Great Wall Ball

Muurilla lienevät käyneen kaikki Pekingin kävijät. Tämän yhden modernin maailman seitsemästä ihmeestä haaveilee moni matkalainen näkevänsä. Ehkä kuun asukkaatkin ihailevat sitä iltaisin katsellessaan tähtiä taivaalla. Päiväsaikaan sitä pitkin tarpoo tuhansia matkailijoita ja pekingiläisiä päiväretkeläisiä. Se lienee jopa koululuokkien suosikkikohde.

Mikäli vuosituhansia vanha muuri osaisi puhua, se varmaan haikeana muistelisi menneitä aikoja, ylimysten välkehtivää silkkiä ja kultaa, miesten uljautta ja naisten kauneutta. Surullisena se vertailisi noita muinaisia rikkaita aikoja nykyajan köyhyyteen ja ainaiseen harmauteen: paksupohjaisia kenkiä tallaamassa sen hienoja, vanhoja kiviä, matkalaisten ankeaa vaatetusta, muoviin pakattuja eväitä rumissa selkärepuissa… Ehkä se vilkaisisi omaa vanhentunutta olemustaan, paikoin paikkailtua ja kohennettua, mutta paikoin hyvinkin lohkeillutta, rapistunutta ja rapautunutta, ja ehkä pohtisi mielessään asioiden yhteyttä.

Tai ehkä sen muistot olisivat sotaisia, täynnä verisiä taisteluita ja uljaita sotureita, jotka luovuttivat henkensä maansa ja keisarinsa puolesta puolustautuessaan julmien viholliskansojen hyökkäyksiltä.

Mutta sitten vanha muuri kohentaisi ryhtiään ja jatkaisi kertomustaan: kerran vuodessa, eräänä toukokuisena lauantaina, koittaa sen ilta. Silloin se saa kokea ansaitsemaansa arvokkuutta ja kauneutta. Sillä sinä iltana sen juurelle kokoontuu ylhäisiä keisareita ja keisarinnoja, uljaita prinssejä ja kauniita prinsessoja. Sinä iltana silkki ja kivet säihkyvät. Sinä iltana muuri pääsee arvoiseensa juhla-asuun, menneiden aikojen loistoonsa. 

 

 

 

 

 

 

 Osa valokuvista on lainattu ystävältä ja julkaistu hänen luvallaan.

 

 

Tanssiaiset ovat parempiosaisten hupia, mutta taustalla on myös hyvä ajatus. Tanssiaisten ja siellä myytyjen arpojen tuotto menee kokonaisuudessaan hyväntekeväisyyteen. Hyväntekeväisyyden nimissä on saatu lahjoituksina myös hienot arpajaisvoitot, joista paras oli lentoliput kauas pois. Great Wall Ballin tuotto ohjattiin sydänsairaille lapsille, joista yksi on pikkuinen Little Flowerin orpokodista. Kyseisen orpokodin ja muiden vastaavien rahoituksesta hyvin suuri osa kerätään nimenomaan tämäntyyppisten päivällisten avulla.

Aikaisemmat kirjoitukseni aiheesta:

http://eedenista-itamaille.blogspot.fi/2016/06/great-wall-ball-valmistautuminen.html

http://eedenista-itamaille.blogspot.fi/2016/06/shoppailijan-taivas-vai-horna.html

http://eedenista-itamaille.blogspot.fi/2016/06/great-wall-ball-varustautuminen.html 

Great Wall Ball: varustautuminen

“Mekkotädin” varastoja pengottuaan ja niihin kovin petyttyään suuntasi Äiti kangastorille. Samana päivänä se ei tosin onnistunut. Shoppaileehan harva helsinkiläinenkään samana päivänä sekä Turussa että Lahdessa. Niinpä Äiti ystävineen varasi kalentereistaan uuden päivän, tilasi auton ja kuljettajan.

Oikeana päivänä oikeaan aikaan kuljettaja oli myöhässä. Viimein hän saapui, poimi kyytiin Äidin ja tämän ystävät. Onneksi hyvin piilotetun torin etsimiseen ei kulunut aikaa, koska kuski oli vienyt sinne lăowài-naisia aikaisemminkin, joten parin tunnin päästä lähdöstä naisseurue pääsi kommelluksitta perille.

Aikaa torille varattiin kolme tuntia. Naiset erkanivat toisistaan, aikaa ei ollut liikaa, jotta olisi voinut kierrellä yhdessä. Kolmen tunnin aikana Äiti ehti tarkistaa neljän käytävän silkkikaupat, etsiä sopivat kankaat ja kysellä hinnat, sen lopuksi kiertää kaupat uudestaan hakemansa tarvitsemansa materiaalit. Silkin aitoudesta Äiti ei ollut varma, polttotesti jätti kun jälkeensä koppuraisia muovipaloja, mutta kauniita kankaat olivat kuitenkin.

 

 

Kolmen tunnin jälkeen kuskin kyytiin kiivetessään laski Äiti haikeana, kuinka paljon käytäviä ja kauppoja jäi vielä koluamatta, ihania kankaita löytämättä. Palattava olisi ja pian, ja sillä kertaa varattava ostoksiin aikaa koko päivä, koska syksyllä tori voisi olla jo maan tasalla.

Jo seuraavana päivänä rouvat kiikuttivat muka-silkkikankaat ja mallikuvat ompelijalle. Sillä aikaa kun puvut valmistuivat muutaman päivän ajan, oli aika hankkia muita tilpehöörejä.

 

 

 

Lentäjien ja lentoemäntien lempipaikka Pekingissä on Hongqiao, Pearl Market, eli salakauppojen, kopio-Vuittonien ja -Cuccien sekä kimaltavan krääsän luvattu maa. Sinne lähdettiin taas yhteisporukalla etsimään kimaltelevia laukkuja. Tällä kertaa metrolla, jolla matka kesti puolitoista tuntia.

Tällä kertaa oli myös varauduttava tinkimään rajusti, sehän on paikan henki. Viikonloppuisin myyjät Honkkarilla roikkuvat ihmispaljoudessa ostajien farkuntakamuksessa kiinni, mutta arkena saa kuljeskella ja katsella melko rauhassa, myyjät eivät jaksa kovin välittää. Siellä Äiti tinki maailman ihanimman (ja kimaltelevimman) hopea-strassilaukun 2500 rämpylästä 300:aan (noin 360 erosta 40:een).

Parissa salakaupassa oli vielä käytävä ihmettelemässä, miksi ihmeessä ensin valmistetaan hyvälaatuisia tavaroita ja sitten niihin lyödään kiinni jokin ”merkki” – ja joita sitten myydään halvalla ja salaa. Käsittämättömäksi tämän tekee se, että puolestaan ne laukut, joita myydään tavallisella torilla merkittä, halvalla ja täysin luvallisesti, ovat paljon huonompilaatuisia… Liekö tämä kiinalaista vai länsimaista logiikkaa, salakauppojen ostajista kun suurin osa näyttäisi olevan länkkäreitä.

 

 

 

 

 

 

Shoppailijan taivas (vai horna)

Peking on kuulemma lentoemäntien suosikkikohde, koska kaupunki on shoppailijan paratiisi. Näin on Äiti kuullut väitettävän. Mutta nämä lentoemännät tuskin itse asuvat Pekingissä.

Äiti voisi kuvailla ostoksilla käymistä Inspector Clouseaun sanoja* hieman mukaillen: ”I find everything and I find nothing…”.

Ensinnäkin Pekingin tavaratalojen ja ostoskeskusten määrä on valtava, kahden metroaseman väliin niitä mahtuu useampia – nimittäin kaupunginlaidalla. Keskustassa niitä on vielä paljon tiheämmässä. Silti harvoin niistä löytää etsimäänsä. Ja jos etsinnöissä sattuisi onnistamaan, on koko vähintäänkin väärä. 

Roinaa löytyy Pekingistä joka lähtöön - on Marimekko-kopioita, muutaman juanin bling blingiä ja muovikrääsää - mutta tavaroiden löytäminen on yhtä vaikeaa kuin Saharasta. Tai neulan heinäsuovasta. Kun Äiti viime kesänä Suomessa stressasi muuttopakkaamisen vuoksi, ihmettelivät hänen ystävänsä, että mitä suotta. ”Jos jotain unohtuu, niin ostatte sitten perillä uutta tilalle”, ehdottivat he. Paitsi epäekologista, on se Pekingissä myös äärimmäisen vaikeaa, jopa mahdotonta. Sillä ensimmäisen hidasteen luo jo liikenne. Jos keskustasta on noudettava kaksi asiaa, kuluu matkaan aikaa yhtä kauan, kuin jos helsinkiläinen noutaisi yhden asian Turusta ja toisen Lahdesta.  

Yhdeksän kuukauden ajan on Äiti etsiskellyt kuminauhaa. Tähän mennessä sitä ei ole löytynyt vielä yhdestäkään kaupasta tai tavaratalosta. Kuminauhattomat housut odottavat korjaamista, kunnes Äiti pääsee kesällä Suomeen. Talvella Äiti etsi kaupoista ohuita sukkahousuja ja kiitteli onneaan, että oli tullut heittäneeksi muuttokuormaan kolmet vanhat, jo reikäiset, ihan kaiken varalta. Niissä Äiti kulki koko talven ja aikoo heittää ne pois vasta ensi syksynä, sitten kun on ensin tuonut Suomesta uusia tilalle. 

Lapset kulkevat pieneksi jääneissä vaatteissa ja kengissä, uudet hankitaan sitten kun tullaan lomalle Eurooppaan. Serkkujen ja kumminkaimojen kotona odottavat talvella suomalaisista nettikaupoista tilatut toppavaatteet postipaketeissaan. Ostoslistalla lukee kuminauhan, lastenvaatteiden ja sukkahousujen lisäksi ainakin myös rintsikoita, kylmäkalleja, tahrasuolaa, deodoranttia, tuorehiivaa, mauste- ja rosépippuria, sekä suomalaisia karkkeja.

Jos joskus etsintä Pekingin kaupoissa sattuisi tuottamaan tulosta, on pettymys vieläkin suurempi. Sillä koot ovat liian pieniä ja tuotteet hyvin kiinalaisia. Paitsi Kiinassa valmistettuja, myös aika erikoisia. Muovia ja tekokuitua, kummallisia muotoja ja malleja. Esimerkiksi kun Äiti talvella etsi itselleen puolihametta, löysi hän vain hameita, joissa oli mukana myös toppi. Ommeltuna kiinni hameeseen!

 

 

 

Koon puolesta sopivia vaatteita Äiti onnistuisikin löytämään, mutta kenkien laita on toinen. Niitä kaupungista kyllä löytyisi: mitä ihanimpia strassi- ja paljettikenkiä, kultaa ja hopeaa, kimalletta ja kiiltoa, mutta ne kaikki on tarkoitettu auttamatta pienempään jalkaan kuin Äidin suomalainen maatuskajalka. Koska monet pohjoisen kiinattaret ovat melko pitkiä, jopa Äidin pituisia, onkin hämmästyttävää, kuinka pienet heidän jalkansa voivat olla. Vai kärsivätkö he kauneusihanteen vuoksi ja survovat jalkansa muutamaa numeroa liian pieniin kenkiin? Onko se nykyajan uusi keino sitoa naisten jalat?
 

Kun Äiti menee kiinalaiseen kenkäkauppaan, käydään sisällä seuraavanlainen keskustelu:  

Äiti osoittaa siroa Tuhkimon lasikenkää, meikäläisittäin lasten kokoa: ”Löytyisikö tätä koossa 40 tai 41?” 

Myyjä katsoo epäuskoisena kenkää, sitten Äidin jalkoja. Vieressä hihittää pari myyjätyttöä. Kaikki kolme tuijottavat Peppi Pitkätossun monoja Äidin jaloissa, oikeita hehtaarisuksia oletettavasti heidän mielestään. 

Myyjä näyttää kengän pohjassa lukevaa lukua: ”Suurin kokomme on 39. Menisikö se?” 

”Menee, menee! Ilman muuta! Ei kun tuosta vaan leikataan vähän varpaista pois, niin hyvinhän se mahtuu”, nyökkää Äiti. 

Myyjä ei suostu leikkamaan, joten lasikenkä jää kauppaan ja Tuhkimon sisarpuoli säilyttää varpaansa. Katkeruuden kyyneliä niellen Äiti lähtee pois. Myyjä näyttää hänen peräänsä peukkua, ehkä seuraavassa kaupassa taitaita onnistaa. Siihen hän tuskin uskoo itsekään…  

 

 

 

 

No ei aivan klikkauksen päässä ulkomaalaiselle. Tähän saakka Taobao on ollut lähes täysin kiinankielinen, etenkin maksupolitiikka on hoitunut täysin karaktäärejä tulkiten. Tosin kiinan kääntämiseen on keksitty Appseja. Ulkomaalaiset eivät myöskään jossain vaiheessa pystyneet avaamaan tiliä Taobaoon, mutta nykyään ulkomaanpassienkin haltijat kelpaavat maksaviksi asiakkaiksi. Tavarat toimitetaan suoraan kotiovelle tai toimistoon, jopa koululuokkaan! Suurin hankaluus onkin siis tuotteiden palauttaminen. Koska tilaamiseen on jo riittävän korkea kynnys, ei enää jaksaisi käyttää energiaa tavaroiden palauttamisen hankaluuteen. Lisäksi kielitaidon puutteesta johtuviin yllätyksiin saa varautua. Ennen joulua Äiti tuskaili etsiessään lapsille toivelahjoja kaupoista (Legoja löytyy, mutta vain menneen talven lumia) ja pakotti viimein Isän liittymään Taobaoon. Parin illan harjoittelun ja tuskailun jälkeen he saivat tilattua poikien hartaasti toivoman Lego Jurassic -pakettin. Paria päivää ennen aattoa ei pakettia ollut edelleenkään kuulunut ja vanhempia alkoi jo hermostuttaa. Ayin avulla sitten selvisi, ettei tavaraa enää ollut varastossa, eikä sitä ollut ollut tilatessakaan. Siinähän se mainittiin nettisivulla (jos osasi lukea karaktäärejä). Siitä huolimatta tuotteen tilaaminen ja maksaminen oli kyllä onnistunut. Onneksi perheen apuna tukalissa kommunikointitilanteissa on tämä monitoimitäti: kokki-siivooja-lastenhoitaja-kääntäjä-tulkki, ayi. Hän auttoi Isää perumaan tilauksen.  

Mutta vielä on shoppailijalla kolmaskin mahdollisuus: salakauppa, knock knock shop. Sisään pääsee vain salaisten rituaalien, tunnussanan, avulla. Salakaupasta kuullaan ensin tuttavalta, joka on saanut tiedon omalta tuttavaltaan, ehkä käynytkin kaupassa. Kauppaan tarvitaan puhelinnumero. Ensimmäisellä vierailulla soitetaan numeroon, josta neuvotaan tapaamispaikka. Siellä odottaa henkilö, joka opastaa kauppaan, koputtaa sen nimettömään oveen. Oven takana aukeaa shoppailijan heaven, hyllyt ja rekit täpötäynnä myytävää. Tavara on hyvää, laadukasta ja halpaa – mutta tuskin laillista. Siksi kauppa onkin salainen. Seuraavalla kerralla kauppaa tuskin enää löytää samasta paikasta, se on luultavasti jo muuttanut toiseen salaiseen paikkaan.

 

 

Tällaiseen kauppaan Äiti ajeli ystävineen käsilaukku seteleitä pursuten. Sateisena huhtikuisena päivänä he matkasivat etsimään iltapukuja, prinsessaleninkejä, varautuakseen suureen juhlaan. 

Tyhjin käsin Äiti palasi kotiin. Prinsessa ei löytänyt leninkiään.

 

 

*Alkuperäinen Clouseau-siteeraus "I believe everything and I believe nothing. I suspect everyone and I suspect no one" on Blake Edwardsin toisesta Vaaleanpunainen pantteri -elokuvasta Laukaus pimeässä.

Great Wall Ball: Valmistautuminen

Peking muuttuu uskomattomalla vauhdilla: joka päivä syntyy uutta ja katoaa vanhaa, molempia yhtä yllättäen. Kaupunki tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia asukkailleen ja matkailijoilleen, mutta niitä on vaikea löytää, koska eilen vierailtu paikka voi olla huomenna jo kiinni tai poismuuttanut. Kun Äiti vuosi sitten saapui ummikkona Pekingiin, hän luki ensi töikseen australialaisrouvan kirjoittaman kirjan, jossa tämä jakaa kokemuksiaan ja vinkkaa mahdollisuuksia. Osa rouvan vinkkaamista paikoista on tähän päivään mennessä jo kadonnut, kuten Yashow Market, jota kaikki Pekingissä vuotta pidempään asuneet yhä muistelevat kaiholla ostosparatiisina. Tosin muutama kuukausi sitten samainen paikka avattiin uudestaan kalliisti remontoituna kauppakeskuksena, mutta sen entiset myyjät ja pikkuliikkeet olivat jo kadonneet (kukaan ei tietenkään tiedä minne) eikä paikka ole kuulemma entisensä.

 

Samasta kirjasta Äiti luki ihanista päivällistanssiaisista, australialaisten ja uusseelantilaisten juhlista vailla vertaansa. Äiti kyseli ja tiedusteli ja sai kuulla, että viime vuonna pidetyt juhlat olisivat olleet viimeiset. Mutta sitten selvisi, että juhlat järjestetään tänäkin vuonna, ja niihinhän oli toki päästävä.

 

Eräänä päivänä Äiti sai soiton kesken työpäivän. Ystävä soitti kertoakseen, että seuraavana aamuna voisi rekisteröidä juhliin pöydän. Oli vain pieni ongelma: mukaan olisi saatava vielä neljä pariskuntaa. Muutama ruotsalaisrouva oli kyllä kiinnostunut, tiesi ystävä kertoa. Ilta oli kiiruinen. Naiset soittelivat ja wechattasivät ystäviään ja tuttujaan läpi. Muutama innostui ja heistä kirjattiin tiedot lomakkeeseen, aina syntymäaikaa myöten. Aamulla Äiti lähti töihin ja ystävä rekisteröimään pöytää. Parin tunnin päästä Äiti sai viestin ystävältään: tämä oli saanut kaksi pöytää, yhden suomalaisille ja toisen ruotsalaisille. Mutta tämä oli vasta alkua, vasta rekisteröinti!

 

Rekisteröinnin jälkeen piti liittyä seuran jäseneksi ja maksaa siitä maksu. Ja kun jäsenyys oli tarkistettu, vasta tämän jälkeen seurasi ratkaisevin vaihe.

 

Huhtikuun alussa koitti aamu, jolloin kaikki juhliin haluavat asettuivat samanaikaisesti puhelimiensa ääreen. Tasan kello yhdeksän aukesi kaksi linjaa, joihin piti yrittää soittaa taukoamatta, yhä uudelleen ja uudelleen. Mitä jonotusta ei linjalla ollut, vaan numeroon soitettiin ja kiinankielinen vastaaja ilmoitti numeron olevan varatun. (Paitsi jos soittaja sattui olemaan onnekas ja pääsemään läpi). Kaikkien tuhansien soittajien sormet näpyttelivät puhelimen näppäimiä: vihreä luurin kuva, vastaaja päällä, punainen luurin kuva. Uusi yritys: vihreä luuri, vastaaja, punainen luuri. Ja niin edelleen. Vartin ajan Äidin sormet tekivät taukoamatonta liikettä, sitten tuli ystävältä viesti Suomi-porukan Wechat-ryhmään: ”Liput saatu! Pääsin läpi!”

 

Jihuu!!

 

Minuutin päästä ystävä lähetti jatkoviestin: ”Ladyt, nyt on paras osuus jäljellä! Mekon osto, yes! Milloin lähdetään?”