lauantai 11. maaliskuuta 2017

Hangilla olympiarinteessä

 
 
 

 

 
 

 

  
 
Kiinalainen hampurilainen


Muutamien synttärien viettoa (kuopuskin täytti vastikään seitsemän)



 
 


 



Zhangjiakoun vanhoja luolakoteja

 
 
Juttuni laahaavat aina myöhässä. Edellinen matkakertomuksemme Thaimaahan kertoi reissustamme puolen vuoden takaa, ja nämäkin viimeiset talviset päivät vietimme jo edellisenä viikonloppuna. Silloin teimme jälleen suomalaisten yhteisen laskettelumatkan Hebeihin, Zhangjiakoun kaupunkiin, lähes samalla porukalla kuin viime vuonnakin samaan aikaan. Vuonna 2022 Zhangjiakoun kaupunki on talviolympialaisten näyttämönä ja se näkyy jo selvästi. Uusia hotellikeskuksia on rakennettu ja uusia rinteitä avautunut vuoden sisällä, ja jatkuvasti niitä syntyy lisää.
 
Yövyimme samassa hotellissa kuin edelliselläkin kerralla ja kiinalainen aamiainen oli täsmälleen yhtä hyvää kuin viimeksikin (siitä olen nähnyt unta jopa vuoden aikanakin). Yhtenä iltana kävimme koko ison suomalaisporukan voimin (22 henkeä) syömässä japanilaisessa ravintolassa toisessa hiihtokeskuksessa. Alppihenkiset rakennukset voittivat ulkomuodoltaan meidän 80-luvun henkeä tyylivän kerrostalohotellimme, mutta muutoin alue oli vielä tyhjä kuin aavekaupunki. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat koko lauantai-iltana.
 
Rinteissäkin sai lasketella aika rauhassa, moisen talviurheilun päälle harva vielä ymmärtää Kiinassa. Tai ne ymmärtävät, joilla on rahaa. Katselin kaupassa Haltin laskettelutamineita: takki 1300 euroa, housut 500 e. Halvemmalla ostan Suomesta. Osaa kiinalaisia laskettelu kiinnostaa aidosti ja he vuokraavat välineet takkeja myöten. Osa ostaa kalliit kamppeet ja tulee sitten pari kertaa kokeilemaan mäkeen.
 
Ensimmäisenä päivänä lopetin laskettelun ja palasin hotelliin keski-ikäisistä miehistä koostuvan delegaation vanavenessä. Hotellin väki seisoi oviaukossa kunniakujassa, kun marssin miesten perässä sisään suksiani kainalossa raahaten. Miehillä oli ruskeat – hyvin kiinalaiset - pompat päällään eikä kukaan näyttänyt kovin urheilulliselta, joten ei ollut vaikea arvata, millä asialla he mahtoivat olla tulevassa olympiakohteessa. Eräs miehistä kohteliaasti ohjasi minut edelleen liukuportaisiin ja pomppasi viereeni. Kaiken englannintaitonsa käyttöönottaen hän kyseli kotimaatani. Ja kun kerroin tulevani Suomesta, hän suorastaan riemastui. Tullaanko Suomesta asti tänne laskettelemaan, hän ihasteli. Tuotin hänelle pettymyksen ja kerroin asuvani Kiinassa.
 
Tämä oli siis viimeinen kertamme hiljaisissa Kiinan laskettelurinteissä, joita ehkä muistelen ensi vuonna hiihtolomalla suomalaisessa rinteessä, silloin kun mäet ovat tupaten täynnä väkeä. Toisaalta, Suomessa lautailijoilla on ehkä enemmän taitoa ja vähemmän vauhtia, ja välinevuokraus sujuu huomattavasti rivakammin vuokraamon väen ammattitaidosta johtuen, huolimatta siitä että väkeä on kuin pipoa. Toisin kuin täällä, missä vuokraamon henkilökuntaa on kyllä kuin pipoa – palvelemassa yhtä ainoaa perhettä. Eikä silti kukaan osaa auttaa.
 
Sen tiedän, että kuopus ikävöi kaikkein eniten lasketteluretkeä Kiinaan. Täällä kun saa juhlia: siis olla piilosilla hotellin pitkillä käytävillä. Viime vuonna kotiin palatessamme hän totesi, ettei hän yhtään tykkää tällaisesta kodista (omakotitalosta), hän haluaa asua kerrostalossa (hotellissa).  Tänä vuonna häntä harmitti, että juhlat jäivät lyhyiksi, kun piti lähteä liian aikaisin nukkumaan. Kovaa on elämä.


Paluumatkalla tiellä on hiljaista, mutta Pekingin rajatarkastuksessa jonottaminen kestää 2,5 tuntia. Kansankongressi kokoontuu taas. Samanaikaisesti eräs tuttu palaa Pekingiin lentäen ja ihmettelee valitustani pitkistä jonoista. "Tietenkään terroristit eivät lennä, he matkustavat bussilla", hymähdän vastaukseksi.
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)