkkosen pimeää, jotta auringonvalo ei vahingoittaisi hauraita ja jo haalistuneita maalauksia. Jotta näkisimme, saamme mukaamme taskulamput. Niiden valo on niin tehokas, että se sokaisee helposti myös lähellä seisovat. Kun kohdistan valon kauempana olevaan seinämaalaukseen, kanssani keskustellut nuori nainen pyytää minua osoittamaan muualle. Toisella kerralla yritän tutkia oppaan esittelemästä seinämaalauksesta erityistä maalaustekniikkaa, sama nainen pyytää minua sammuttamaan valon. En ole ymmärtänyt, että opas näyttää samanaikaisesti maalauksesta toista kohtaa. Välillä on vaikea tietää, mikä valonkajo lähtee kenenkin lampusta.

Kiveen tehdyt taidokkaat maalaukset ovat mestarinäyte: milloin siveltimenjälki onkin kaiverrus kiven pinnassa, milloin aitoa kultaa kohokuviona. Pukukankaiden silkkiefekti on luotu sentin korkuisilla kaiverretuilla renkailla, joita kutakin halkaisee 48 sädettä.

 

Kun kierroksen jälkeen palaamme ulkoilmaan, kiinalaiset katoavat. He ovat nähneet haluamansa ja poistuvat. Linni ja minä jatkamme viehättävän temppelialueen koluamista. Käymme katsomassa jäljennöksiä, Linni valokuvaa niiden yksityiskohtia. Aina jonkun rakennuksen jälkeen löytyy uusi polku, joka johtaa uuteen kolkkaan. Linni räpsii valokuvia, minä vain ihailen, sillä olen jättänyt kunnon kameran hotelliin ja kännykkäni akku vetelee viimeisiä latauksiaan. Olen ottanut laturin mukaan ja sekä pienessä matkamuistomyymälässä että portilla pyydän lupaa ladata akkuani. ”Mei you dian – ei ole sähköä”, saan vastaukseksi toteamuksen ja käsien pyörittelyn.

 

Olemme siis yksin Pekingin laitakaupungilla, kaukana takseista ja julkisesta liikenteestä. Kännykän kartat eivät edes tunnista temppeliin johtavaa tietä, niiden mukaan olemme keskellä viheraluetta. Soittaisin tutulle kuskille, mutta akkuni on nukahtamaisillaan enkä tiedä, kuinka selittäisin hänelle noutopaikkamme. Ennen käytimme Überiä, mutta se lopetti toimintansa vuosi sitten. Mutta Linni on vastikään ladannut puhelimeensa kiinalaisen taksisovelluksen Didin ja rohkeasti testaa nyt sitä. Hetken päästä puhelin pirahtaa soimaan ja Linni vapisevin sormin vastaa siihen. Hän panee kaiuttimen päälle ja kuuntelemme yhdessä. Vieressämme korttelikahvilan tai lähiöbaarin virkaa toimittavien kuluneiden muovituolien päällä istuu pari paikallista ja hiljenee seuraamaan uteliaina yritystämme. Kommunikoimme yhteistyönä, mikä minulla menee ohi, Linni saa vastattua, ja päinvastoin. Linni hokee puhelimeen temppelin nimeä, minä puolestaan sivusta huutelen luuriin: ”Lai bu lai, oletko tulossa vai et?” Kuski toteaa jotain ja lopettaa puhelun. Jännittyneinä tuijotamme karttaa luurin näytöllä ja seuraamme, kuinka kuski ajaa aiemmin päivällä kulkemaamme tietä pitkin. Ihmiset lähiöbaarissa seuraavat touhuamme hetken ja sitten unohtavat taas meidät. Auto pysähtyy. Kartalla ei risteystä näy, mutta arvaamme kuskin ihmettelevän siinä risteyksessä, jossa käännyimme metsätielle. Sitten kartasta näkyy, kuinka auto kääntyy ja lähtee matelemaan läpi metsäksi merkityn alueen.

 

”Jee, tulossa on”, riemuitsee Linni.

 

Moottorin äänen erottaa jo kaukaa, viimein autokin ilmestyy näkyviin. Kuskilla ei ole vaikeuksia tunnistaa meidät: olemme ainoa ulkomaalaiset lähimailla ja seisomme keskellä katua heiluttamassa.

 

Viisi minuuttia ajettuamme puhelimeni soi. Esikoinen soittaa ja akkuni vetää viimeisiään. Kaksi prosenttia jäljellä, kun esikoinen kertoo ääni väristen, kuinka hänen vatsaansa alkoi sattua ja hän joutui hyvästelemään kaverinsa Tiananmenillä ja lähtemään hotellille. Koska taksit eivät saa pysähtyä Tiananmenillä, hän joutui ajamaan pysäkin välin metrolla. Nyt hän seisoo metroaseman edessä eikä saa taksia. Pyydän häntä jatkamaan yrittämistä ja jos ei häntä puoleen tuntiin onnista, lupaan ajattaa taksin metroaseman kautta. Hetken päästä puhelimeni piippaa, että kyyti on saatu. Sen jälkeen puhelimeni hiljenee.

 

Tunnin päästä olemme hotellilla. Sekä me että kaikki lapset ovat turvassa: esikoinen hotellissa, pojat tyytyväisinä Linnin poikien luona, Linni ja minä ihmisten ilmoilla. Istahdamme todella myöhäiselle lounaalle hotellin terassille, työnnän laturin pistorasiaan ja akun ladatessa virtaa puhelimeeni näppäilen kyytitilauksen pojille. Perään lähetän kiitokset. Kiitos herra Wang turvallisesta taksipalvelustasi. Pelastit monesti elämämme Kiinassa.

(Kuvat on lainattu ystävältäni Linniltä, jonka postaus ja lisää kuvia löytyy täältä.)

 

Viimeinen lomaviikko

 

 

 

Tällä viikolla purettiin kolleja (Kiinasta saapui 87 laatikkoa pari viikkoa sitten), kestittiin kaukaisia vieraita (esikoisen Suomi-hullu kirjeenvaihtotoveri perheineen vietti Helsingissä kaksi päivää), viettiin hääpäivää, saateltiin mummi maahan ja valmistauduttiin suureen juhlaan – Isän pyöreisiin vuosiin. Loppuu se pitkäkin loma. Vaikkei se tällä kertaa ehtinyt vielä alkaakaan.