Koulut alkoivat - vaan ei kommelluksitta

 

Samana iltana, kun perhe palaa Pekingiin, avaa Äiti sähköpostinsa ja hukkuu informaatiotulvaan. Postilaatikko on täpötäynnä kahdesta koulusta tulleita, neljää lasta koskevia viestejä, sivukaupalla koulujen aloittamista koskevia ohjeita, jotka sisältävät linkkejä erinäisille nettisivuille. Näistä puolestaan löytyy sivukaupalla lisää ohjeita ja linkkejä. Yhden illan aikana Äiti ja Isä yrittävät sisäistää kaiken tarpeellisen: missä pitää milloinkin olla ja mitä mukana, mitä pitää täyttää ja missä rekisteröityä? Mikä vaatii jatkotoimenpiteitä? Suomalaisen naapurin kanssa lähetellään viestejä puolin ja toisin: onko kukaan löytänyt edes tietoa siitä, milloin koulu oikeasti alkaa ja hakeeko koulubussi lapset? Monelta pitää olla portilla? Kummallakin on erilaista tietoa.

 

Jetlagille ei ole aikaa. Iltaan mennessä laukut on purettu ja koulunalkuun perehdytty. Heti seuraavana aamuna on Kolmosella uusien oppilaiden tutustumispäivä kansainvälisessä koulussaan. Naapurinpoikien ja näiden äidin kanssa mennään yhdessä, ajetaan tämän toisen perheen autolla portille. Haetaan portilta kulkuluvat äideille ja valtavasta liikuntasalista henkilökortit pojille. Opettajat noutavat lampaansa luokkahuoneisiin, ja pettymyksekseen pojat eivät pääsekään samalle luokalle, kuten on toivottu. Koulu haluaa kielellistä apua tarvitsevien oppilaiden jakautuvan tasaisesti eri luokille.

Siksi ajaksi kun pojat tutustuvat uusiin opettajiinsa, on vanhemmillekin järjestetty ohjelmaa. He kiertävät kojuja, joissa esitellään koulun toimintoja: kielenopetusta, uintia joka viikko koulun omassa uimahallissa, maksullista ruokailua, mahdollisuutta osallistua kerhotoimintaan. Juhlasalissa koulun opettajat esittäytyvät vanhemmille ja hienolla ylistysvideolla hehkutetaan koulun toimintaa ja koulussa käytettävää pedagogiaa. Tämän jälkeen lapset haetaan luokista ja lopuksi syödään kaikki yhdessä pizzaa ja kakkua. Kuin suurena perheenä.
 

 

 

Tulevaa ohjelmaa oppilaille...

 

 

 

Tulevaa ohjelmaa vanhemmille!

  

  

 

Ala-astelaisen päivä

 

Koulun motto iskostetaan varhain mieliin

 Seuraavana päivänä Äiti saattaa kolme poikaa, yhden oman ja kaksi naapurin, koulubussilla kouluun. Näillä on edessään ensimmäinen oikea koulupäivä: seitsemän tuntia putkeen, välissä ainoastaan kaksi välituntia. Normipäivä siis. Äiti itse menee samalla kampuksella sijaitsevan kuopuksen päiväkotiin ”family meetingiin”. Ovella jo selviää, että kuopuksen olisi tarkoitus olla mukana, mikä on mennyt ohi informaatiotulvaan hukkuneelta Äidiltä. Muiden vanhempien rinnalla sipsuttaa suloisia tytöntylleröitä rimpsumekoissaan ja reippaita pojanvesoja, jotka innokkaasti tutkivat uuden päiväkotinsa joka kolkan äitien ja isien myhäillessä vieressä. Äiti puolestaan saa osakseen epäluuloisia katseita muilta vanhemmilta ja päiväkodin tädit pyörittelevät päätään: mikä on tuo kumma nainen, joka yksinään kiertelee päiväkotia…

 

**

Jo seuraavana päivänä, perjantaina, on Ykkösen ja Kakkosenkin koulussa keskustassa uusien tutustumispäivä. Ajomatka sinne kestää kolme varttia. Koulubussi ei kulje vielä, joten Äiti lähtee saattamaan lapsia taloyhtiön edestä lähtevällä sukkulabussilla. Äitiä jännittää, kuinka lapset mahtavat selvitä uusissa luokissaan; etenkin Kakkonen, jonka kielitaito on vielä vähäistä. (Tässä koulussa kielenä ei ole englanti ja kaikki muut ovat koulussa käytetyn kielen natiiveja puhujia.) Opettajat esittäytyvät juhlasalissa ja uudet oppilaat kutsutaan näyttämölle. Kun Kakkosen nimi huudetaan, Äiti nykäisee poikaa: ”nyt on sinun vuorosi”. Kakkonen mulkaisee Äitiä kyllä-minä-tiedän –ilmeellä ja Äidin sydäntä riipaisee, kun pieni poika epävarmoin askelin, leuka kuitenkin määrätietoisesti pystyssä, laskeutuu portaita näyttämölle. Toinen samanikäinen uusi poika asettautuu hänen viereensä. Minuutin päästä Äiti näkee, kuinka kummankin pojan huulet alkavat liikkua ja kädet elehtiä. Koko tilaisuuden loppuajan pojat höpöttelevät keskenään. Heitä naurattaa. Opettaja vilkaisee taakseen, muttei kuitenkaan sano mitään. Kakkonen on löytänyt itselleen kaverin!

 

Koulusta tulleiden ohjeiden mukaan perheiden on pitänyt panna 500 juania (reilut 70 euroa) lapsen nimellä nimettyyn kirjekuoreen ja toimittaa kuori kansliaan. Raha ladattaisiin oppilaan henkilökorttiin, ja sillä tämä maksaisi lounaansa ruokalassa. Äiti on toiminut ohjeiden mukaan, huolellisesti teipannut molemmat kuoretkin ja itse henkilökohtaisesti ojentanut ne kanslistille. Seuraavalla viikolla lapset yrittävät ostaa lounasta omilla korteillaan, mutteivät ne toimi! Onneksi luokkatoverit lainaavat heille rahaa. Lapset menevät rohkeasti kansliaan selvittämään asiaa, ja hetken päästä kanslisti soittaa Äidille kotiin. Selviää, että kuoret olivat typötyhjiä! Epäselväksi jää, mihin rahat ovat voineet kadota, koska niitä ei löydy kotoakaan ja Äidin ja Isän laskelmien mukaan 1000 juania puuttuu…

 

Koulu haluaa arkistoonsa kopiot lasten viimeisimmistä todistuksista. Esikoisen todistus löytyy tärkeiden papereiden joukosta; kuten myös samasta pinosta Kakkosen täyttämä itsearviointilomake. Itse todistuksesta ei kuitenkaan näy jälkeäkään. Hetken mietittyään Äidin mieleen juolahtaa kuvia kaaoksesta, joka vallitsi hänen selvitellessään Suomessa papereita ja dokumentteja: ensimmäiseen pinoon mukaan lähtevät, toiseen Suomeen jäävät arkistoitavat, kolmanteen poisheitettävät… Napatessaan roskiin menevät mukaansa ei Äiti kiireissään tajunnut enää tarkistaa poisheitettäviä! Nolona Äiti kirjoittaa Kakkosen entiselle luokanvalvojalle ja pyytää tätä lähettämään todistuksesta kopion.

 

Muutaman päivän päästä selviää, että Kakkonen puhuu koulussa pelkkää englantia, niin opettajilleen kuin luokkatovereilleenkin (vaikkei hän ole koskaan vielä edes tätä kieltä opiskellut, vaan oppinut sitä itsenäisesti englanninkielisiä pelejä pelaamalla ja harrastuskirjoja lukemalla). Kun Äiti juttelee lapsensa luokkatoverin äidin kanssa, tämä ilmaisee epäilyksensä, ettei Kakkonen lainkaan taida edes osata koulussa käytettävää kieltä. Nainen varmaan miettii itsekseen, millaisin kepulikonstein lapsi on mahtanut päästä tähän kouluun, jossa kaikki muut opiskelevat äidinkielellään ja kielen osaaminen on ehdoton vaatimus. Äiti selittelee nolona, että kyllä se poika osaa, alkujännityksestä se vain johtuu…

 

Teiniäkin ujostuttaa ottaa kontaktia uusiin luokkakavereihinsa. Opettajien kanssa hän pärjää kielellisesti hyvin, mutta luokkakaverien puheesta välitunneilla hän ei saa mitään selkoa. Aiheet vaan ovat niin erilaiset kuin teinin suomalaisessa koulussa. Äiti muistaa, kuinka hän itse aikoinaan palasi vain puolen vuoden poissaolon jälkeen ulkomailta Suomeen: suoraan keskelle Kummeli-hypetystä eikä ymmärtänyt ihmisten jutuista mitään!

 

Ykkönen ratkaisee asian pysyttelemällä tyttöporukan kintereillä näiden vaellellessa välitunneilla ympäri koulua. Hänet hiljaisesti hyväksytään porukkaan, vaikkei hän hallitse porukan kieltä ja on muutenkin outo ulkomaalainen. Häntä autetaan hänen apua pyytäessään, ja hän saa kutsuja luokan Whatsapp-ryhmiin. Niissä hän yrittää ahkerasti osallistua keskusteluun kommentoiden aina edes jotain, ”jottei saisi hikarin mainetta”. Hänkin siis löytää pian paikkansa luokassa.

Ykkönen ja kakkonen "pääsivät" opiskelemaan parakkiin, päällekkäisiin luokkiin

 


Keväällä tilatut koulukirjat odottivat luokassa

  
**

Joka ilta Kolmonen kuvailee koulupäiväänsä seuraavasti: ”Ensin me oltiin luokassa ja se ope puhui, mutten ymmärtänyt mitään. Sit me mentiin ruokalaan ja joku höpötti siel, mutten mä ymmärtänyt siitä mitään. Sit me mentiin taas luokkaan ja ope höpötteli jotain, mutten mä ymmärtänyt sanaakaan. Sitten me mentiin juhlasaliin ja se oli kai rehtori, kun puhu jotain, mutten mä ymmärtänyt siitä yhtään mitään…” Ymmärtää tai ei, on koulussa kuitenkin ihan kivaa. Ja pian luokalta löytyy kaksi kaveriakin: ”mun buddyt…” (kaikki uudet oppilaat saavat oman buddynsa luokaltaan neuvomaan ja auttamaan). 

 

Kuopus vääntää itkua, että hänkin haluaa mennä jo kouluun.

 

Viikkoa Pekingiin tulon jälkeen kuopuskin viimein aloittaa päiväkodissaan. Äiti saattaa pojan samalla koulubussilla, jolla isovelikin kulkee kavereineen. Reippaana kuin mikä lähtee kuopus heti tädin mukaan luokkahuoneeseen ja vilkuttaa Äidille hyvästiksi. Ei kyyneleitä, ei sitä epävarmaa ilmettä, jonka Äiti näki tämän kasvoilla vuosi sitten Nelosen aloittaessa päiväkotiuransa Suomessa. Joka päivä tämä lapsi jää yhtä reippaana päiväkotiin, vaikkei ymmärrä mitään eikä osaa kommunikoida sanaakaan muiden kanssa. Kun Äiti ja Isä opastavat, miten jotain kysytään englanniksi, kuopus toteaa, ettei hän kysy, koska ei kuitenkaan ymmärtäisi vastausta! Kerran hän kuulee veljelleen koulun alkajaisiksi tarjotusta pizzasta ja on kovin närkästynyt. Tomerasti hän ilmoittaa menevänsä kysymään päiväkodin tädeiltä ja lähteekin matkaan. Sitten hän pysähtyy, huokaa ja toteaa: ”Emmä menekään. Enhän mä kuitenkaan ymmärrä, mitä ne sanoo…”

 

Kuopuksen ensimmäinen koulupäivä - jännittää!

 

Äitiäkin jännittää... Onko kaikki varmasti mukana? Pitikö olla eväät vai ei?

 **

Kuopuksen ensimmäistä aamua varten on Äiti huolella lukenut päiväkodista tulleet ohjeet. Niissä ei mainita mitään eväistä. Varmuuden vuoksi Äiti kuitenkin pakkaa välipalapatukan lapsen mukaan: sellaisen myslisen jonka pohjassa on paksu kerros jugurttia. Päiväkodissa selviääkin, että kaikilla lapsilla pitääkin olla kotoa tuotu välipala mukanaan. Samana iltana kotiin päästyään kuopus ilmoittaa haluavansa seuraavana päivänä samanlaisen välipalan kuin muillakin lapsilla! Siis voileivän ja hedelmiä.  Ei mitään patukoita…   

 

Isompien lasten koulussa käydään pitkien koulupäivien aikana ruokalassa lounaalla, joka ostetaan henkilökorttiin ladatulla rahalla. Välipalaa on oltava mukana joka päivä, ja lyhyinä koulupäivinä (jolloin koulu päättyy yhdeltä tai kahdelta) lounas syödään vasta tunnin bussimatkan jälkeen kotona! Kaikki oppikirjat on kustannettava itse, ja ne on tilattu koulun kautta jo keväällä. Muut koulutarvikkeet vihkoja myöten pitää hankkia omatoimisesti eikä Äidillä ei ole hajuakaan, mitä kaikkea koulussa tarvitaan. Lapset kysyvät neuvoa kavereiltaan ja käyvät itse ostamassa tarvikkeet koulun yhteydessä toimivasta, koulun vanhempien pitämästä kaupasta.

 

Nuorempien lasten koulussa ei käytetä kirjoja lainkaan, ja kaikki tarvittavat koulutarvikkeet (uimakassia ja kylmälaukkua myöten) annetaan koulusta. Lounaan voi tuoda kotoaan ja lämmittää ruokalan mikrossa tai sen voi ostaa henkilökorttiin ladatulla rahalla. Joka aamu Äiti herää tuntia ennen koulubussin lähtöä ja pakkaa lapsilleen evästä mukaan. Kaikille välipalaa, Kolmoselle toisinaan myös lounaan. Kun lapsi ensimmäisen kerran vie aterian mukanaan, toteaa hän illalla Äidille: ”Sä et sitten pannut mulle haarukkaa mukaan!” 

 

”Kai sieltä ruokalasta voi lainata haarukan?” hämmästelee Äiti.

 

”Voi, mut kun mä en tiedä, mikä se on englanniksi,” selittää lapsi. ”Siks mä en voinut pyytää!

 

”No millä sä sitten söit?” ihmettelee Äiti.

 

”Pillillä!” (onneksi Äiti oli pakannut pillimaidon mukaan…)

 

Seuraavalla viikolla Äiti taas pakkaa pojalle lounaan mukaan kouluun. Illalla kotiin palatessaan poika tulee Äidin luo, katsoo Äitiä ruskein silmin ja toteaa: ”Äiti, tänään mulla ei sitten ollut pilliäkään!”

 

**

 

Samaan aikaan, kun lapset aloittavat koulunkäyntinsä, alkaa Äitikin valmistautumaan omaan osa-aikatyönsä. Lapset jäävät pian kouluinensa oman onnensa nojaan, koska Äidillä on niin paljon mietittävää ja suunniteltavaa. Vaan sitten kun työt alkavat, huomaa Äiti möhlivänsä kaiken. On liikaa tekemistä ja uutta asiaa ja liian vähän aikaa keskittyä mihinkään kunnolla. Ja yllättävät tapahtumat sotkevat loputkin selkeät suunnitelmat.

 

Kiinan kieltäkin pitäisi oppia selvitäkseen arkipäivän viidakossa. Kesäkuussa opittu on unohtunut kuukaudessa. Äiti on ilmoittautunut ennakkoon ryhmään, jonka on tarkoitus kokoontua kaksi kertaa viikossa. Opettaja haluaisi Äidin tulevan tunnille kolmannenkin kerran viikossa, opettelemaan kiinankielisiä kirjaimia. Äiti kieltäytyy: ei ehdi! Ensimmäisten kolmen viikon aikana Äiti ei ennätä yhdellekään tunnille.  



Isä toi Äidille kukkia - vaasi vaan puuttuu 

 

**

Muiden koulujen kanssa samanaikaisesti alkaa myös Suomi-koulu, jota käyvät lähes kaikki suomalaisyhteisön lapset pitääkseen yllä äidinkielen taitojaan ja suorittaakseen Suomen koulujärjestelmän mukaiset äidinkielen opinnot. Tämä tarkoittaa vuodessa 18 lauantaikoulupäivää, 3 h kerralla, ja sitä käyvät kaikki lapset 3-vuotiaasta ylöspäin. Nyt nuorimmaisen mitta on täysi: juuri tuona lauantaiaamuna hän tekee stopin. Kaikkina muina päivänä hän on mennyt mukisematta kouluun, mutta juuri tuona aamuna hän kieltäytyy lähtemästä ryhmänsä mukaan. Juuri tuona päivänä, kun Isä kisaa jääkiekossa, kun Äitiä kutsuvat työtehtävät ja kun nuorimmainen saisi puhua ihan omalla äidinkielellään! Kuopus takertuu Äidin reiteen. Lapsi sylissään Äiti raahautuu töihin.

 

Seuraavalla viikolla kuopus kipittää taas kiltisti ja mukisematta englanninkieliseen päiväkotiinsa. Saapuessaan halaa opettajansa ja käpertyy tyytyväisenä tämän kainaloon. Päivän päätteeksi vilkuttaa opettajilleen ja lähtee aurinkoisesti hymyillen kotiin.

 

**

 

Muutaman päivän ajan Äiti odottelee koululla päiväkodin päättymistä, mutta sen jälkeen on aika kokeilla Nelosen matkustamista koulubussilla ilman saattajaa. Äiti ohjeistaa isoveljen istumaan pikkuveljen viereen ja auttamaan tämän bussista ulos. Tädit kyllä huolehtivat päiväkotilaisista viemällä nämä oikeaan paikkaan.

 

Kuopus kiipeää reippaana poikana isoveljen edellä bussiin. Äiti vilkuttaa lapsilleen hyvästiksi ja juoksee kotiin muuttomiehiä vastaan. Kuorma Suomesta saapuu ja muuttomiesten ja –naisen sekä ayin kanssa laatikot puretaan parissa tunnissa (ei tosin mihinkään järjestykseen). Muuttomiehet lähtevät ja Äiti jää ayin kanssa järjestelemään tavaroita paikoilleen. Hetken päästä puhelin soi: ”Onko teillä aikomus hakea lapsenne?” Taloyhtiön portilla odottaa tädin kanssa bussilastillinen päiväkotilapsia, jotta se yksi unohtunut reppana noudettaisiin.

Tällä kertaa mukaan on pakattu kunnon miehekkäät eväät. Ei mitään patukoita!
 

Joka-aamuiset treffit: koulubussia odotellaan

 

 

Muuttokuormaa odotellessa: onneksi se ei sentään tullut tässä kyydissä...

 

 

Vaatelaatikot makkarissa täysinä...

 

ja purettuina!

 

Sirpaleet tuovat kuulemma onnea, mutta pitikö juuri häälahjojen särkyä :(

 

Ahertamisen tulosta

 

**

Onneksi torstaina alkaa pitkä viikonloppu, koska Kiinassa vietetään Victory Daytä, sodan päättymisen 70-vuotismuistopäivää. Yhden päivän Äiti lepää, toisen kirjoittaa. Kolmas ja neljäs päivä kuluvatkin kolmen lapsen koululäksyjen parissa. Kyseinen sunnuntai on jo Kiinassa työpäivä, ja siksi Isäkin tekee koko päivän töitä toimistossa.

 

Illalla Äiti pohtii, voiko sitä kutsua laatuajaksi lapsen kanssa, jos koko päivän auttaa ysiluokkalaista löytämään runoanalyysin salat, hikeä ja kyyneliä kaihtamatta. Ja sitä ennen on tehnyt lasten kanssa tehtäviä molemmilla kotimaisilla sekä neuvonut biologiaa ja matematiikka vierailla kielillä. Kun Isä palaa toimistosta, tehdään vaihto: loppuillan tytär ja Isä istuvat yhdessä fysiikan kirjojen ääressä.

 

Lasten mentyä nukkumaan Äiti ja Isä yhdessä huokaavat: ”Enää vain kuusi päivää jäljellä ennen seuraavaa viikonloppua!” (onhan tuleva lauantai taas Suomi-koulupäivä…)

 

Ja Kolmonenkin saa ensimmäiset läksynsä koulusta vasta ensi viikolla…

 

 

Nuorempien koulun kampus on kuin kartano metsästysmaineen

 

 

 

 

Toinen vuotuisista koulun juhlista, jonka vanhemmat ja opet järjestävät yhdessä lasten ja perheiden iloksi

 

 

 

Kuka sen aasin hännän vie? 

  

Hyppy hyppy, veteen!

 

Mikäs sitä on uidessa vaatteet päällä, kun lämmintä on 30 astetta

 

Ilta hämärtyy kartanon, öö koulun mailla

 

 

 

 

 

 

Ensimmäinen ”Suomi-loma” = pakkotyöleiri

Suomi on taas taaksejäänyttä elämää, ollut jo parin viikon ajan.

Ikävää, ettemme ehtineet tavata kaikkia ystäviämme, mutta onneksi muutaman tapaamisen onnistuimme järjestämään ja näimme joitakin sellaisiakin ystäviä, joita emme ole kohdanneet vuoteen tai pariin. Oli ihana nähdä teitä! Ensi kesälle on nyt suuret odotukset ja suunnitelmat. Jospa silloin tapaisimme sellaisiakin, joita tällä kertaa emme onnistuneet näkemään.

Päällimmäiseksi muistoksemme tästä ”Suomi-lomastamme” on jäänyt kauhea kiire, ja koska täällä Pekingin päässä meitä odottivat uudenlaiset kiireet, olen aivan liian väsynyt kirjoittaakseni kotimaassa viettämistämme viikoista paljoakaan. Kuvat puhukoot puolestaan.

Mökiltä paluun jälkeen esikoinen lähti kymmeneksi päiväksi rippileirille Lappiin ja muu perhe sukuloimaan toisaalle Suomeen. Kun esikoinen palasi riparilta kotiin, heti seuraavana päivänä hänet työnnettiin ruotsinlaivaan. Perhe lähti ex tempore naapurin lapsiperheen kanssa minilomalle. Pieni paussi ja hetken hengähdys tuli tarpeeseen, sillä loppuloma kului vanhempien kuumeisesti pakatessa muuttoa varten.

Muutamaa päivää ennen Pekingiin lähtöä tulivat muuttomiehet pakkaamaan lentorahtina kuljetettavat tavarat, yhteensä noin yhdeksän kuutiollista tavaraa: astioita, vaatteita, leluja ja kirjoja. Niin, oikeastaan TARKOITUS oli lähettää kirjoja lentorahtina ja Äiti ja lapset olivat jo valinneet 500 opusta olohuoneen lattialle muuttomiesten pakattaviksi. Mutta miesten saavuttua paikalle selvisi, että yhdessä lähetyksessä Kiinaan saa olla vain sata kirjaa (lukumäärä piti tarkistaa Kiinan päästä asti). Kaikki kirjat oli käytävä läpi uudelleen muuttomiesten odotellessa vieressä ja valittava niistä painavimmat kolliin pakattaviksi.

Viimeiset päivät Äiti käytti matkalaukkujen pakkaamiseen ja suunnitteli, kuinka sijoittaa 400 kirjaa loppujen Pekingiin lähtevien tavaroiden sekaan kapsäkkeihin. Vieläpä siten, ettei yksikään laukku painaisi enempää kuin sallitut 23 kiloa! Aika moneen kertaan Äiti joutui punnitsemaan ja vähentämään tavaraa laukuista ja ”sinetöimään” ne valmiina odottamaan lähtöä. Samalla Isä tyhjensi kaapeista ja laatikoista tavaroita varastoon, jotta osa kodista vapautuisi vuokralaisten käyttöön.

Lauantaina hyvästeltiin naapurusto vuotuisessa yhteisessä juhlassa lähipuistossa. Sunnuntaina juhlittiin kotona esikoisen ripillepääsyä (pitopalvelu sentään hoiti tarjoilun) ja maanantaina paniikkikiireessä pakattiin viimeisetkin laukut ja suorittiin loput tavarat varastoon. Kello kolme, vain tunnin aikataulusta myöhässä, perhe istui taksissa ja tirautti lähtöitkut matkalla lentokentälle.

Neljän ylimääräisen matkalaukun maksaminen oli aikamoinen operaatio. Perhe häädettiin kaksi kertaa jonosta juuri silloin, kun he pitkän jonottamisen jälkeen olivat pääsemässä tiskille, ja ohjattiin uudelle tiskille.  Kaipa he olivat aikamoinen näky neljine täpötäysine työntökärryineen, jokaisella perheenjäsenellä painavat reput selässään ja Äidillä liput ja laput hukassa. Useampi virkailija nimittäin kävi kysymässä, onko heillä jokin ongelma. Ei, ainoa ongelma oli saada tsekattua sisään kymmenen matkalaukkua ja siirrettyä maksu Finnairille. Sitä varten piti jonottaa kolmessa eri paikassa, sillä jokaisesta jonosta tuli häätö, ja viimeisestäkin meinasi tulla…

Perhe ehti kuitenkin ajoissa koneeseen ja lento meni hyvin. Lapset pelasivat taas koko matkan ja tuijottivat telkkaria. Ainoastaan kuopus otti tirsat. Isä nukkui kuin tukki ja Äiti väsymyksestään huolimatta pyöri penkissään koko lennon ajan unta saamatta. Onneksi Äidin selkä, joka oli ollut taas aivan hajalla viimeisten parin viikon ajan ja jonka vuoksi Äiti oli popsinut vahvoja särkylääkkeitä kuin karamelleja, kesti istumisen lentokoneen epämukavassa penkissä – tosin vahvojen särkylääkkeiden avulla.  (Nyt Äiti on tehnyt Pekingin-lupauksen ja ryhtyy vuoden tauon jälkeen taas jumppaamaan selkäänsä!)

Yksi laukuista meinasi unohtua kentälle, koska he eivät muistaneet, kuinka monta laukkua oli lähetetty ruumaan ja kuinka monta pakaasia ylipäänsä oli mukana.  Onneksi Äiti sattumalta huomasi vielä yhden tutunnäköisen laukun pyörimässä hihnalla. Turvatarkastuksessa heitä jännitti, kuinka käy kirjoja täynnä olevien matkalaukkujen. Hurjia tarinoita kuultuaan Äiti jo näki sielunsa silmillä itsensä kiinalaisessa tyrmässä yritettyään salakuljettaa maahan länsimaista propagandaa (lastenkirjoja ja Aku Ankkoja). Isä puolestaan valmistautui mielessään maastakarkoitukseen ja kirosi perheen lukuinnostuksen.  

Isä kulki tullin läpi edeltä kahden lapsen kanssa, Äiti jättäytyi jälkeen ja päästi pari kiinalaisperhettä heidän väliinsä, jottei heitä itseään tunnistettaisi perheeksi ja jotteivät heidän valtavat laukkukekonsa pistäisi tullimiesten silmään. Äidin sydäntä kylmäsi, kun hän näki tullimiehen haluavan läpivalaista yhden Isän laukuista: juuri sellaisen, joka oli täpötäynnä kirjoja! Mutta tullimiehet tekivät väin työtä käskettyä: he läpivalaisivat, mutteivät olleet edes kiinnostuneita laukun sisällöstä. Samanaikaisesti Äiti salakuljetti maahan kaksi kiellettyä kirjaa, Chang Jungin ”Villijoutsenet” sekä ”Kiinan viimeinen keisarinna”, kirjan keisarinna Cixin elämästä.

Aamupäiväunien jälkeen Äiti ja Isä avasivat sähköpostin. Lasten kouluista oli lähetetty kesän aikana kymmeniä viestejä, joita he eivät olleet ehtineet lukemaan. Viestit sisälsivät kymmeniä linkkejä ja ne kaikki liittyivät seuraaviin päiviin ja viikkoihin. Seuraavana päivänä Kolmonen aloittaisi koulun! Kiireet eivät siis ole vielä ohi, ne ovat vain muuttaneet muotoaan…



Sukuloimassa (niin sitä taas päädyimme mökille...)

 

 


Mihin niitä kalliita leikkipuistoja oikein tarvitaan??

 


No, eiväthän kattotikkaat piipitä niin kivasti ja vilkuttele valoja! Sen sijaan tämä lukion pihalta löytämämme kiipeilyteline pihalla saa koko perheen liikkumaan aina hikeen asti... (kaikkea nuo leikki-insinöörit oikein keksivätkään!)

 

 

 

 

 

 

Mummolassa kuopus kietoo kätensä mummon kaulaan: ”Saanko mä pestä kukat?” Hän saa mummolta luvan kastella parvekekukat ja innoissaan kuopus kaataa vettä niiden juurille, varmuuden vakuudeksi kahteen kertaan. Vähän ajan päästä hän käy kurkkaamassa kukkapurkkiin: ”Pitäiskö näille panna vähän lisää vettä. Ne kuivaksii ihan kohta!”



 

 

Koko mummolareissun ajan kuopus odottaa saavansa valmistaa sienikeittoa. "Te voitte auttaa", lupaa hän jalosti Äidille ja Mummolle. Loppujen lopuksi Mummo antaa poimimiaan kanttarelleja matkaan, jotta kuopus edes kotona pääsisi tekemään sienikeittoa.

 

Loma! (kokonaiset 2 päivää rentoutumista)

 

Porukkamme jakaantui Tekniikan museoon ja vanhaankaupunkiin. Arvatkaa kummasta tämä kuva on :)

Äiti ja tytär viettivät koko päivän kahdestaan Tukholmassa (Muut porukkamme 9 jäsentä halusivat ennemmin tutustua tekniikkaan)

 

Kansankodin idylliä ihailemassa 

 



Ihana Tukholman saaristo





 

 

 

 

 

 

 



Evokit menossa metsään.
"Me voiraa löytää siält vaik siänii"
"Ai sieniiks me etsitään?"
"Ei vaa PAHIKSII!"



 

Mitä isä edellä...

 

...sitä pienin perässä.
 "Voi ei! Nyt kesäkurpitsat ja lihat palo. Nyt meidän täytyy syödä pelkkiä perunoita! (isän äänellä)

  

Julma totuus "lomastamme"

 


 

 

 

Pienimmälle ei löytynyt edes paikkaa, missä syödä aamiaistaan

 


Yhdeksän kuutiota kolleja valmiina

 



23 kg Aku-pokkareita lähdössä matkaan (osa niistä 400 kirjasta, jotka jouduimme kuljettamaan itse  laukuissa)

 

Naapuruston juhliakaan ei voinut sivuuttaa. Etenkin kun Isä oli myös mukana järjestämässä niitä!

 

Esikoisen rippijuhlat

 

 



Isä jätettiin lentokentälle (hänelle ei ollut enää tilaa tässä tila-autossa)



 

Perillä: 10 matkalaukkua ja noin 7 käsimatkatavarapakaasia

 

Kaikki laukut kannettu sisälle

 

Ihanan siisti koti odottamassa - kiitos Täti!

 

 

Jatkoa seuraa mahdollisimman pian