maanantai 12. lokakuuta 2015

Mennen, tullen Tokioon

 
Kello kuusi aamulla perhe nousee vuokra-autoon ja ajaa lentokentälle. Aurinko vasta nousee, on aivan hiljaista, kadut ovat lähes tyhjiä. Koko kaupunki nukkuu vielä. Tuskin saattaa uskoa, että muutaman tunnin päästä ihmiset täällä heräävät, lähtevät liikkeelle ja nämä samat kadut täyttyvät taas autoista. Valtavista määristä autoja.


 






 
Kuopus istuu Äidin ja Isän välissä lennolla ja tuijottaa lastenelokuvia. Tottuneesti hän valitsee ja vaihtaa ohjelmia tökkien omaa pientä kuvaruutuaan. Jossain vaiheessa hän kaataa kokiksen syliinsä ja Äidin päälle. Äidin pinkkeihin housuihin ilmestyy valtava rusehtava läikkä takapuoleen. Onneksi perillä on mahdollisuus pestä pyykkiä, ilman sitä ei lapsiperhe selviä viikonkaan reissusta.
 
Vaikka lento on lyhyt, on matka kuitenkin pitkä. Liian pitkä lasten kanssa. Lennon jälkeen perhe istuu vielä kaksi tuntia junassa, vaihtaa välillä junaa. Äiti ja Isä eivät malta pysähtyä välissä syömään, vaikka lennolla tarjotusta varhaisaamuisesta lounaasta onkin jo kulunut aikaa. Taskussa polttelee rautatieasemalta ostetut suklaapatukat, mutta niitä ei voi syödä junassa. Syöminen on kiellettyä.
 
Japanissa kaikki tuntuu olevan kiellettyä tai käskettyä. Junassa pitää istua varaamallaan paikalla. Se tulee erittäin selväksi. Asiasta nimittäin ilmoitetaan sekä kuulutuksella että se lukee istuimen taskussa olevissa ohjeissa. Äiti neuvoo lapset vahingossa väärille istumapaikoille ja hetken päästä tulee joku pariskunta ajamaan heidät pois paikoiltaan. Lähes tyhjässä junavaunussa!


Ohjeita junamatkustajille


 
Perillä he tapaavat vuokranantajansa herra Masukon, joka ohjaa heidät vuokra-asunnolleen. ”Täällä kuljetaan vasenta puolta”, ohjeistaa herra Masuko. ”Kertokaa se heille”, komentaa herra Masuko Äitiä ystävällisen käskevästi hihitellen ja viittaa lapsiin. Seuraavina päivinä Äiti ja Isä välillä unohtavat ohjeen ja muistavat sen viimeistään siinä vaiheessa, kun he saavat hämmentyneitä ja paheksuvia katseita vastaantulijoilta. Silloin Äiti suorastaan kaipaa Pekingin kaaosta, iloista epäjärjestystä, jossa ei haittaa vaikka joku kuinka sekoilisi, sillä kanssaihmiset aina odottavat kärsivällisesti, paheksumatta. Onhan Pekingissä kaaos lähes normitila.

 
 Aina ei ole selvää, kulkeako vasenta vai oikeaa laitaa, mutta onneksi metrossa kulkusuunta on merkitty selkeästi
 

 
Herra Masukolla on muodikkaat oranssinruskeat vakosamettihousut, valkoinen paita ja päänmyötäiset aurinkolasit, jotka on nostettu ylös otsalle. Parransänki ja jo hieman vatsaa. Ja hän hihittää. Hihittää ja hihittää. Hän veistelee vitsejä kaikesta, kiusoittelee lapsia, kutittelee kuopusta ja saa nuorimmat roikkumaan hihastaan, kiipeämään selkäänsä ja takertumaan jalkaansa. Kolmonen ja nelonen villiintyvät täysin, he ovat kuin pieniä sirkusapinoita eläintenkesyttäjän kimpussa. Ja herra Masuko hihittää. Äiti ja Isä eivät ole varmoja, hihittääkö hän hämmentyneisyyttään vai onko hän oikeasti aina noin hassu.
 
Herra Masuko neuvoo perheelle ohjeet ja säännöt, panee Äidin ja Isän lukemaan monta arkillista papereita, joissa säännöt on selitetty. Näin tulee toimia ja näin ei saa toimia! Aikaisemmin kaikilla lomamatkoillaan on Äiti itse tehnyt töitä selvittääkseen paikalliset kierrätysohjeet ja raahannut haisevia roskia jopa rattaiden alla etsiessään kierrätysastioita. Tokiossa hänen ei tarvitse etsiä kierrätysastioita, kaikki löytyy näppärästi kerrostalon alakerrasta - kunhan vain ymmärtää monimutkaiset ohjeet. Herra Masuko ojentaa Äidille ainakin neljällä kielellä kirjoitetut, kahdeksi tauluksi vakumoidut ohjeet. Lisäohjeita löytyy erillisestä kolmannesta paperista. Pieni asunto on täynnä erilaisia kierrätysastioita. Lajitellut roskat tulee viedä taloyhtiön roskiksiin tietynvärisissä pusseissa, mutta vain tiettyinä päivinä. Lasit, pahvit ja muovit (PET), kaikki tietysti erikseen lajiteltuina, saa viedä tiistai-iltana kello 18 jälkeen tai keskiviikkoaamuna ennen kello 9:ää, ei kuitenkaan yöllä, jolloin roskishuone on lukossa. Ne haetaan keskiviikkoaamuna kello 9.30. Samaan tapaan poltettavat, kuten keittiöjätteet, nahka, roskat ja pakkausmuovit (paitsi PET), on mahdollista viedä kahtena päivänä viikossa (nouto maanantaina ja torstaina). Kaikille aineille on omat tarkat noutoaikansa, muulloin niitä ei saa viedä! (Tätä sääntöä asukkaatkin näyttävät silti kiertävän…) Herra Masuko on huolissaan, osaavatko Äiti ja Isä varmasti lajitella oikein, jätteiden kierrättämistä nimittäin valvotaan tiukasti. ”Mitään intimiteettiä ei ole”, selventää herra Masuko. Isä hälventää hänen epäilyksiään sanomalla Äidin olevan kierrätyksen suhteen puoliksi japanilainen. (Menee tosin viikko ennen kuin koko systeemi alkaa viimein valjeta Äidille…)
 
Näin lajittelet...


 

Kun herra Masuko vihdoin lähtee, kello on jo paljon. Edellisestä ateriasta on kulunut jo lähes puoli vuorokautta, kun perhe viimein pääsee etsimään ruokaa. Moni ruokapaikka on jo täynnä ja kaikkein pahamaineisimpiin (joiden ovesta leijailee ulos herkullinen grillatun kanan tuoksu) lapsia ei enää päästetä edes sisään. Kuopus roikkuu Äidin jalasta ja itkee väsymystään. Hän haluaa nukkumaan, onhan hän herännyt jo aamuviideltä.
 
Lopulta kova nälkä vie perheen pihville. Suosittuun pikkuruiseen kortteliravintolaan, johon joutuu jonottamaan. Ruokana on pelkkiä pihvejä japanilaisittain maustettuna. Ruokana ihan ookoota, mutta kokemuksena hauska, näkeehän siinä paikallista elämänmenoa. Tai olisi hauska, jos mukana ei olisi väsyneitä, nälkäisiä ja kitiseviä lapsia. ”Te lupasitte meille sushia”, marisevat lapset. Saamansa pitää: kotimatkalla haetaan kaupasta sushia lapsille jälkiruoaksi. 
 
Heidän palatessaan asunnolleen, kävellen ihmisvilinässä tokiolaisella asuinalueen eloisilla pikkukaduilla haaveilee Äiti saavansa asua Pekingin keskustassa, sielläkin varmasti näkisi aivan toisenlaista elämää kuin tylsällä länsimaisella asuinalueella.
 

Pienenpienet kuppilat ovat tavallisimpia ruokapaikkoja Tokion asuinalueilla


Pihvi japanilaisittain

 
Jälkiruoaksi kotona: vihreää teetä eri tavoin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)