Synttärisankarit

 

 

 

 

 

 

 

 

 

12 vuotta sitten sain syntymäpäivälahjakseni pienen poikavauvan. Hänen kyllä piti syntyä vasta viikkojen päästä, mutta päätti sitten tulla vähän aikaisemmin. Ehkä hänellä oli kiire, ainakin hän on luonteeltaan vauhdikkaampi kuin harkitsevammat sisaruksensa.

Vietämme siis syntymäpäiviämme peräkanaa. Ensin äiti, sitten poika. Yleensä syntymäpäivinämme sataa vettä ja on synkkää ja ankeaa, mutta sitä mukavampaa on siis viettää synttäreitä, vähän juhlaa ankeaan vuodenaikaan.

Lapset saavat aina lahjaksi kehittävästi kirjoja meiltä vanhemmilta ja ”kivempia” lahjoja isovanhemmiltaan. Me vanhemmat puolestamme saamme ihania lapsilta heidän hankkimiaan lahjoja sekä itse hankkimiamme, mikäli hankimme lahjoja. Toisin sanoen minä saan aina paketin, mieheni tuskin koskaan. Mieheni kyllä muistaa hankkia minulle kukkia ja hemmotella minua herkullisella ruoalla, mutta minä olen todella surkea muistamaan häntä mitenkään. On vaan niin vaikeaa keksiä mitään toiselle.

Niinpä minua hemmoteltiin päivän mittaan kakulla (Kakkonen leipoi), indonesialaisilla sataylla, pinkillä kuohuviinillä, kauniilla orkideakimpulla ja Trappin perheestä kertovalla elokuvalla (esikoinen toi ulkomailta). Lisäksi sain (kiitos omatoimisuuteeni) ihanan naisellisen mutta hyödyllisen lahjan.

Koko syksyn olen tuskaillut kellonpuutetta. Opettajan on pakko nähdä aika, ja minä vaihdan joka tunti luokkatilasta toiseen. Toisissa luokissa on kello seinällä, toisissa ei. Kännykkää en enää uskalla kuljettaa mukanani, nimittäin joku kerta vielä hukkaan sen tai pääni, kuten muutkin tavarani. Niinpä yhdistin kauneuden ja hyödyllisyyden ja hankin itselleni ajannäyttäjän, joka on kuin koru. Kuinka käytännöllinen se sitten onkaan alakoulunopettajan ranteessa? Katsotaan, putoilevatko nuo strassit alta aikayksikön ja onko kello yhtä lyhytaikainen ilo kuin se strassein koristeltu halpiskello, Japanista ostamani ihanuus, jonka kadotin muutaman kuukauden sisällä. Koska lukko ei pitänyt.