Mustissa - äidin muistoksi

 

 

 

 

Hautausmaan piha on luminen ja jäinen. Etenen varovaisin askelin ja pelkään kaatuvani korkonilkkureissani. En saa kaatua, olisihan sääli, jos äidin takki menisi rikki.

Elämämme hektisyyttä varmaan kuvastaa parhaiten se, millä suunnitelmallisuudella lähdimme viemään kynttilää äidin haudalle. Torstai-iltana jossain töiden, koulutustilaisuuden ja kiinantunnin välissä pohdin esikoisen kanssa ja tekstailen työmatkalla olevan mieheni kanssa, minä päivänä ehtisimme äidin haudalle. Kotimatkalla bussissa istun puhelin korvalla, kun soitan vuorotellen isälleni ja veljelleni. Äidin serkku on kyllä luvannut hoitaa kynttilät haudalle jouluna ja pyhäinpäivänä, mutta silti. Kuitenkin tuntui siltä, että juuri tänä vuonna jos koska olisi äidin haudalla käytävä itse sytyttämässä pyhäinpäivän kynttilä. Sillä unohdimme jopa kesällä käydä kuuntelemassa kirkossa, kun jumalanpalveluksessa mainittiin äidin nimi seurakunnasta poistuneena. Lastemme kastetilaisuuden jälkeen olemme kyllä aina istuneet kuin tatit kirkossa kuulemassa, kuinka heidän nimensä mainitaan.

Pyhäinpäivän aattona kahdeksalta illalla. Merkitsen tapahtuman hektisen päivän kalenteriimme.

En tiedä huomaako perheeni mitään erikoista pukeutumisessani. Luultavasti ei, vaikka minä, joka tuskin koskaan käytän mustaa – hautajaisia lukuunottamatta – olen kerrankin lähes kokomustissa. Musta liittyy vainajiin, mutta se oli myös äidin väri. Siinä missä minä olen värikäs, esiintyi hän aina mustissa. Huomauttelikin minulle toisinaan, että musta sopisi paremmin. Olisi tyylikkäämpi. Ainoa värikäs hänessä oli silkkihuivi kaulassa.

Tämän villakangastakin äitini osti nuorena itselleen, nyt se on ollut jo vuosikymmeniä minun juhlava talvitakkini. Hänen muistonsa vuoksi puen sen pyhäinpäivän aattona pakkaseen.