Lolitoita ja morsiamia kimonoissa

Eli sunnuntaipäivä Harajukussa 

Japanilainen aamupala kotosalla, sitten junalla matkaan

 
Kohteenamme oli Harajuku ja erityisesti Takeshitan nuorisomuotikatu, jossa muun muassa lolitat shoppailevat ja tapaavat toisiaan sunnuntaisin.
 
 

 
 

Takeshita

 

Ihana krääsäkauppa, glitteriä ja kimallusta kaikenikäisille...

Pienen pojan aarre



 

Löysin Äitikin aarteita. Strassikivin somistetut rihkamakellot ovat nyt suurta muotia Japanissa. Ja sopiihan tuo avaimenperäkin niin hyvin Äidin kiinalaiseen Iphone-feikkitimanttikoteloon

 

 

 
 
Takeshita on täysin keskittynyt nuorisomuotiin, mutta monenlaista tyyliä on tarjolla.
 
 

Ihastuttaville nukkemaisille Lolitoille rimpsua ja glitteriä tarjoava kauppa  

 

 

Viereisessä kaupassa vähän ronskimpaa punk-muotia

 

 

Muotia perheen pienimmille - eli lemmikeille!

 

Eikö tuollainen Nalle Puh -asu olisi ihana pikku puudelin yllä

Vauvanvaunut, eikun siis koirien ja kissojen vaunut

 

Tadaa!

 

Inkkarityyli on myös muotia (myös etusalla näkyvä hengityssuojakin lie muotia, sillä niin paljon noita suojia näkyi Tokionkin liikenteessä):

 

 

 

 
Suomen kieli selvästi viehättää japanilaisia, ainakin muodinluojia:
 

 

Ehkä söpöjä, koulupukutyyliä jäljitteleviä vaatteita kuten skottihameita ja neuletakkeja myynnissä:

 

 

 

 

Ja sitten varsinaiseen Harajukun katukuvaan:

 

 

 

Miss Phryne Fisherkin näyttää lähteneen kavaljeereineen kävelylle (vaikutti muuten meikkaustyylistä huolimatta länsimaiselta pariskunnalta)

Jihuu, eka suomalainen bongattu! (tosin kuvassa vain)



  

 

 

Takeshitan ruokaerikoisuutena ovat crepesit, herkulliselta näyttävät letut
(näyttävät tosin herkullisemmilta kuin maistuvat, kreemi kun ei ole koskaan ollut herkkuani...)
 

 
 

 

 

 Lolitoita ja muita erikoisesti pukeutuneita nuoria on mukava kuvata, etenkin salaa. Mutta vaarana on että he huomaavat. Tällöin nimittäin saattaakin itse joutua mukaan kuviin...

 

Nämä nuoret ihastuivat pellavapäiseen, värikkäästi pukeutuneeseen lapsikatraaseemme ja hyökkäsivät kuvaamaan heitä. Niin Isä joutui kuvaajaksi ja pääsi räpsimään useilla kameroilla ryhmäpotretteja pirtsakoista, hauskasti pukeutuneista japanilaisnuorista erittäin hämmentyneiden suomalaislastemme kanssa. 

 

Koska isoimmat lapsistamme ovat ehdottomasti kieltäneet kuviensa julkaisemisen blogissani, en valitettavasti voi liittää hauskoja ryhmäkuvia tähän. Kenties ne löytyisivät jostain japanilaisesta blogista tai Instagramista... ;)

 

 

 

 

 

 

Vain kulman takana Takashita-kadun tungoksesta sijaitsee hiljainen pieni pyhättö, Tōgō Jinja, sekä sen lähettyvillä piskuinen japanilainen puutarha. Päädyimme kuvaamaan kaksi hääparia. Toisen oikeastaan jouduimme kuvaamaan, sillä ystävällinen vanhahko vartija pysäytti meidät lähtiessämme pyhätöltä ja suorastaan pakotti meidät jäämään seuraamaan kulkuetta hokien juuri ja juuri ymmärrettävällä aksentilla: "wedding couple parade, Japanese wedding, proud parents, are allowed to photography..." 

 

Mutta onneksi pakotti, sillä kulkue oli upea!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Puistossa oli myös toinenkin hääpari, kuvauttamassa itseään länsimaisessa hääpuvussa. Mahtaakohan japanilaisilla olla sama tapa kuin kiinalaisilla (ainakin Singaporessa), että heillä on monta eri hääpukua, perinteisestä länsimaiseen, joita vaihdellaan juhlan aikana.

 

 

 

 

 

Aikomuksemme oli poimia jostain mukaamme evästä (sushia) ja mennä viereiseen Yoyogi-puistoon retkelle. Mutta Harajukun aseman lähettyvillä ei ole sushipaikkoja eikä muitakaan take away -paikkoja, joten raahasimme taas nälkäisiä lapsia perässämme. Olihan puisto ja sen tunnettu pyhättö, Meiji Jingu, nähtävä ennen pimeän tuloa.

 

 

Portti joka on valmistettu 1500 vuotta vanhasta puusta

 

 

 

Sunnuntai on selvästi japanilaisittain sopiva päivä häiden viettoon. Meiji Jingussa näimme jo kolmannen hääparin. Mielenkiitoista oli, kuinka kulkueen päätyttyä, eli hääparin pysähdyttyä ja muiden kulkueen jäsenten kiitettyä ja hajaannuttua ympäriinsä, sattumalta yleisöön päätyneet paikalliset alkoivat taputtaa ja hääparin vanhemmat puolestaan nyökkäsivät näille kiitokseksi. Oli myös sallittua (ja melkeinpä toivottua), että yleisö valokuvaa kulkuetta ja hääparia!

Edellä kulkevat tytöt

 

Hääpari ja jommankumman äiti

 

 

Kulkueen päätyttyä vieraat poseeraavat kuvissa

Isä kuvasi salaa tätä suloista pikkumiestä

 

Tämän äiti huomasi sen ja pani pojan poseeraamaan Isälle :)

Kantoliina kimonon kanssa

 

Viimeiset valokuvat hääparista ennen näiden poistumista hääautollaan

 

Valoisan aikaankin metsä on näin synkkä

 

 

 

 

Häämusikantit soittimineen?

 

Viimein syömään.

 

 

 

Appetizer: itsegrillattua tofua, sardiineja ja mustekalaa

 

 

Loimutetut sardiinit

 

Tofua marinoituna korealaisella kimchillä

 

 

 

Grillattu tonnikalamedaljonki (kuinkahan sertifioitua mahtoi olla :( )
 

Sushiakin tilasimme lasten vaatimuksesta, mutta kielivaikeuksien vuoksi se tuli vasta mukaan, joten lapset söivät taas jälkiruoaksi kotona sushia...

 

 

 

 



Mennen, tullen Tokioon

 

Kello kuusi aamulla perhe nousee vuokra-autoon ja ajaa lentokentälle. Aurinko vasta nousee, on aivan hiljaista, kadut ovat lähes tyhjiä. Koko kaupunki nukkuu vielä. Tuskin saattaa uskoa, että muutaman tunnin päästä ihmiset täällä heräävät, lähtevät liikkeelle ja nämä samat kadut täyttyvät taas autoista. Valtavista määristä autoja.

 

 

Kuopus istuu Äidin ja Isän välissä lennolla ja tuijottaa lastenelokuvia. Tottuneesti hän valitsee ja vaihtaa ohjelmia tökkien omaa pientä kuvaruutuaan. Jossain vaiheessa hän kaataa kokiksen syliinsä ja Äidin päälle. Äidin pinkkeihin housuihin ilmestyy valtava rusehtava läikkä takapuoleen. Onneksi perillä on mahdollisuus pestä pyykkiä, ilman sitä ei lapsiperhe selviä viikonkaan reissusta.

 

Vaikka lento on lyhyt, on matka kuitenkin pitkä. Liian pitkä lasten kanssa. Lennon jälkeen perhe istuu vielä kaksi tuntia junassa, vaihtaa välillä junaa. Äiti ja Isä eivät malta pysähtyä välissä syömään, vaikka lennolla tarjotusta varhaisaamuisesta lounaasta onkin jo kulunut aikaa. Taskussa polttelee rautatieasemalta ostetut suklaapatukat, mutta niitä ei voi syödä junassa. Syöminen on kiellettyä.

 

Japanissa kaikki tuntuu olevan kiellettyä tai käskettyä. Junassa pitää istua varaamallaan paikalla. Se tulee erittäin selväksi. Asiasta nimittäin ilmoitetaan sekä kuulutuksella että se lukee istuimen taskussa olevissa ohjeissa. Äiti neuvoo lapset vahingossa väärille istumapaikoille ja hetken päästä tulee joku pariskunta ajamaan heidät pois paikoiltaan. Lähes tyhjässä junavaunussa!

Ohjeita junamatkustajille

 

Perillä he tapaavat vuokranantajansa herra Masukon, joka ohjaa heidät vuokra-asunnolleen. ”Täällä kuljetaan vasenta puolta”, ohjeistaa herra Masuko. ”Kertokaa se heille”, komentaa herra Masuko Äitiä ystävällisen käskevästi hihitellen ja viittaa lapsiin. Seuraavina päivinä Äiti ja Isä välillä unohtavat ohjeen ja muistavat sen viimeistään siinä vaiheessa, kun he saavat hämmentyneitä ja paheksuvia katseita vastaantulijoilta. Silloin Äiti suorastaan kaipaa Pekingin kaaosta, iloista epäjärjestystä, jossa ei haittaa vaikka joku kuinka sekoilisi, sillä kanssaihmiset aina odottavat kärsivällisesti, paheksumatta. Onhan Pekingissä kaaos lähes normitila.

 

 Aina ei ole selvää, kulkeako vasenta vai oikeaa laitaa, mutta onneksi metrossa kulkusuunta on merkitty selkeästi

 

 

Herra Masukolla on muodikkaat oranssinruskeat vakosamettihousut, valkoinen paita ja päänmyötäiset aurinkolasit, jotka on nostettu ylös otsalle. Parransänki ja jo hieman vatsaa. Ja hän hihittää. Hihittää ja hihittää. Hän veistelee vitsejä kaikesta, kiusoittelee lapsia, kutittelee kuopusta ja saa nuorimmat roikkumaan hihastaan, kiipeämään selkäänsä ja takertumaan jalkaansa. Kolmonen ja nelonen villiintyvät täysin, he ovat kuin pieniä sirkusapinoita eläintenkesyttäjän kimpussa. Ja herra Masuko hihittää. Äiti ja Isä eivät ole varmoja, hihittääkö hän hämmentyneisyyttään vai onko hän oikeasti aina noin hassu.

 

Herra Masuko neuvoo perheelle ohjeet ja säännöt, panee Äidin ja Isän lukemaan monta arkillista papereita, joissa säännöt on selitetty. Näin tulee toimia ja näin ei saa toimia! Aikaisemmin kaikilla lomamatkoillaan on Äiti itse tehnyt töitä selvittääkseen paikalliset kierrätysohjeet ja raahannut haisevia roskia jopa rattaiden alla etsiessään kierrätysastioita. Tokiossa hänen ei tarvitse etsiä kierrätysastioita, kaikki löytyy näppärästi kerrostalon alakerrasta - kunhan vain ymmärtää monimutkaiset ohjeet. Herra Masuko ojentaa Äidille ainakin neljällä kielellä kirjoitetut, kahdeksi tauluksi vakumoidut ohjeet. Lisäohjeita löytyy erillisestä kolmannesta paperista. Pieni asunto on täynnä erilaisia kierrätysastioita. Lajitellut roskat tulee viedä taloyhtiön roskiksiin tietynvärisissä pusseissa, mutta vain tiettyinä päivinä. Lasit, pahvit ja muovit (PET), kaikki tietysti erikseen lajiteltuina, saa viedä tiistai-iltana kello 18 jälkeen tai keskiviikkoaamuna ennen kello 9:ää, ei kuitenkaan yöllä, jolloin roskishuone on lukossa. Ne haetaan keskiviikkoaamuna kello 9.30. Samaan tapaan poltettavat, kuten keittiöjätteet, nahka, roskat ja pakkausmuovit (paitsi PET), on mahdollista viedä kahtena päivänä viikossa (nouto maanantaina ja torstaina). Kaikille aineille on omat tarkat noutoaikansa, muulloin niitä ei saa viedä! (Tätä sääntöä asukkaatkin näyttävät silti kiertävän…) Herra Masuko on huolissaan, osaavatko Äiti ja Isä varmasti lajitella oikein, jätteiden kierrättämistä nimittäin valvotaan tiukasti. ”Mitään intimiteettiä ei ole”, selventää herra Masuko. Isä hälventää hänen epäilyksiään sanomalla Äidin olevan kierrätyksen suhteen puoliksi japanilainen. (Menee tosin viikko ennen kuin koko systeemi alkaa viimein valjeta Äidille…)

 

Näin lajittelet...



 

Kun herra Masuko vihdoin lähtee, kello on jo paljon. Edellisestä ateriasta on kulunut jo lähes puoli vuorokautta, kun perhe viimein pääsee etsimään ruokaa. Moni ruokapaikka on jo täynnä ja kaikkein pahamaineisimpiin (joiden ovesta leijailee ulos herkullinen grillatun kanan tuoksu) lapsia ei enää päästetä edes sisään. Kuopus roikkuu Äidin jalasta ja itkee väsymystään. Hän haluaa nukkumaan, onhan hän herännyt jo aamuviideltä.

 

Lopulta kova nälkä vie perheen pihville. Suosittuun pikkuruiseen kortteliravintolaan, johon joutuu jonottamaan. Ruokana on pelkkiä pihvejä japanilaisittain maustettuna. Ruokana ihan ookoota, mutta kokemuksena hauska, näkeehän siinä paikallista elämänmenoa. Tai olisi hauska, jos mukana ei olisi väsyneitä, nälkäisiä ja kitiseviä lapsia. ”Te lupasitte meille sushia”, marisevat lapset. Saamansa pitää: kotimatkalla haetaan kaupasta sushia lapsille jälkiruoaksi. 

 

Heidän palatessaan asunnolleen, kävellen ihmisvilinässä tokiolaisella asuinalueen eloisilla pikkukaduilla haaveilee Äiti saavansa asua Pekingin keskustassa, sielläkin varmasti näkisi aivan toisenlaista elämää kuin tylsällä länsimaisella asuinalueella.

 

Pienenpienet kuppilat ovat tavallisimpia ruokapaikkoja Tokion asuinalueilla



Pihvi japanilaisittain



 

Jälkiruoaksi kotona: vihreää teetä eri tavoin