Elämää ja ystävyyttä kansainvälisessä yhteisössä: monipuolisen kielivalikoiman merkityksestä



Kuva lainattu täältä

 

 

Vuosikymmenen ajan on Suomessa ajettu alas muiden vieraiden kielten opetusta, englanti kun muka riittää yksinään. Onhan se koko maailman yhteinen vieras kieli, lingua franca. Mikä on kyllä kukkua. Ensimmäisenä Pekingiin tullessamme käsitykseni englannin kielen yleismaailmallisuudesta romuttui kyllä täysin. Kansainvälisissä firmoissa on toki englannintaitajia, mutta tavallisen kansan kielitaito rajoittuu sanoihin hi ja bye-bye. Siitä huolimatta, että jo kotvan aikaa on kiinalaiskouluissa luettu englantia ensimmäisestä luokasta lähtien. Isoista kaupoista voi joskus löytyä hätätilanteessa joku englantia taitava työntekijä, mutta jokapäiväistä elämääni pääsen harvoin helpottamaan englannin kielellä. Kuinka monet kerrat olen yrittänyt selittää hyvin yksinkertaista asiaa englanniksi nuorelle työntekijälle (jonka pitäisi olla lukenut englantia koulussa aika monen vuoden ajan). Silti hän ei ole ymmärtänyt sanaakaan. Siinä ei tosin ole auttanut kiinanikaan.

 

Pari päivää sitten asioimme rautatieasemalla, jossa nuori virkailija nyökkäsi, kun kysyin kiinaksi, osaako hän englantia. Englanninkielisiin kysymyksiini hän vastasi näpyttelemällä vastauksen kiinaksi kääntäjään. Sanaakaan ei tullut suoraan hänen suustaan. Loppujen lopuksi minä vaihdoin kiinan kieleen, koska en ollut varma, menivätkö englanninkieliset kysymykseni perille.

 

Miehelleni kävi kerran kaupassa siten, että kassalla hänen edessään oli amerikkalainen mies joka vaahtosi nuorelle kassapojalle englanniksi. Kassapoika pyöritteli silmiään ymmärtämättä sanaakaan. Silloin amerikkalainen oli kumartunut tiskin yli kaikessa texasilaisleveydessään kohti tätä pojanrimpulaa ja raivonnut: ”Do you speak English? Say yes or no!” Hintelä kassapoika oli vaipunut yhä pienemmäksi ja yhä vain pyöritellyt silmiään – ymmärtämättä edelleenkään sanaakaan. Mieheni oli puuttunut asiaan ja todennut, että ei poika ymmärrä. Eikö se jo tullut selväksi. Ja sitä paitsi, onko asiasta syytä vaahdota noin. Amerikkalainen oli vilkaissut miestäni ja painellut suorin tein ovesta ulos.

 

Täytyy muistaa, että aivan sama kielitaidottomuustilanne on myös toisinpäin. Kiina on maailman puhutuin kieli, mutta kuinka moni ihminen Kiinan ja muutaman muun maan ulkopuolella osaa sitä sanaakaan? Tullessani ensimmäistä kertaa Pekingiin opettelin ensimmäisen sanani kiinaksi. Hei! Nĭ hăo! Joten jos minulle olisi joku raivonnut suu vaahdossa ni hui shuo Hanyu ma, huibuhui?, en minäkään olisi osannut vastata hänelle sanaakaan. Osaisitko sinä?

 

Vaikka monessa maassa toki pystyy selviämään englannin kielellä, jää kuitenkin paljosta paitsi, jos ei hallitse maan kieltä. Kieli ilmaisee kulttuuria, tapoja, jopa luonteenpiirteitä ja huumorintajua. Luin vuosi sitten Jonas Jonassonin mainion kirjan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Luin hitaasti nautin jokaisesta lauseesta, kirjan kielellisten ilmausten avulla luodusta sarkastisen humoristisesta hengestä, josta hehkutin myös postauksessani. Tuolloin ylistin kirjaa myös saksalaiselle ystävälleni, johon hän kertoi lukeneensa sen ja tylsistyneensä täysin. Kysyin, millä kielellä hän oli lukenut kirjan. Englanniksi. No siinäpä syy: englannin kieli ei taivu samanlaiseen lauserakenteilla ja sanajärjestyksillä leikittelyyn kuten ruotsi ja etenkin suomi. Hänen olisi kannattanut lukea se edes saksaksi, niin olisi saanut kirjasta aivan toisenlaisen kuvan! Kyse on tuskin vain kansanluonteidemme erilaisesta suhtautumisesta kuivaan mustaan huumoriin, saksalaisethan ovat siinä lajissa mestareita. Sitä paitsi yksi samaisen ystäväni lempikirjailijoista on Arto Paasilinna, joka lienee kenties jonassonilaisen huumorin esikuva. Paasilinnan kirjat ystäväni on lukenut toimivammalla käännöskielellä, nimittäin saksaksi.

 

Sisäpiiriin on myös vaikea päästä, jos ei puhu valtaporukan kieltä. Sen olen erityisesti huomannut asuessamme täällä Kiinassa monikultuurisessa kansainvälisessä yhteisössä. On amerikkalaiset, britit, ruotsalaiset ja suomalaiset. On ranskankieliset, saksankieliset ja lisäksi monta muuta ryhmää. Kuvaavaa on, että heti kun saman kielen puhujia on vähintään kaksi, he valitsevat yhteiseksi kielekseen sen, joka on kummallekin tutumpi tai mieluisampi. Ja aina se ei ole englanti! Naapurustossamme on aivan mielettömän ihana saksankielisten naisten porukka, johon minä kuulun myös. Kyse ei ole pelkästään äidinkielenään saksaa puhuvista, sillä moni meistä on ”ulkomaalainen”: yksi on puolalainen, toinen eteläamerikkalainen, kolmas italialainen. Ja yksi suomalainen, siis minä.

 

Koulubussia odottelee toinen porukka: ruotsalaiset. He muodostavat ison ryhmän, jolla on kivaa yhdessä: jutut lentävät ja nauretaan paljon. Muunkieliset katselevat vierestä kateellisina, ehkä hekin haluaisivat mukaan, muttei heillä ole tämän kielen taitoa. Joukossa on kuitenkin yksi ”ulkomaalainen”: minä jälleen. Ainoa ulkomaalainen ruotsintaitoinen.

 

Kuvaavaa on, että muunkieliset, joita toki myös yhdistäisi yksi kieli – nimittäin englanti – eivät kuitenkaan saa aikaiseksi samanlaista rupattelujengiä keskenään. He seisoskelevat sivussa yksinään tai juttelevat korkeintaan yhden ihmisen kanssa, vaisuun tyyliin how are you. Englanninkielisiä on nimittäin vain liikaa, me kaikki, ei sillä kielellä pysty luomaan samanlaista yhteishenkeä ja toveruutta. Itse asiassa tuskin tunnen edes niitä naapureitani, jotka eivät ole saksan- tai ruotsinkielisiä. Vaikka he asuisivat viereisessä talossa ja lapsemme kulkisivat samalla bussilla kouluun. Heihin en tutustu, koska päädyn aina siihen isoon porukkaan. Siihen jolla on hauskimmat jutut.

 

Vaikea on myös supisuomalaisten porukkaankaan tulla ulkomaalaisena. Vaikka me kuinka yrittäisimme hetken olla kohteliaita vierasta kohtaan ja puhua tälle englantia, vaihtuu kieli hyvin nopeasti kahden suomalaisen kesken suomeksi, tuntuuhan se nimittäin teennäiseltä puhua vierasta kieltä suomalaiselle. Olen muutamaan kertaan nähnyt joukkoomme eksyneen ulkomaalaisen istuvan pöydässä ypöyksin, kun ympärillä sorisee suomen kieli.

 

Huumorintaju ja hauskanpito ovat siis mielestäni erinomaisia syitä opiskella vieraita kieliä, vieläpä mahdollisimman monia.

 

Mutta kuinka onnistuu pitämään kielet erillään, sekoittamatta niitä vahingossa keskenään. Ei mitenkään. Väkisinkin ne menevät sekaisin. Tätä ilmiötä kuvaavat seuraavat nimitykset, jotka on lanseerattu maissa, joissa puhutaan useita kieliä. Singaporelaiset kuvaavat kieltään nimityksellä Singlish, se tulee sanoista Singaporean English. Tämä on tavallaan oma pidgin-kielensä, englantia, jota äännetään singaporelaisittain ja johon on lainattu paljon sanoja ja ilmaisuja muista maassa puhutuista kielistä. Kiinassa vastaavaa englantia kutsutaan nimellä Chinglish. Englannin kieli suomalaisella mausteella on puolestaan Finglishiä.

 

Työkielinäni Pekingissä ovat olleet englanti, suomi ja toisinaan myös ruotsi. Kiinaa soperran jokapäiväisessä elämässäni. Kuten yllä kerroin, ystävieni kanssa puhun enimmäkseen saksaa, naapurien kanssa puolestaan ruotsia. Kuvaavaa kuitenkin on, että me kaikki ulkomaalaiset sekoitamme erikielisiä sanoja puheeseemme, oli keskustelukielenämme mikä hyvänsä. Joko siksi, että jokin vieraskielinen sana vain kuvaa ilmiötä paremmin kuin sillä hetkellä käyttämämme keskustelukielen omaperäinen ilmaisu, tai koska kyseisen kielen sana ei vain sillä hetkellä satu muistumaan mieleemme.

 

Tänään vitsailimme aiheesta saksalaisten ystävieni kanssa. He wechattailivät (huomaa Finglish-sana)siitä, millaista saksan, englannin ja kiinan yhdistelmää, Dchinglishiä (Deutsch + Chinese + English) heistä kukin puhuu. Kaikki repesivät nauramaan wechat-hymiöin, kun liityin keskusteluun ja totesin puhuvani toisinaan Dchinfinglishiä, kotona puolestaan Dchinenguomea, vaikka eniten taidan kuitenkin käyttää Fichingliutschia. Jokapäiväisestä Dengfiyusta puhumattakaan. Ja kaikkea tietysti ruotsalaisittain murtaen ja yleismaailmallisin elein säestäen.

 

Kai Kiinan viranomaisetkin ovat huolestuneet pidgin-kielestään Chinglishistä, sillä viime viikolla astui kuulemma voimaan uusi laki, jonka mukaan ainoastaan natiivit englanninkieliset ulkomaalaiset saavat enää opettaa Kiinassa. Muunmaalaisia ei suvaita, jotteivät he opettaisi kieltä väärin. Hmm, väittäisin kyllä että kiinalaisten onnettoman kielitaidon taso on tuskin harvojen ulkomaalaisten opettajien syytä, mutta byrokraattisia päätöksiä tekevät eivät ehkä ole miettineet asiaa näin pitkälle. Hei, antaisivat opettajien opettaa ja kannustaisivat enemmin ihmisiä opiskelemaan ja käyttämään vieraita kieliä. Niin kuin meillä Suomessa, vai? Juupa juu...