Gaalaillen

 

 

 

 

 

Huutokauppaa pidettiin yllä kymmenen huutajan voimin. Höyhentä nostettiin merkiksi huudosta.

 

Viimeiset viikot ovat olleet kiirettä, kiirettä ja stressiä. Jäin kansainvälisen koulun töistä ”lomille” pariksi viikoksi, koska osallistuin erään eurooppalaisen oppilaitoksen pääsykokeen järjestämiseen. Viimeiset kolme viikkoa olen mennyt aivan tukka putkella, ja viime viikon tein kollegan kanssa töitä lähes 24 h vuorokaudessa. Aamuisin kyyti haki minut kotoa jo ennen seitsemää ja autossa kännykän taskulampun valossa luin hakemuksia. Päivällä esitelmöimme, valvoimme kokeita ja haastattelimme hakijoita. Illalla myöhään taas ajelin pimeän aikaan taksilla kotiin ja korjasin kokeita taskulampun valossa, samalla kun seurasin reittiä kartasta ja neuvoin taksikuskia. Kotona työnteko jatkui nukkumaanmenoon saakka.

 

Välillä elämä täällä tuntuu olevan pelkkää työtä, työtä, työtä. Viikonloppuisin työt vain jatkuvat: lapset käyvät Suomi-koulua joka toinen lauantai, sunnuntaisin puolestaan opiskellaan yhdessä suomea, ruotsia ja läksyjä. Harvat vapaat hetket ovat sellaista herkkua, ettemme silloin millään jaksaisi lähteä katsomaan kaupunkia ja nähtävyyksiä. Puhumattakaan että matkustaisimme viikonloppuisin kauemmaksi Pekingistä. Suomalainen ystäväperheemme Chongqiaosta ehti jo muuttaa Hongkongin lähelle Zhuhain kaupunkiin, ennen kuin ennätimme vierailla edes heidän ensimmäisessä kodissaan.

 

Joten silloin, kun nuorimmaisten lastemme kansainvälinen koulu järjesti gaalan hyväntekeväisyyden hyväksi ja gaalaliput tulivat myyntiin, ajattelin, etten millään ehdi enkä jaksa. Olin korviani myöten suossa töitteni kanssa ja haikailin villasukkien ja koti-illan perään. Mutta kun sain työni valmiiksi ihan aikataulussa ja huomasin viikonloppuun jäävän yhden lauantai-illan mittaisen raon, päätin lähteä gaalaan (ja ottaa mieheni mukaan, totta kai). Sillä kuinka usein on Suomessa mahdollisuutta päästä iltapukujuhliin? Suurin piirtein kerran vuosituhannessa, Milleniumina…

 

Valitettavasti siinä vaiheessa, kun havahduin, oli liput jo myyty loppuun. Mutta kun tiedustelin riittävän monesta WeChat-ryhmästä (kiinalainen vastike Whatsappille), eräs kuopuksen luokkakaverin äiti olikin halukas myymään minulle kaksi lippua. Luokan kiinalaiset olivat aiemmin syksyllä keränneet keskenään osallistujia yhteiseen pöytään ja käyneet WeChatissä asiasta kovasti keskustelua– kiinaksi. Selvänä merkkinä siis, että he halusivat pitää pöydän kiinalaisena (ymmärrettävää toki, sillä niin me suomalaisetkin olisimme tehneet). Pöydänvaihtoyritykseni ei onnistunut, joten pöytätoveriemme harmiksi he joutuivat ottamaan pöytäänsä kaksi kiinankieltä taitamatonta länkkäriä.

 

Lauantaina Suomi-koulun jälkeen ryntäsin kampaajalle. Kynnetkin laitatin saman tien. Kirkuvan punaisiksi, sillä se oli gaalan teema: Paint the town red. Yleensä meikkini tekeminen kestää pari minuuttia, mutta tällä kertaa – kerrankin - laittauduin oikein huolella, meikkivoiteita myöten. Siksi uskallan julkaista tässä kuvani, harva minua nimittäin tunnisti tuona iltana. Naapurini Elisabeth, jonka kanssa matkustan lähes joka päivä töihin samalla koulubussilla, ryntäsi jossain vaiheessa iltaa tervehtimään, kun hän viimein oli tajunnut, kuka olen.  Koin suorastaan déjà-vun: nimittäin aikoinaan lukiossa, vanhojentanssipäivänä, luokkani pojat pohtivat henkilöllisyyttäni kovaan ääneen. He olivat tottuneet näkemään minua enemmän meikittömänä verkkareissa kuin viimeisen päälle laitettuna iltapuvussa.

 

Entä kuinka iltamme sujui kiinalaisten pöydässä? Mukavasti. Pöytäseurueeseemme kuului kuopuksen kolmen kaverin vanhemmat ja heistä kahden ystävät. Kaikki oikein mukavia ja herttaisia ihmisiä. Naiset istuivat toisella puolen pöytää, miehet toisella. Mieheni ja minä istuimme rinnakkain, kuuntelimme esityksiä, joten emme edes joutuneet pulaan kielitaidottomuutemme vuoksi. Kiinalaismiehet keskustelivat kovaan ääneen keskenään, naiset puolestaan istuivat hiiren hiljaa ja tutkivat kännyköitään. Pääruoan jälkeen he hyvästelivät meidät ja katosivat. Kaksi tuntia gaalan alkamisesta me istuimme pöydässä kahden.

 

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja ajoimme keskustaan Sanlitunille kuopuksen kaverin synttärijuhliin ja piipahdimme itse vohvelikahveille. Juhlien jälkeen ajoimme kotiin, poimimme lapsemme kyytiin ja jatkoimme viettämään Kolmosen kaverisynttäreitä. Jännitimme vieraiden määrää, saapuihan viime vuonna paikalle vain kolme vierasta kaikista yli kymmenestä kutsutusta, mutta tällä kerralla melkein kaikki kutsutut tulivat. Juhlien jälkeen mies vei lapset kotiin, minä lähdin keskustaan katsomaan saksalaista Tatortia. Yhden viikonlopun aikana ennätin olla huimat kaksi tuntia kotona. Sekä ajaa tuntikausia edestakaisin kodin ja kaupungin väliä. Sama kuin olisin ajanut muutaman kerran Helsingistä Turkuun ja välillä piipahtanut Lahdessa…

 

 



Pappa ulkoiluttamassa lintujaan