Mennen, tullen Tokioon

 

Kello kuusi aamulla perhe nousee vuokra-autoon ja ajaa lentokentälle. Aurinko vasta nousee, on aivan hiljaista, kadut ovat lähes tyhjiä. Koko kaupunki nukkuu vielä. Tuskin saattaa uskoa, että muutaman tunnin päästä ihmiset täällä heräävät, lähtevät liikkeelle ja nämä samat kadut täyttyvät taas autoista. Valtavista määristä autoja.

 

 

Kuopus istuu Äidin ja Isän välissä lennolla ja tuijottaa lastenelokuvia. Tottuneesti hän valitsee ja vaihtaa ohjelmia tökkien omaa pientä kuvaruutuaan. Jossain vaiheessa hän kaataa kokiksen syliinsä ja Äidin päälle. Äidin pinkkeihin housuihin ilmestyy valtava rusehtava läikkä takapuoleen. Onneksi perillä on mahdollisuus pestä pyykkiä, ilman sitä ei lapsiperhe selviä viikonkaan reissusta.

 

Vaikka lento on lyhyt, on matka kuitenkin pitkä. Liian pitkä lasten kanssa. Lennon jälkeen perhe istuu vielä kaksi tuntia junassa, vaihtaa välillä junaa. Äiti ja Isä eivät malta pysähtyä välissä syömään, vaikka lennolla tarjotusta varhaisaamuisesta lounaasta onkin jo kulunut aikaa. Taskussa polttelee rautatieasemalta ostetut suklaapatukat, mutta niitä ei voi syödä junassa. Syöminen on kiellettyä.

 

Japanissa kaikki tuntuu olevan kiellettyä tai käskettyä. Junassa pitää istua varaamallaan paikalla. Se tulee erittäin selväksi. Asiasta nimittäin ilmoitetaan sekä kuulutuksella että se lukee istuimen taskussa olevissa ohjeissa. Äiti neuvoo lapset vahingossa väärille istumapaikoille ja hetken päästä tulee joku pariskunta ajamaan heidät pois paikoiltaan. Lähes tyhjässä junavaunussa!

Ohjeita junamatkustajille

 

Perillä he tapaavat vuokranantajansa herra Masukon, joka ohjaa heidät vuokra-asunnolleen. ”Täällä kuljetaan vasenta puolta”, ohjeistaa herra Masuko. ”Kertokaa se heille”, komentaa herra Masuko Äitiä ystävällisen käskevästi hihitellen ja viittaa lapsiin. Seuraavina päivinä Äiti ja Isä välillä unohtavat ohjeen ja muistavat sen viimeistään siinä vaiheessa, kun he saavat hämmentyneitä ja paheksuvia katseita vastaantulijoilta. Silloin Äiti suorastaan kaipaa Pekingin kaaosta, iloista epäjärjestystä, jossa ei haittaa vaikka joku kuinka sekoilisi, sillä kanssaihmiset aina odottavat kärsivällisesti, paheksumatta. Onhan Pekingissä kaaos lähes normitila.

 

 Aina ei ole selvää, kulkeako vasenta vai oikeaa laitaa, mutta onneksi metrossa kulkusuunta on merkitty selkeästi

 

 

Herra Masukolla on muodikkaat oranssinruskeat vakosamettihousut, valkoinen paita ja päänmyötäiset aurinkolasit, jotka on nostettu ylös otsalle. Parransänki ja jo hieman vatsaa. Ja hän hihittää. Hihittää ja hihittää. Hän veistelee vitsejä kaikesta, kiusoittelee lapsia, kutittelee kuopusta ja saa nuorimmat roikkumaan hihastaan, kiipeämään selkäänsä ja takertumaan jalkaansa. Kolmonen ja nelonen villiintyvät täysin, he ovat kuin pieniä sirkusapinoita eläintenkesyttäjän kimpussa. Ja herra Masuko hihittää. Äiti ja Isä eivät ole varmoja, hihittääkö hän hämmentyneisyyttään vai onko hän oikeasti aina noin hassu.

 

Herra Masuko neuvoo perheelle ohjeet ja säännöt, panee Äidin ja Isän lukemaan monta arkillista papereita, joissa säännöt on selitetty. Näin tulee toimia ja näin ei saa toimia! Aikaisemmin kaikilla lomamatkoillaan on Äiti itse tehnyt töitä selvittääkseen paikalliset kierrätysohjeet ja raahannut haisevia roskia jopa rattaiden alla etsiessään kierrätysastioita. Tokiossa hänen ei tarvitse etsiä kierrätysastioita, kaikki löytyy näppärästi kerrostalon alakerrasta - kunhan vain ymmärtää monimutkaiset ohjeet. Herra Masuko ojentaa Äidille ainakin neljällä kielellä kirjoitetut, kahdeksi tauluksi vakumoidut ohjeet. Lisäohjeita löytyy erillisestä kolmannesta paperista. Pieni asunto on täynnä erilaisia kierrätysastioita. Lajitellut roskat tulee viedä taloyhtiön roskiksiin tietynvärisissä pusseissa, mutta vain tiettyinä päivinä. Lasit, pahvit ja muovit (PET), kaikki tietysti erikseen lajiteltuina, saa viedä tiistai-iltana kello 18 jälkeen tai keskiviikkoaamuna ennen kello 9:ää, ei kuitenkaan yöllä, jolloin roskishuone on lukossa. Ne haetaan keskiviikkoaamuna kello 9.30. Samaan tapaan poltettavat, kuten keittiöjätteet, nahka, roskat ja pakkausmuovit (paitsi PET), on mahdollista viedä kahtena päivänä viikossa (nouto maanantaina ja torstaina). Kaikille aineille on omat tarkat noutoaikansa, muulloin niitä ei saa viedä! (Tätä sääntöä asukkaatkin näyttävät silti kiertävän…) Herra Masuko on huolissaan, osaavatko Äiti ja Isä varmasti lajitella oikein, jätteiden kierrättämistä nimittäin valvotaan tiukasti. ”Mitään intimiteettiä ei ole”, selventää herra Masuko. Isä hälventää hänen epäilyksiään sanomalla Äidin olevan kierrätyksen suhteen puoliksi japanilainen. (Menee tosin viikko ennen kuin koko systeemi alkaa viimein valjeta Äidille…)

 

Näin lajittelet...



 

Kun herra Masuko vihdoin lähtee, kello on jo paljon. Edellisestä ateriasta on kulunut jo lähes puoli vuorokautta, kun perhe viimein pääsee etsimään ruokaa. Moni ruokapaikka on jo täynnä ja kaikkein pahamaineisimpiin (joiden ovesta leijailee ulos herkullinen grillatun kanan tuoksu) lapsia ei enää päästetä edes sisään. Kuopus roikkuu Äidin jalasta ja itkee väsymystään. Hän haluaa nukkumaan, onhan hän herännyt jo aamuviideltä.

 

Lopulta kova nälkä vie perheen pihville. Suosittuun pikkuruiseen kortteliravintolaan, johon joutuu jonottamaan. Ruokana on pelkkiä pihvejä japanilaisittain maustettuna. Ruokana ihan ookoota, mutta kokemuksena hauska, näkeehän siinä paikallista elämänmenoa. Tai olisi hauska, jos mukana ei olisi väsyneitä, nälkäisiä ja kitiseviä lapsia. ”Te lupasitte meille sushia”, marisevat lapset. Saamansa pitää: kotimatkalla haetaan kaupasta sushia lapsille jälkiruoaksi. 

 

Heidän palatessaan asunnolleen, kävellen ihmisvilinässä tokiolaisella asuinalueen eloisilla pikkukaduilla haaveilee Äiti saavansa asua Pekingin keskustassa, sielläkin varmasti näkisi aivan toisenlaista elämää kuin tylsällä länsimaisella asuinalueella.

 

Pienenpienet kuppilat ovat tavallisimpia ruokapaikkoja Tokion asuinalueilla



Pihvi japanilaisittain



 

Jälkiruoaksi kotona: vihreää teetä eri tavoin

Koulubussi ruuhkassa eli perehtymistä kiinalaiseen kulttuuriin

Maanantaiaamuna perheen lapsista vanhimmat lähtevät luokkaretkilleen. Heidän koulussaan kaikki luokat aina kolmannesta luokasta ylimpään matkustavat samalla viikolla perehtymään kiinalaiseen kulttuuriin (Chinese Culture Studies kuuluvat myös muidenkin kansainvälisten koulujen opinto-ohjelmaan, mutta vasta ylemmillä luokilla).

Kello seitsemältä aamulla lapset nousevat kotiportiltaan koulubussiin ja Äiti kiipeää perässä lähteäkseen mukaan saattamaan. Heti kun bussi pääsee isolle tielle, sen matka tyssää ruuhkaan. Muutaman kilometrin päässä kotoa ei enää edes madella eteenpäin, vaan linja-auto seisoo käytännössä paikoillaan: 45 minuutin aikana se pääsee kulkemaan vain 200 metriä eteenpäin! Äiti soittaa varoittaakseen Isää, joka on jäänyt kotiin huolehtimaan perheen nuoremmista lapsista, kunnes nämä istuvat omissa koulubusseissaan. Isä kertoo päässeensä matkaan tuntia myöhemmin ja juuttuneensa samaan ruuhkaan. Jossain lähimailla seisoo samassa kilometrien mittaisessa sumpussa myös nuorempien lasten koulubussi.

Viimein Äidin bussi pääsee moottoritien rampille. Koko autoletka matelee ramppia pitkin pyrkien samalle tielle. Kun he viimein ovat expresswayllä ja ylittävät tuloreittinsä, näyttää alempi tie lähes autiolta. Joitain harvoja yksinäisiä pikkuautoja kaasuttelee riemuissaan typötyhjillä kaistoilla, kuin Salama McFinn ralliradallaan. Koko muu Syylari Cityn porukka on erehtynyt valitsemaan saman reitin moottoritiellä. Bussikuski repeää huutamaan jotain kiinaksi ja hakkaa ohjauspyörää. Koulubussin ayi-täti, jonka tehtävänä on huolehtia lapsista, hymyilee ja tarjoaa lapsille karkkia. Ei kuski eikä ayi puhu muuta kuin kiinaa, mutta joku lapsista tulkkaa kuljettajan huutaneen bensan olevan lopussa.

 

Luokkaretkibussien on ilmoitettu starttaavan koulunpihalta kello 8.30, ja lapsia alkaa jo hermostuttaa. Kuski puhuu puhelua jonnekin, ilmoittaa nähtävästi ongelmista koulun bussikoordinaattorille. Isommat lapset soittavat kännyköillään luokkakavereilleen, mutta pienempiä luokkaretkiläisiä on kielletty ottamasta kännyköitä mukaansa, joten heillä ei ole millä ilmoittaa. Heidän puolestaan Äiti tekstaa Kakkosen opettajalle: ”Ruuhkassa. Menee vielä pitkään, ennen kuin olemme koululla!” Hetken päästä Äidin puhelin piippaa, kun opettaja vastaa: ”Emme lähde ilman teitä!”

Pienimpiä lapsia alkaa tylsistyttää ja hermostuttaa. Kaikkein pienimmät näistä ovat vasta viisivuotiaita esikoululaisia. Äidin selän takana kaksi pienokaista kirkuu, heillä on kai joku leikki meneillään. Puolimatkassa toinen pillahtaa itkuun, nyyhkyttää jotain kiinaksi. Äiti kysyy, mikä tällä on hätänä, ja pikkutyttö sopertaa jotain koulun kielellä. Äiti on muminasta ymmärtävinään, että tytön kiinalainen isoisä on lähtenyt kotiinsa ja käskenyt läksiäisiksi tyttöä lukemaan kiinankielisen kirjan, mutta se on kadonnut. Äiti lohduttaa, että voihan tyttö illalla etsiä sitä äitinsä ja isänsä kanssa. Pikkuinen pudistaa päätään ja toteaa: ”Äiti ei ehdi, hän tekee paljon töitä. Eikä ayikaan ehdi, kun hänen pitää laittaa ruokaa.” Hetken päästä suru unohtuu, ja tyttö taas leikkii vierustoverinsa kanssa iloisesti kiljahdellen.  

Toisella tytöllä iskee pissahätä ja loppumatkan ajan hän tuskailee oloaan. Onneksi Äiti on älynnyt aamulla jättää toisen kupillisen kahvia juomatta, sillä hänellä on vielä hyvässä muistissa parinkymmenen vuoden takaa eräs Malesian reissu. Aamupalalla kotona Singaporessa oli ensin litkitty teetä ja sitten hypätty junaan. Malesian puolella Johor Bahrussa vaihdettiin bussiin, mutta asemalla tuli niin kiire, ettei Äiti enää kerinnyt käymään vessassa. Bussimatka kesti tuntikausia eikä kuljettaja suostunut pysähtymään, ei, vaikka Äiti ja kaikki hänen kanssamatkustajansa kuinka rukoilivat. Bussin takaosassa oli vessa, mutta se oli lukittu ja epäkunnossa. Vasta tuntikausien päästä, Melakan kaupungin lähellä kuljettaja päätti pitää paussin ja avuliaat matkustajat kiidättivät Äidin helpotushuoneen luo. Se oli kaikkein alkeellisin vessa, mitä Äiti on ikinä eläissään käyttänyt (vaikka hän on Intiassakin kolunnut monenlaisia paikkoja nuorena reppureissullaan). Betonivajassa ei ollut minkäänlaista pyttyä tai reikää lattiassa, vaan ainoastaan tyhjä koppimainen huone, jossa maa vietti takaseinää kohti. Sen seinän vieressä oli kapea uramainen kouru ja vesijohto. Ura johti sivuseinässä olevaan pieneen reikään, jonne jätökset hävisivät.  

Kun bussi viimein kaartaa koulun eteen, on kello jo kymmenen. Koulumatka on kestänyt kolme tuntia, retkeläiset ovat jo puolitoista tuntia myöhässä sovitusta lähdöstä, mutta kaikki luokkaretkibussit seisovat jonossa odottamassa heitä. Joko jokaisesta autosta puuttuu oppilaita tai ne ovat niin tiiviissä letkassa, etteivät ne pääse lähtemään kuin etummainen kerrallaan. Mitään kiirettä ei näytä olevan, kaikki oppilaat siirtyvät rauhallisesti omien luokkakavereittensa kanssa busseihin. Lopulta kaikki olisi valmista, mutta kuskit yhä puuttuvat. Kun nämäkin viimein löytyvät, niin vähitellen, yksi kerrallaan, bussit starttaavat ja ajavat pois. Jonossa peräkanaa.

 

Illalla kuopus selittää Äidille innokkaasti, kuinka heillä oli kauhean pitkä koulumatka aamulla. Viisivuotias ei vielä kelloa tunne, mutta isoveljeltä Äiti kuulee, että näidenkin koulumatka oli kestänyt kaksi tuntia, vaikkei koululle ole matkaa kuin neljä kilometriä.

**

Perjantaina isommat lapset palaavat luokkaretkiltään ja nuorempien koulussa vietetään juhlaa Kiinan kansallispäivän kunniaksi.

Lapsia laulattaa ja leikityttää musiikin- ja liikunnanopettaja, jonka nimen kielitaidoton kuopuskin oppi hyvin nopeasti: ”MistER Pots, eiku Spot” . Tai jotain sinnepäin. Myöhemmin Äiti on kuullut muilta vanhemmilta kaikkien lasten oppivan tuntemaan tämän opettajan hyvin nopeasti, koska tämä on niin innostava. Ja ekstrovertti. Opettaja johtaa myös koulun bändiä, ja kun eräs pieni tyttö oli halunnut liittyä siihen soittimenaan huilu, vaikkei ollut koskaan ennen huilua soittanutkaan, oli opettaja iloisesti todennut: ”Mukaan vaan, siellähän sitä oppii!”

 

 

 

 

  

Perinteinen kiinalainen tanssi

 

"Pyörät ne pyörivät ympäri..."

 

"I'm a Gummy Bear..."

 

 

 

 

 

 

Kuopuksen juhlan jälkeen Äiti lähtee isoja sisaruksia vastaan. Kävellessään pari kilometriä metroasemalle huomaa hän matkan varrella ostoskeskuksen, eikä voi vastustaa kiusausta piipahtaa. Pekingistä löytyy lähes kaikki samat merkit kuin kotimaastakin (Henkalla ja Maukalla, Zaralla ja Mangolla on näyttävästi puodit lähes jok’ikisessä ostarissa ja kadunkulmassa). Pieni ripaus slaavilaisuutta näkyy kuitenkin Äidin vaatemaussa ja hän on viehättynyt kiinalaiseen muotiin, joka on enimmäkseen värikästä ja hyvin hyvin kimaltavaa. Samoja kiinalaismuotiin perehtyneitä liikkeitä ei näyttäisi löytyvän kahdesta ostoskeskuksesta, vaan jokaisessa on omansa, joten valinnanvaraa on valtavasti. Vierekkäisten liikkeiden hintatasoerot voivat olla todella huimaavat, joten hintalappua kannattaa vilkaista, ennen kuin kiikuttaa ostoksensa kassalle. 

 

 

Suureksi riemukseen Äiti löytää ohuen shaalimaisen villahuivin, jollaisesta hän on pitkään haaveillut. Hinta on korkea, mutta hän on valmis maksamaan sen, onhan hän etsinyt sellaista jo pitkään. Kassalla hänen ilokseen ja yllätyksekseen hinta putoaa jopa 60 prosenttia! Seasonal sale, olettaa Äiti.

Hetken päästä kännykkä soi ja eräs luokkatoverin äiti ilmoittaa lasten bussin olevan tunnin etuajassa, saapumassa jo vartin kuluttua, joten Äidillä tulee kauhea kiire metroon.

Kun Äiti saapuu perille kolme varttia myöhässä, odottelee koulunpihalla tyytyväisiä matkalaisia. Kakkonen pulputtaa luokkatovereilleen koulun kielellä (ei enää englanniksi kuten aikaisemmin) ja on hyvää kaveria näiden kanssa. Matka on ollut hurjan hauska, vaikka hotelli olikin kurja, neljän pojan jakaman huoneen suihku ei edes toiminut, eivätkä nämä ole peseytyneet koko matkan aikana.

Äiti pakkaa omansa ja naapurin pojan koulubussiin ja lähettää kotiin. Itse hän jää odottelemaan isonsiskon paluuta hetkenä minä hyvänsä, mutta tämän bussi on puolestaan pari tuntia myöhässä. Jutellessaan tämän luokkakaverien vanhempien kanssa tulee puhetta siitä alueesta, jossa Äiti aamulla liikkui. Hän mainitsee vierailemansa ostoskeskuksen. ”Ei siellä ole mitään shopping centeriä”, väittävät kyseisellä alueella asuvat naiset. Äiti esittelee ottamaansa valokuvaa. ”Tuohan on outlet!” toteavat naiset. Äiti hämmästyy, pekingiläinen outlet on näköjään hyvin kaukana siitä mielikuvasta, mikä Äidillä on outlet-halleista Suomessa ja aikoinaan Singaporessa. Mutta ilmankos sen huivin hinnasta putosikin yli puolet pois!

 

 

Kukkivaa syksyä

Seuraavana aamuna Kakkonen ilmoittaa haluavansa jutella kavereittensa kanssa, koska hänestä on kiva puhua näiden kieltä. Pohtii, onko näillä jo Whatsapp-ryhmä ja mikäli ei ole, päättää itse luoda sellaisen. Itsetunto on selvästi kasvanut matkalla, eikä Pekingkään taida enää olla hänen mielestään niin kauhea paikka...

**

Luokkaretki päättyy pitkään lomaan, sillä kansainvälisten koulujen oppilailla alkaa maanantaina reilun viikon mittainen kansallispäiväloma. Kiinan kansallispäivä ajoittuu keskisyksyn juhlan yhteyteen, ja niiden lähelle sijoittuu myös täkäläisille tärkeä, koko kansan yhteinen lomaviikko, toinen niin kutsutuista Golden Weekeistä, jolloin koko Kiina ja sen 1,4 miljardia asukasta lomailee yhtä aikaa: koulut ja toimistot suljetaan, tehtaat pysäyttävät toimintansa, ayit ja kuskit lähtevät kotipaikkakunnilleen sukulaisiaan tapaamaan, ja siksi monet kiinalaiset näyttävät ajoittavan häänsä tälle viikolle. Nykyään yhä useammat kiinalaiset reissaavat myös puhtaasti lomailemaan. Finnairin lennot on buukattu täyteen kiinalaisten matkaillessa Eurooppaan. Kaikki täkäläiset nähtävyydetkin pursuavat kotimaisia turisteja, joten Golden Week on huono aika viettää lomaa Kiinassa.  

Työväki ja paikallisten koulujen oppilaat joutuvat vielä muutaman päivän odottamaan omaa lomaansa, sillä virallisesti Golden Week alkaa kansallispäivästä 1.10. ja kestää 7 päivää. Vastaavasti heidän lomansa siis jatkuu muutaman päivän pidempään kuin kansainvälisten koulujen oppilailla. Loman jälkeinen lauantai on taas aivan normaali arkityöpäivä.   

Sunnuntaina, kiinalaisen kuukalenterin 8. kuukauden 15. päivänä (tänä vuonna länsimaisen kalenterin mukaan 27.9.), viettävät kiinalaiset tärkeää keskisyksyn juhlaansa (Mid-Autumn Festival) ihailemalla täysikuuta ja syömällä kuukakkuja (mooncakes). Perheen nuorimmaiset ovat jo edellisellä viikolla itse leiponeet niitä omissa kouluissaan, mutta muu perhe joutuu tyytymään kaupasta ostettuihin teollisiin leivonnaisiin.

 

 

 

 

Maanantaille, koululaisten ensimmäiselle lomapäivälle on luvassa runsasta sadetta, mutta – aivan kuin etukäteen suunnitellusti – lupaa sääennuste kansallispäiväksi ja Golden Weekille aurinkoista ja lämmintä. Järjestetty juttu, toteaa moni länsimainen skeptikko. Pilviin viljellään kemikaaleja sateen aikaansaamiseksi. Ilma puhdistetaan ennen kansallispäivää! Kiinassa kaikki on mahdollista…  

Ihmettelen muuttuvaa Pekingiä - kangastorilla

Isommat lapset olivat viime viikon poissa kotoa, kumpikin oman luokkansa kanssa Kiinan ekskursiolla. Tällaiset luokkaretket ovat yleisiä täkäläisissä kansainvälisissä kouluissa ja niitä kutsutaan Chinese culture studyiksi. Esikoinen tutustui Datongin kaupunkiin ja sen yli tuhatvuotisiin ihmeisiin, kuten vuorenseinämälle rakennettuun temppeliin (Hanging Temple). Kakkosen luokka oli Pekingin alueella, seikkailemassa eloonjäämissaarella.

 

Niinpä minunkin työmääräni hieman helpotti ja saatoin vähän katsella ympärilleni Pekingissä. Kolmosen luokka ei vielä matkusta yön yli vaan retkeilee Pekingissä, ja keskiviikkona he tekivät puolipäiväretken Beijing Planning Exhibition Halliin. Olin tällä retkellä mukana ”chaperonena”, yhden pienryhmän ohjaajana. Meitä vanhemmista koostuvia chaperoneja oli useita, joten ryhmässäni oli kolme oppilasta, oma lapseni ja kaksi muuta. Kaikki rinnakkaisluokat olivat mukana retkellä, joten matkaan lähti useampi bussillinen oppilaita, opettajia ja chaperoneja.

 

Retkeä oli pohjustettu hienosti: Pekingin kasvamista suurkaupungiksi ja kaupungin jatkuvaa nopeaa muuttumista oli opiskeltu jo parin viikon ajan koulussa ja läksyinä kotona. Oppilaille oli jaettu retkellä täytettäväksi hienot monistepohjat, joihin heidän piti kirjata huomioitaan sekä bussimatkan aikana että näyttelyssä. Matkasimme Tian’anmenin lähettyvillä sijaitsevaan näyttelyyn tunnin ajan ja ennätimme kymmenen minuutin ajan luoda yleiskatsausta näyttelyssä, kunnes menimme elokuvateatteriin katsomaan puolen tunnin mittaista virtuaalifilmiä. Ensimmäisessä osassa esiteltiin Pekingin kehittymistä suurkaupungiksi. Toisessa osassa näytettiin yli-ihanteellista suunnitelmaa siitä, miltä "ekokaupunki Peking" näyttäisi vuonna 2020: ilma ja luonto olisivat puhtaita, kaikenlainen kierrätys toimisi, väestö asuisi esikaupunkialueella viehättävissä pikku ekotaloissaan, jopa puolet (!) kaupungin pinta-alasta olisi puistoja, liikenne sujuisi mutkattomasti, koska ihmiset matkustaisivat julkisilla töihin keskustaan, pyöräkaistoja ja kävelyteitä olisi loputtomiin… Nauratti kun mietin rakennuksen ulkopuolella olevaa todellisuutta. Menee kyllä vähän kauemmin kuin viisi vuotta saavuttaa tuollainen utopiakaupunki... Vaikka totta se onkin, että tässä kaupungissa muutokset tapahtuvat HYVIN suurella nopeudella!

 

Koululaisten tehtävä näyttelyssä

 

Kun elokuvat päättyivät, hämmästykseksemme meidät komennettiin takaisin busseihin ja matkasimme taas tunnin ajan koululle. Yhtään ainoatakaan kohtaa emme ennättäneet täyttää monisteista emmekä nähdä näyttelystä mitään! Istuimme siis kaksi tuntia bussissa Pekingin liikenteessä nähdäksemme yhden puolen tunnin elokuvan. Pedagogisesti opetus näyttää siis pinnalta hyvältä, mutta onko kaikki vain ulkokultaa? Illalla lähetin opettajalle palautetta sähköpostitse ja ehdotin, voisiko tämäntyyppiselle retkelle varata seuraavalla kerralla koko päivän. Jotta oppilaat ehtisivät täyttääkin sen erinomaisen tehtävän.

Kangastorilla

 

Torstain omistin aivan itselleni: tutustuin naapurini opastamana eteläpekingiläiseen silkkitoriin. Naapurini etsi itselleen ja ystävälleen kankaita, minä olin mukana vain nähdäkseni paikan. Aikoinaan haalin Singaporesta hirvittävät määrät värikkäitä, paksuja silkkikankaita, koska tuolloin 20 vuotta sitten Suomesta ei saanut vielä kuin yhdenlaista silkkiä. Näitä kankaita minulla on edelleen kasapäin kaapeissani, koska hyvän ompelijan löytäminen on vaikeaa ja juhlavaatteita minulla on jopa vuosikymmeniksi eteenpäin, kiitos singaporelaisen huippuompelijani. Vaatteiden teettäminen oli sielläkin hyvin halpaa, mutta laadusta ei ollut aina takeita. Kokeilin ensin useita ystävieni suosittelemia räätäliliikkeitä, joissa – vaadittuani vaatteilta istuvuutta – sain kuulla, kuinka olen niin kauhean lihava, ettei minulle voi tehdä muotojeni mukaisia vaatteita! Jouduin itse neuvomaan ammattiompelijoille, kuinka tehdä laskokset hameenvyötärölle, jotta hame istuisi takapuolesta. Niinpä olin jo menettänyt kaiken kiinnostukseni vaatteiden teettämiseen, kunnes ystäväni vei minut tapaamaan omaa ompelijaansa. Tämä Pau Ing ompeli kotonaan, yksinkertaisessa kerrostaloasunnossaan, eikä ollut aikoihin ottanut uusia asiakkaita vastaan. Ystäväni suostutteli hänet ottamaan minut ja teetin hänellä monta ihanaa silkkistä juhlapukua, jotka istuivat kuin hansikas ja joissa jok’ikinen pieni yksityiskohta oli viimeistelty huolella käsin. Hänkin kyllä muisti aina mainita vartaloni jokaisen epäsymmetrisyyden. Tässä asiassa kiinalaisten ja meidän suomalaisten käsitykset sopivista puheenaiheista selvästi eroavat toisistaan.

Pau Ingiä vastaavaa ompelijaa tuskin löydän toista ja Suomessa kiinnostuin enemmän kierrätysompelemisesta. Niin silkit unohtuivat pariksi vuosikymmeneksi kaappeihin hankkiessani kirpputoreilta kankaat uusiin vaatteisiin. Tällä mielellä lähdin myös silkkitorille: vain katselemaan ympärilleni, en ostamaan mitään. Ja vaikka löysin mitä ihanimpia kankaita, yritin tiukasti pitää pääni kylmänä ja jättää ihanuudet pakkoihin. Melkein jopa onnistuin…

Kangastori

 

Torialueen kartta

 

Vaikka ulkopuoli näyttääkin aika rähjäiseltä, ovat silkit esillä siistissä pakoissa tai rullissa

Tarjolla mitä uskomattomampia silkkejä

Tämä keltainen oli ehdoton suosikkini

Uskomattoman kauniita pellavakankaitakin löytyy

Talvi on tulossa, joten pehmeää puuvillaa myydään säkkikaupalla täkkien täytteeksi

 

Tuttu unikkokuosi

 

Vaikka onnistuin pitämään pääni kylmänä ja kukkaron nyörit melkein kiinni, lähti jotain kuitenkin mukaani...

 

 

Viereinen ruokatori

 

Täytettyjä rapeita "lettuja"

 

Nälkä yllätti

 

 

Kokonainen ankka (mitään ei haaskata)

 



 

Koska asiakkaita oli aika vähän, ovat nämä oletettavasti myyjien omia autoja. Kodit voivat olla kuinka alkeellisia hyvänsä, mutta varallisuuden on näyttävä ulospäin ja se näytetään hienolla autolla. Joka tietysti aina myös kiiltää puhtauttaan. Ja hienon auton omistaja on liikenteessä kingi! Siksi autojen määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti ja lisääntyy koko ajan, ja vaikka joukkoliikennettä kehitetään jatkuvasti, ihmiset haluavat ajaa omilla autoillaan. Status ennen kaikkea! 
 

Vierailu kangastorilla sopi hyvin viikon teemaan, sillä kuljettamisen ja liikenteen ohella se toimii hyvänä esimerkkinä siitä Pekingin kehityksestä, johon olen juuri perehtynyt Kolmosen kanssa. Huhut kertovat että kangastori vetää viimeisiään tällä paikalla, että se on jo määrätty purettavaksi. Kukaan ei tosin tiedä, tapahtuuko tämä viikon, kuukauden vai vuoden päästä. Tavallista on, että voi mennä pitkänkin aikaa, ettei tapahdu yhtään mitään, mutta sitten tulee häätökäsky hyvin lyhyellä, jopa parin viikon varoitusajalla. Jos tilalle rakennetaan uusi tori, on vanhoilla myyjillä tuskin varaa enää palata. Kukaan ei tiedä, mitä näille myyjille tapahtuu ja mihin he liikkeensä siirtävät. Ehkä vähiten he itse…

 



 

 

 

Pekingin ilmanlaatu: liikenneruuhkien ohella tärkeä yleinen puheenaihe! Tänä päivänä AQI oli noin 250 eli huonoin pitkään aikaan.