Kulttuurien törmäys: sairasruokaa Kiinassa

(Aiemmin julkaisematon, viime vuodelta)

Kun sairastuin keuhkokuumeeseen, ayi oli huomaavainen ja valmisti minulle oikeaoppista sairaanruokaa. Ne valmistetaan joko kiinalaisten oppien mukaisesti ”kylmistä” ruoka-aineista, mikä ei suinkaan viittaa ruoan lämpötilaan tai kypsentämisen asteeseen. Eivätkä missään nimessä mausteet ole hyväksi sairaalle. Minä – tulisten ruokien suuri ystävä - olin puolestani menettänyt samanaikaisti sekä ruokahaluni että makuaistini, joten jätin ayin tuoreet keitokset koskematta ja söin jääkaapista pois muutaman päivän vanhan tulisen kiinalaisen salaatin, johon lisäsin vielä kunnolla chilikastiketta päälle. Ayi pyöritteli päätään, aijai kuinka huonoa ruokaa sairaalle. Lisäksi hänelle meidän ylimääräisten ruokien jääkaappiin säilömisviettimme on ollut suuri hämmästyksen aihe alusta alkaen. Kiinalaisille kun jääkaappi taitaa olla vielä aika uusi käsite, joten ruoat valmistetaan aina vastahankituista aineksista ja syödään heti valmistuksen jälkeen kuumana. Tähteet viskataan pois eikä säilötä jääkaappiin.

Kerran sitkeä vatsatauti iski kyntensä perheeseemme. Parin viikon aikana lapsista kolme yksitellen sairastui ja parantui. Viimeisenä sairastui kuopus. Ensimmäisenä sairaspäivänä ayi pyöritteli päätään kauhuissaan, kun iltapäivällä kotiin palatessani lupasin pienelle potilaalle jäätelön. ”Sairas ei saa syödä kylmää”, yritti ayi valistaa minua, tietämätöntä länsimaalaista. ”Tuskin virus siitä piittaa”, naurahdin vastaukseksi. Kuopus lähti kanssani tyytyväisenä jäätelöostoksille, oma pieni lompakkonsa mukanaan.

Seuraavana yönä lapsi oksensi. Kun ayi kuuli tästä aamulla, hän katsoi minua ”mitä minä sanoin -ilmein” ja totesi ääneen: ”se jäätelö!”

Epäuskoisena hän pyöritteli päätään, kun sanakirja-appsia kännykästä selaillen selitin kiinaksi, että kyseessä on virus, joka paranee ainoastaan sillä, että pöpö poistuu elimistöstä. Että siihen auttaa oksentaminen.

Kiinassa sanotaan, että sairas ei saa syödä kylmää, opetti ayi minua uudestaan. Ayin aikaisempi työantaja on ollut suomalainen lastenlääkäri, ja kauhistuneena ayi kuvaili, kuinka tämä juotti vatsakipuiselle lapselleen Fantaa, nimenomaan vieläpä KYLMÄÄ FANTAA. Järkyttävää! Kerroin, kuinka minullekin juotettiin lapsena litrakaupalla kylmää appelsiinilimsaa, ja kuinka myös nykyohjeiden mukaan pitää juoda paljon, mutta saa myös syödä – jos maistuu. Jäätelöhän on lähinnä maitoa, totesin ja selitin noudattavani ainoastaan sellaista ohjetta, jonka mukaan ei kannata syödä liian raskasta ja mausteista ruokaa. Perään välitin hänelle kuopuksen toiveen saada päivälliseksi ”kanakalaa”, lasten nimeämää ruokaa, joka tarkoittaa tädin itsensä tekemiä, upporasvassa paistettuja tiriseviä ja rasvaa tihkuvia chicken nuggetseja. Jätin ayin pudistelemaan päätään: ”hulluja nuo suomalaiset!”

Seuraavana päivänä kuopus oli taas terve. Mieleni teki sanoa ayille, että siinäs näet, mutta pidin mölyt mahassani. Minulla oli nimittäin kiire. Seuraava lapsi oli jo saanut tartunnat ja vuorostaan yökkäili pöntön päällä.

Maailman ainoassa eunukkimuseossa

 

 

 

 

 

 

Nainen kokkaa kesäkeittiössään kaalia, joka on Kiinassa köyhien tärkeintä ja monesti ainoaa ravintoa (ainakin Mari Mannisen mukaan).

 

Saavumme hutong-alueelle mustalla premier-taksilla, jonka kuski ei halua ottaa mitään riskejä autolleen ja taiteilla betoniporsaiden välistä. Kuljettaja jättää meidät kadun alkupäähän, mistä jatkamme kävellen. Linnillä meinaa usko loppua, mutta maps.me-appsini mukaan olemme lähellä. Tästä olen kulkenut myös vuosi sitten, silloin kun herra W:n kuskin kyydissä saavuin alueelle yksin ja jäin odottamaan Linnin taksia.

 

Lähtien ensimmäisestä käynnistäni Kiinassa olen suunnitellut tätä museokäyntiä, mutta rohkeutta keräten lykännyt sen ajankohtaan, jolloin osaisin kiinaa. Kielitaidottomana liikkuminen kaupungin ulkopuolella maaseudulla yksin tuntui aika jännittävältä ja opaskirjan mukaan museo oli täysin kiinankielinen.

 

Vuosi sitten pettymykseksemme museo olikin remontissa, mutta tapasimme tuolloin erään miehen ja puhuimme itsemme rakennustyömaan porttien sisäpuolelle Tian Yi -eunukin haudalle, joka on paikan tärkein nähtävyys ja jonka ympärille museo on alun perin rakennettu. 

 

Museo on nyt avattu uudessa loistossaan, tosin rakennustyöt jatkuvat edelleen. Meidän lisäksemme paikalla on vain muutama ihminen. Kaksi nuorta kiinalaispoikaa tutustuu museoon hihitellen ja toisiaan kiusoillaan tökkien, innostuu kuitenkin harjoittelemaan kanssamme englantia. Heidän opastuksellaan ja hyvien englanninkielisten opastustekstien avulla saamme paljon irti museosta.

Tällä hetkellä museo käsittää kolme pientä näyttelyhuonetta, joissa kerrotaan eunukkien elämästä ja kastroinnin syistä ja toimituksesta. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, kuten voi myös todeta tuosta patsaasta, joka esittää pienen pojan kastrointia. Esillä on myös esineistöä, kuten veitsi, jolla kastraation tehtiin. Eräässä lasivitriinissä on pieni posliiniastia, kauniisti Ming-ajan tyylisesti sinisin kuvioin koristeltu. Selitystä astian olemassaololle ei löydy, mutta mieleemme tulee, säilytettiinkö tässä astiassa eunukin miehistä jäämistöä, joka annettiin hänelle mukaan viimeiselle matkalleen. Jotta hän kuoleman jälkeen olisi taas ehyt mies.

Yksi tuntematon muumiokin löytyy myös vitriinistä. Muiden tunnetumpien eunukkien maallista olemusta voi katsella kuvista, joita heistä on piirretty. On Cai Lun, joka keksi paperinvalmistuksen. On Sun Yaoting, Kiinan viimeinen eunukki, joka kuoli vasta vuonna 1996 94 vuoden iässä. Jos osaisin lukea kiinaa, voisin lukea heidän elämästään enemmän.

Katselemme kiinalaista arkitehtuuria, jonka koristeita ja värikkyyttä rakastan, käymme Tian Yin haudalla. Helteestä laskeudumme viileisiin katakombeihin, joissa haisee homeelle.

Yritän jutella työmiehille ja kysyä, miksi he kantavat säkkikaupalla heinää. Mihin sitä käytetään rakennustyömaalla? He eivät ymmärrä minua, hymyilevät vain.

Lähtiessämme tapaan viimevuotisen ystävämme, miehen joka vei meidät hautaa katsomaan. Kysyn muistaako hän meitä. Että kävimme viime vuonna ja hän näytti meille paikkoja. Mies väittää muistavansa, vaikkei silmistä loista tunnistamisen pilke.

Kävelemme museolta syvemmälle hutongiin. Paikka on muuttunut paljon. Vuosi sitten tämä oli vielä maaseutua, vanhoja rapautuneita taloja. Nyt päädymme kauniille, vastavalmistuneelle hutong-kadulle. Kurkistamme upouuteen itsepalvelukirjakauppaan. Meitä ihmettelee koira, jonka korvat on sidottu kuminauhoin. Korvanpäissä ei veri kierrä ja jonkin ajan päästä niihin tulee kuolio. Korvanpäät putoavat itsestään pois. Yleensä olen Aasiassa nähnyt näin tehtävän hännille.

Kaikkialla meitä tuijotetaan ja jopa tervehditään. Eräs vanha rouva yrittää kovasti kysyä meiltä jotain, muttemme ymmärrä hänen kiinaansa. Ehkä hän ihmettelee, kuinka olemme tänne joutuneet ja haluaa auttaa meitä. Jatkamme matkaa ja talot alkavat kasvaa ympärillämme. Kerrostalon vieressä on kasvimaa, jossa kasvaa perunoita. Hetken päästä hutong-alue päättyy ja seisomme vilkasliikenteisen kadun varrella, jossa talot ovat korkeita pilvenpiirtäjiä. Ohitsemme kiitää takseja asiakkaita etsien. "Maaseutumme" on näin lähellä suurkaupunkia.

 

Linnin kirjoituksen museokäynnistämme voit lukea täältä.
Lisätietoja museosta englanniksi löytyy täältä.

Sairas vääns

 

 

 

 

Keskiviikkona meidän piti lähteä eunukkimuseoon, mutta ukkosti niin kovasti, ettemme uskaltaneet lähteä kauas kaupungin ulkopuolelle. Etenkin kun emme olleet edes varmoja, onko koko museo vielä aukikaan. "Ensi kesänä", oli mies meille sanonut museon portilla viime kesäkuussa, päästettyään meidät ensin vilkaisemaan tärkeimmän eunukin hautaa.

Meillä ei ollut tietoa, onko museo jo avattu eikä halua lähteä sitä paikan päälle selvittämään, tunnin parin ajomatkan päähän. Niinpä ystäväni kulutti tuntikausia etsien museota  netistä. Mitään tietoa aukiolosta tai remontista ei löytynyt englanniksi. Keskiviikkona keskipäivällä ilma selkisi sen verran, että päätimme lähteä matkaan - managementtoimiston kautta. Ainoan puhelinnumeron, jonka Linni oli löytänyt, veimme managementiin ja pyysimme heitä soittamaan. Numeroon ei vastattu emmekä saaneet sen enempää apua. Linnin mies pyysi kollegaansa auttamaan ja iltapäivällä saimme selville, että museo olisi auki tulevana lauantaina. Päätimme siirtää menomme viikonloppuun ja lähdin pedikyyriin.

Samana iltana kuopus valitti vatsaansa. Ennen kuin itse valmistamamme päivällinen oli valmis, kuopus oli jo nukahtanut. Olin sopinut seuraavaksi päiväksi useita tapaamisia kahdelle koululle, mutta aamulla kuopus valitti kovaa vatsakipua. Peruin treffini ja huonon omantunnon saattelemana jätin hänet Linnin hoiviin ja häivyin Kolmosen kanssa kahdestaan tämän koululle.

Kävimme katsomassa "assemblyn" eli kevään viimeisen koulun yhteisen kokoontumisen juhlasaliin laulamaan ja kuuntelemaan puheita. Kuten alla olevasta videosta näkyy, amerikkalaisessa koulussa kaikki ovat mukana ja ottavat rohkeasti osaa yhteistansseihin. On aivan mahtavaa, kuinka koko sali tanssii mukana, vaikkeivat kaikki liikkeitä osaisikaan. Kitaraa soitti - kuten aina - päiväkodin taiteiden opettaja Mr P. ja esitanssijana toimi - kuten aina - suomalaistaustainen musiikinopettaja Ms G.

Kohokohta oli jälleen kerran koulun videokuvaajan tekemä vuosittainen puolen tunnin mittainen video, joka kertoo menneestä kouluvuodesta. Voi miten olen itkenyt aikaisempina vuosina sitä katsoessani ja nähdessäni tapahtumia, joihin omat lapseni ovat olleet osallisia. Nyt tuntui erityisen haikealta nähdä toiset lapset tekemässä niitä asioita, joiden toivoisin olevan myös omien lasteni koulujuttuja. Äidit ympärilläni pyyhkivät silmäkulmiaan nähdessään omat lapsensa videolla, minä siksi etten saanut nähdä omiani. Eiväthän he olleet mukana. Tajusin, että minut ja lapseni oli suljettu tämän maailman ulkopuolelle.

Kotimatkalla kysyin Kolmoselta, tuliko hänelle ikävä kouluun videota katsellessaan. "No vähän - mutta ei oikeastaan", vastasi tämä.

"Vaikka he tekevät kaikkia mahtavia juttuja, leiriytyvät Kiinanmuurille ja kaikkea sellaista ihmeellistä."

"Tehdään mekin koulussa mahtavia juttuja", totesi Kolmonen. "Meillä oli leirikoulu ja kävimme Särkänniemessä." Totta. Näitä ei vain kukaan kuvannut videolle vanhempien vetisteltäväksi. Ehkä lapsen mielestä on yhtä ihmeellistä asustaa pari yötä luokan kanssa jossain leirikylässä kuin Kiinanmuurilla.

Lähtiessämme tapasin Ms. G:n ja lahjoitin hänelle viimeisen tuliaissuklaalevyni. Hän jos kuka osaa sitä arvostaa. Hänelle tuli kyyneleet silmiin: "Voi kiitos. En ole käynyt Suomessa moneen vuoteen enkä pääse tänäkään vuonna."

Illalla kuopus itki vatsakipuaan ja päänsärkyä ja halusi lääkäriin. Tilasin ajan ja Linni kuljetti meidät tuktukilla. Istuin lapsi sylissäni takana ja Linni ajoi töyssyistä varovaisemmin kuin aiemmin, jolloin menimme yhdessä kauppaan. Taksia ei lyhyelle matkalle olisi saanut, mutta liian pitkä se oli sairaan lapsen käveltäväksi.

Kiinalainen lääkäri määräsi monta lääkettä ja antoi kiinalaiset ohjeet vatsaflunssan hoitoon: maitotuotteita ei saa syödä lainkaan eikä mitään kylmää. Kuinka hyvin muistinkaan ayimme kauhistelun edellisvuonna: "kylmää kipeään vatsaan..."

Samana iltana kuopus itkeä vollotti jälleen. Tällä kertaa ei kivun vaan lääkkeiden tähden. "Tää maistuu niin pahalta..."

Yhden kerran jälkeen armahdin hänet lääkkeistä. Puoli päivää hän joi ja söi huoneenlämpöistä ja välttelimme maitotuotteita. Sen jälkeen jäätelö meni taas.

 

Kuolleiden tätien tiellä

 

 

 

 

 

Tiistai-iltapäivänä satoi kaatamalla. Illaksi sää rauhoittui ja lähdin esikoisen ja suomalaisten naapureittemme kanssa koiranulkoilutus lenkille läheisen joen rantaan. Polulle, joka valmistui viime vuonna "Dead Ayi Roadin" (Gao Bai Lun) varteen ja jota pitkin ennätimme silloin tehdä yhden pyörälenkin. Viime vuonna kirjoitin postaukseeni, että tämän kun näkisi parin vuoden päästä kukkaloistossaan. Nyt kukat eivät kukkineet mutta kasvit vihersivät ja muistelimme, kuinka olimme nähneet niitä istutettavan vuosi sitten.

Joki haisee usein todella pahalle, mädälle kananmunalle, mutta tällä kertaa hajua ei tuntunut. Jo pari vuotta sitten Peking ilmoitti aloittavansa jokien puhdistustoimet ja vuoden ajan seurasimme milloin minkäkinlaisia puhdistus- ja siivousoperaatioita. Voi olla että roskat ovat vähentyneet joesta, mutta jo tämänkin matkan aikana olemme todenneet hajun olevan entisellään. Lenkillämme hajua ei kuitenkaan huomannut tai siihen tottui.

Auringonlasku oli upea, mutta liikenne kadulla oli aivan yhtä hurjaa kuin aikaisemminkin. Kyse on kapeasta ja pimeällä valaisemattomasta "oikotiestä", jota käytimme usein välttääksemme pahimmat liikenteen sumppukohdat. Samasta syystä moni muukin käyttää tietä, etenkin sähkömopoillaan köröttelevät ayit eli kotiapulaiset, joita alueella työskentelee lähes joka taloudessa, kuten Kiinassa on keskiluokkaisissa perheissä tapana. 

Koska tiellä ei ole kameravalvontaa, ajetaan sillä todella lujaa ja tehdään hurjia ohituksia. Lisäksi Kiinassa mopoilijoilla ja pyöräilijöillä on tapana ajaa valot täysin pimeänä, joten heitä ei edes pimeällä edes erota, ennen kuin on aivan kohdalla. Talvella mopokypärä on suosittu, koska se lämmittää, mutta kesällä harva - edes länsimainen - käyttää kypärää. Joten tiellä sattuu paljon näitä onnettomuuksia ja usein ne johtavat kuolemaan. Mopoilijan kuolemaan! Ja koska nämä mopoilijat hyvin usein ovat töistä kotiinsa matkalla olevia kotiapulaisia, johtuu siitä länsimainen nimitys "Dead Ayi Road". Kiinalainen nimi Gao Bai Lu (minun käännöksenäni "korkea valkoinen tie") on paljon kauniimpi, muttei lainkaan niin osuva kuin länkkärien sille antama.

Eurooppalaisessa koulussa ja lempidumplingpaikassani

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maanantain paniikkipäivän ja nukkumattoman yön jälkeen olin todella väsynyt, mutta onneksi seuraavan hyvin nukutun yön jälkeen hyppäsin virkeänä taksiin yhden naapurin ja isompien lasteni kanssa. Ajoimme näiden lasteni vanhaan eurooppalaiseen kouluun. Koska olimme vasta edellisenä iltana ottaneet yhteyttä koulusihteeriin ja tiedustelleet koulunkäyntimahdollisuutta lapsillemme pariksi päiväksi mutta saaneet luvan vain yhdeksi, menimme nyt vain pikavisiitille.  

 

 

Ihanassa auringonpaisteessa odottelimme kavereita välitunnille. Lapset kävivät moikkaamassa vanhoja ystäviään ja juttelemassa tutuille opettajille, joita he tapasivat välitunnin aikana. Seuraavan oppitunnin alkaessa lähdimme jatkamaan matkaa: lapseni kahdestaan Maan Coffeeeseen ja minä ystävieni kanssa kiinalaiseen ravintolaan, lempidumplingpaikkaamme. Olen kirjoittanut siitä varmasti useammat kerrat. Sen nimeä en muista, mutta se sijaitsee Liangmaqiaon Flower Marketin takana Maizidian-kadulla. Se on heti joen jälkeen kaikkein reunimmaisin ravintola joen vieressä.

 

Eksyimme aikoinaan tähän ravintolaan sattumalta. Se oli lähellä, kun lähdimme kiinantunnilta lounasaikaan ja etsimme mukavaa ravintolaa, josta löytää hyvää ruokaa. Tämä oli vakiopaikkamme, ruoka ei pettänyt koskaan ja kuten kuvista näkyy, sisääntulo on erityisen mielenkiintoinen. Koristeltua käytävää saa kulkea pitkän matkaa ennen kuin saapuu perille pieniin ravintolasaleihin. 

 

Toinen lähellä oleva lempiravintolamme on Flower Marketin lähellä oleva hot pot -ravintola (josta minä hotpotin ystävänä pidän tosin vielä enemmän).  

 

Tilasimme vakiojuttujamme värillisiä dumplingeja eli jiaozeja erilaisilla täytteillä: hieman tulinen maipo doufu (tofu), ananas ja kungpo jirou (kana ja maapähkinät). Etikkainen kurkkusalaatti on aina must ja lootuksen juuret loistavat. Loput valinnat olivat uusia kokeilujamme. 

 

Aiempi tarinani koulusta löytyy täältä.