Eedenistä itämaille: Viidakon lait eli kaaosta liikenteessä

Kolme cowboyta ratsastaa

Kun kaksi ulkomaalaista tapaa toisensa Pekingissä, ilmanlaadun ohella heidän suosikkipuheenaiheenaan on liikenne:

”Olipa taas kauheat ruuhkat. Jingmi Lu oli ihan tukossa.”

”Kauanko teillä meni matkaan? Meillä kesti työmatka puolitoista tuntia.”

”Ihanko totta, me ajoimme samaa tietä ja meillä meni yli kaksi tuntia!”

Väliin huikkaa kolmas, omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä: ”Mä tulin toista kautta, eikä siellä ollut ruuhkia lainkaan!”

Ruuhkissa istuminen pidentää koulu- ja työpäiviä tuntikausia viikossa. Jok’ikiseen matkaan on varattava reilusti ylimääräistä aikaa ja silti usein saapuu myöhässä perille. On siis hyvin vaikeaa sopia mitään, koska todellista matka-aikaa on mahdotonta ennustaa. Toisaalta myöhästyminen ruuhkien vuoksi on ymmärrettävä syy, kukaan ei ihmettele vaan huokaisee ”Pekingin liikenne” ja kohauttaa olkiaan. (Mahdetaanko tosin lentokentällä olla yhtä ymmärtäväisiä myöhästyviä matkustajia kohtaan.)

Lähes joka aamu lapsemme, ”pitkämatkalaiset”, myöhästyvät ja ennättävät kouluunsa vasta ensimmäisen oppitunnin puolivälissä. Vaikka koulubussin lähtöaikaa on syksyn aikana siirretty jo kymmenen minuuttia taaksepäin. Matka aamuruuhkassa keskustaan kestää vähintään tunnin, mutta pahimmillaan on mennyt jopa kolme tuntia (ilman ruuhkia matka kestäisi vain 20 minuuttia). Kahden pienemmän koulu ja päiväkoti sijaitsevat kampuksella vain neljän kilometrin päässä kotoamme, mutta joenylityspaikkoja on harvassa ja siksi bussin on ajettava reittiä, joka on hyvin usein tukossa. Viikonloppuna välimatkan voi ajaa kymmenessä minuutissa, mutta ruuhka-aamuina ja -iltapäivinä koulubussilla menee puolisen tuntia ja kerran jopa kaksi tuntia.

Jopa pienetkin päiväkotilaiset joutuvat istumaan tuntikausia omalla paikallaan bussissa. Osa lapsista istuu hiljaa ja katselee ikkunastaan ulos autojen valtamerta, tai leikkii itsekseen ja vierustoverinsa kanssa, osa puolestaan tylsistyy ja riehaantuu. Välillä koulubussissa on kova meno, kun paperitollot lentelevät, tuolit heiluvat takana istuvien potkuista ja möykkä on sen mukaista. Joskus joku älypää keksii aloittaa kirkumiskilpailun ja muut pitelevät korviaan. Ayit eli tädit, jotka huolehtivat lapsista matkan ajan, ovat aika voimattomia, arkoja puuttumaan ja sanomaan tiukasti. ”Linja-autossa ompi tunnelmaa” saa aivan uuden merkityksen pekingiläisessä koulubussissa.

Koulubussissa on sentään turvavyöt, tosin tiukimmillaankin niihin mahtuisi kaksi äitiä,

joten arvata sopii kuinka monta pientä koululaista...

Yleisimpiä ruuhkien syitä lienevät onnettomuudet. Pienetkin peräänajot tukkivat täysin yhden kaistan, kun osapuolet jäävät odottelemaan poliisia paikalle. Autojen valtavasta määrästä johtuen vauhti ei ole kova, joten yleensä onnettomuudetkaan eivät ole vakavia. Paitsi jos auton kanssa kolaroivana toisena osapuolena sattuu olemaan mopo tai pyörä, sillä kypäriä mopoilijoilla ja pyöräilijöillä on varsinkin kesällä harvoin, niitä näkee lähinnä kilpapyöräilijöillä ja länsimaalaisilla. Tai sitten kypärä on tarkoitettu vitsiksi, kuten eräälläkin näkemälläni mopoilijalla, joka ajeli päässään toisen maailmansodan aikainen saksalaismallinen sotilaskypärä . Ehkä sekin suojaa päätä? Tai sitten ei. Hauskalta se toki näytti.

Talven tullen mopokypärät sentään yleistyivät, lämmittäväthän ne nimittäin mukavasti kylmässä viimassa... Se lieneekin ainoa hyvä syy käyttää niitä.

Toisinaan liikenteessä käy huonommin, kuten syyskuussa eräälle saksalaisisälle, joka joutui mopokolariin. Epäonnekseen mies sattui kuulumaan täällä erittäin harvinaiseen veriryhmään A-. Kansainvälisten koulujen ja ulkomaalaisyhteisöjen WeChat-viestiketjujen (Kiinassa Whatsappia suositumpi pikaviestisovellus) kautta hänelle etsittiin verenluovuttajia. Tällöin muutkin harvinaiseen veriryhmään kuuluvat ulkomaalaiset havahtuivat siihen tosiasiaan, että jonain päivänä hekin voivat joutua samaan pulaan, ja ryhtyivät tekemään keskenään luovutussopimuksia tai miettimään oman verensä säilömistä.

Koulubusseissa on sentään jonkinlaiset turvavyöt, mutta takseissa on erittäin harvoin minkäänlaisia takapenkillä. Tai on niissä vyöt, mutta vöiden vastakappaleet ovat piilossa penkin alla. Kun istuttaa omia lapsukaisiaan taksin takapenkille ja käärii vyökaistaleen näiden ympärille lenkiksi (muka antamaan edes hieman suojaa), on pakko tuudittautua ajattelemaan, etteivät nopeudetkaan kasva ruuhkissa ja ettei hiljaisessa vauhdissa voi kovin pahasti sattua. Mutta heti kun tiellä tulee tilaa, iskee kuski nastan lautaan ja posottaa niin kovaa kuin kotterollaan pääsee. Kuitenkin äitinä pahin pelkoni ovat liikenteen toiset kuljettajat, jotka yhtäkkiä keksivät vaihtaa kaistaa tai rynnivät sivutieltä suoraan kohti taksimme kylkeä, juuri väistäen tai jarruttaen ennen törmäystään. Kun itse istun takapenkillä keskellä ja pienokaiseni vieressäni reunapaikoilla, ja samalla autoja syöksähtelee sivuiltamme suoraan meitä kohti, en voi kuin sulkea silmäni ja rukoilla parasta.

Autojen määrän vähentämiseksi on liikennesuunnittelussa pyritty huomioimaan kevyempikin liikenne. Isoilla ja yleensä pienemmilläkin teillä kulkee ajoväylän vieressä pyörätie. Tosin usein se on tukossa: kapeammilla kaduilla pyöräkaista on parkkeerattu täyteen autoja ja isommilla teillä autoilijat käyttävät sitä ohittamiseen. Ruuhkassa se on aivan yhtä tukossa kuin muutkin ajokaistat. Autoilijoilla on etuajo-oikeus: tarvittaessa koukkaistaan surutta ajamaan jopa jalkakäytävälle. Jalankulkijat väistävät, totta kai!

Ohittelua pekingiläisittäin - pyöräilykaistan kautta

Pyörätie tukossa

Pyörätie toimii ohituskaistana, vaikka tilaa olisi muuallakin...

Välillä ohitellaan kummalta puolelta sattuu

Määrätty ajosuunta mielletään vain ohjeeksi - ei säännöksi -, eikä sillä ole mitään merkitystä, mikäli autoilija haluaa ajaa toiseen suuntaan, kuten vaikkapa moottoritien ramppia väärään suuntaan! Sillä tyhmähän se on, joka asettuu kiltisti jonon perään, jos toisella rampilla on hyvin tilaa… Jotta kiellettyjä ajosuuntia noudatettaisiin, valvotaan ruuhkaisia risteyksiä liikennekameralla, mutta moni kuljettaja nostaa takaluukun auki tai ruuvaa rekisterilaatan irti autonsa takaa. Ja sen jälkeen surutta hurauttaa autollaan kiellettyyn ajosuuntaan. Kamera kun ottaa kuvan vain takaapäin! Mieleni tekisi joskus asettua ruuhka-aikaan risteykseen ja laskea takaluukku auki ajavien autojen määrä. Kymmenessä minuutissa saisin mukavan saaliin. Entä jos poliisi näkee tapahtuman? Ei se mitään, mahtaako häntä edes kiinnostaa. Tuskin kuuluu hänen tehtäviinsä.

Moottoritien ramppi aamuruuhkassa

Kuvasarja siitä, kuinka kurotaan vastaantulevien kaista tukkoon... (sen jälkeen kun olemme minibussilla ensin ohittaneet muut autot ajamalla moottoritien ramppia ylös vastaantulevien kaistaa pitkin):

Tämä auto vielä päästettiin tulemaan, sen jälkeen bussimme
ja muut autot vetivät kaistan aivan tukkoon

Autoilija on liikenteen kingi. Ja mitä isompi (tai hienompi) on auto, sitä isompi kingi. Pienempi väistää aina. Liikennevaloissa laki sallii autoilijoille oikealle kääntymisen punaisten valojen palaessa. Ja vaikka muut liikennesäännöt näyttävät unohtuvan autoilijoilta saman tien ajokokeen suorittamisen jälkeen, niin tämän säännön muistavat kaikki. Kääntyessään autoilijat varoittavat tööttäilemällä jalankulkijoita, jotka suojatiellä ylittävät katua vihreän palaessa: ”Väistäpäs pienempi, täältä MINÄ tulen!” Jos kääntyviä kulkuneuvoja on paljon, ei vihreillä valoilla meinaa lainkaan päästä tien yli. Usein jalankulkijat kerääntyvätkin massaksi ja hivuttautuvat vähitellen punaisilla tien yli.

Jalankulkijat kerääntyvät isoiksi ryhmiksi odottelemaan,
milloin tulee sopiva rako ylittää tie

Yleinen taustaääni liikenteessä on torvien soiminen. Tööttäilemällä herätellään hitaampia kuskeja ja varoitetaan kevyempää liikennettä. Välillä täysin ilman tarvetta ja joskus tuntuu siltä, että soittavatko jotkut torveaan ihan vain tuuttailemisen ilosta! Toisaalta varoittaminen voi olla aivan tarpeenkin, sillä pyöräilijöistäkään ei aina tiedä: heidän ajotapansa on aivan yhtä kaoottinen kuin autoilijoidenkin, eikä koskaan voi tietää, milloin joku päättää kääntyä takana ajavan eteen ihan tuosta noin vain, taakseen (tai sivupeiliin) vilkaisematta.

Autojen parkkeeraaminen on myös oma lukunsa. Ohjesääntö numero 1 (ja samalla ainoa sääntö) näyttää olevan, että auton saa parkkeerata sinne, minne se mahtuu tai mihin autoilija päättää pysäyttää. Miten päin hyvänsä, vaikka keskelle risteystä!

Pysähtymiskieltomerkin viereen poikittain tielle

Tämä kuski päätti parkkeerata tähän...

...keskelle risteystä

Tämäkään ei jaksanut etsiä parkkipaikkaa muualta

Länsimaisten mielestä on käsittämätöntä, kuinka solmuun autoilijat onnistuvat täällä välillä saamaan liikenteen. Kun joku päättää kääntyä tai tehdä vaikka U-käännöksen, hän tekee sen heti siinä paikassa, vaikka samalla tukkisi tien sadalta muulta autolta! Tavallisesti muut kuljettajat odottavat kärsivällisesti, että tämä yksi liikenteen sankari veivaa autonsa ympäri. Ja yllätys, yllätys, tällöin harvoin edes torvetkaan soivat. Tilaa hänelle ei kuitenkaan tehdä peruuttamalla tai ajamalla sivuun, ja vaikka kadulla olisi sellainen suma, jossa yksikään auto ei pääse ohittamaan tai liikahtamaan, ei kukaan suin surminkaan astu ulos antamaan ajo-ohjeita käsimerkein. Kaikki autoilijat vaikuttavat ajattelevan ainoastaan itseään. Minä, minä! Mutta joskus sitten jollakulla keittää yli ja pahimmat ”pimahdukset” ja kasvojen menetykset näyttäisivät tapahtuvan juuri liikenteessä. Kuulemma joskus on jonkun nähty raivostuneen jopa niin, että on kirveellä alkanut mäiskimään toisen autoa.

Taksin saaminen on toisinaan erittäin vaikeaa eikä perheemme edes yhteen taksiin mahtuisikaan, joten mieheni hankki keväällä paikallisen ajokortin. Sen saamiseksi on ulkomaalaisten läpäistävä kirjallinen testi, jossa kysytään sata kysymystä 1100:sta, ja niistä on saatava oikein 90. Kysymykset ja vastaukset voi opetella ja on parempikin osata ulkoa, sillä vaikka vastaukset ovat helppoja, on niihin liittyviä kysymyksiä joskus hieman vaikea ymmärtää… Ne lienee käännetty Google kääntäjällä!

Vastaus on selkeä, mutta mikä olikaan kysymys?

Heti kun kortin on saanut ja lähtee ajamaan, voi säännöt työntää romukoppaan. Siitä huolimatta liikenne kuulemma pelottaa enemmän apukuskin paikalla ja takapenkillä kuin ratin takaa, sillä mieheni vertasi Pekingin liikenteessä ajamista uimiseen kalaparvessa. Siihen vain solahtaa mukaan… Mutta auta kyllä armias, jos ulkomaalaisena joudut kolariin, sillä syy on mitä todennäköisimmin sinun, aiheutti kolarin kuka tahansa!

Olen sen verran kyllästynyt istumaan pakokaasujen seassa ruuhkissa ja antamaan taksikuskeille ohjeita kiinan alkeistaidoillani, joten mieluummin matkustan Pekingin kiiltävässä, tyylikkäässä ja uudenoloisessa metrossa, jossa ruuhka-ajan ulkopuolella on paitsi mukavan väljää, myös ilma puhtaampaa, ja metro on aina ajallaan. Verkostoon satsataan paljon: nykyisten viidentoista linjan lisäksi uusia rakennetaan kaiken aikaa, samoin asemaverkkoa tiivistetään ja uusia asemia syntyy kuin sieniä sateella. Vaikka asemat ovat vielä harvassa, on Kiinassa oleskeluni aikana joka kuukausi avattu uusia paljon käyttämieni reittien varrelle.

Autoilu on kuitenkin Pekingissä statuskysymys. Mitä varakkaampi ihminen, sitä hienompi auto. Ja vaikka ei olisikaan, pitää ainakin näyttää varakkaalta omistamalla auton. Joten esittävät kaupunkisuunnittelijat kuinka hienoja suunnitelmia hyvänsä Pekingin liikenne- ja kuljetusongelmien ratkaisemiseksi ja julkisen liikenteen kehittämiseksi, on vaikea uskoa, että ihmisten päätä käännetään yhdessä yössä. Tai kymmenessä vuodessa. Paitsi kieltämällä autoilun kokonaan. Mutta senhän hallitus välillä tekeekin: esimerkiksi syyskuussa kiellettiin autoilu joka toiseksi päiväksi, kun haluttiin puhdistaa ilmaa voitonpäivän paraatia varten. Joten lienee mahdollista, että joku päivä autoilulle asetetaan tiukat rajat. Mutta siihen saakka saan matkustaa kaikessa rauhassa metrossani.

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että nopeasti me olemme itsekin oppineet ajamaan säännöistä tinkien. Kypärä unohtuu kotiin ja täysin tyytyväisenä poljen tarpeen tullen kaistaa väärään suuntaan (jopa ajotiellä, jos niikseen tulee!) Jos joku tööttää, en ole tietääkseni, sillä tööttäyshän on vain varoitus. Siksi liikenteessä on oltava koko ajan tarkkana, silmät selässäkin. Koskaan ei nimittäin voi tietää, mistä suunnasta joku törmää päällesi. Siltä puolelta väistetään, missä tilaa on enemmän. Tai pääsee etuilemaan jonossa.

Valoja ei ole tapana käyttää, kun pyörillä, mopoilla ja toisinaan jopa autoillakin ajetaan pimeillä kujilla. Kotimme lähellä on tie, joka on saanut kalmankuuloiseksi kutsumanimekseen ”Dead Ayi Road”, kuolleiden kotiapulaisten tie. Katu on kapea, lamputon ja huippuvaarallinen valoisankin aikaan, mutta illalla se on kuolemanloukko. Onhan täysin mahdotonta erottaa tummiin pukeutuneita mopoilijoita, jotka huristelevat valot pilkkosenpimeinä. Välillä ihmetyttää, onko se niin vaikeaa sytyttää niitä valoja. Kunnes huomaa lankeavansa samaan laiskuuteen itsekin. Pari päivää sitten kaahasin pyörällä asuinalueellamme ilman valoja ja vastaani ajoi auto. Se hidasti kohdallani ja takapenkiltä pieni poika ruuvasi ikkunan auki ja huomautti kohteliaasti: ”Anteeksi täti, mutta teidän lamppunne on sammunut!” Hupsista.

Onneksi heijastin tuo vähän suojaa. Ai, mutta mikä se on…? Ei täällä tunneta heijastimia, ainoastaan katutyömiehillä on keltaiset turvaliivit, muita en muista nähneeni kenelläkään. Arvasin puutteen jo Suomessa ja toin mukanani kasan heijastimia, mutta laatikossa ne ovat edelleen. Aamuisin lasten lähtiessä kouluun ja illalla palatessa on valoisaa, ja koulubussit toimittavat heidät portilta portille, joten harvoin niitä tarvitaan. Ja kun tarvittaisiin, vilkkaasti liikennöityä tietä ylitettäessä ja kääntyvien autojen valojen häikäistessä pimeässä, ovat heijastimet edelleenkin kotona siellä laatikossa.

Kuinka kävi sen mopokolariin joutuneen saksalaisisän? Huonosti: hän kuoli. Siitä huolimatta, että hän jopa käytti kypärää. Eikä mennyt kuin hetki, kun kuvat onnettomuudesta ja uhrista verilammikossa levisivät jo WeChatissä… Kuten aina kun jotain tapahtuu. Varovaisuustietoisuus leviää hitaammin kuin sensaatiouutiset. Eikä Kansalaisjournalismilla ole sensuuria.