Houhain rannoilla ja hotpotilla

 

 

 



Unikko-kopioita roikkui useankin talon edessä tuulettumassa




Lihaa kuivamassa pakkasessa




Ensimmäistä kertaa näin kiinalaisia toppahousuissa



 



Näppärä toppapuku kiinalaisittain:
vetoketjulla suljettava halkio haaroissa.
Toimisi varmasti Suomessakin!





Smiley :)



 



Rumputorni




Kellotorni




Kukkoja kaikkialla - alkoihan kukon vuosi



 



Siellä häämöttää rumputorni - jonka takana on piilossa
Jingshan ja Kielletty kaupunki




Kello...




...ja kapula




Kiinni on ja pysyy Hani Keiju




Piipahdus yleisessä vessassa.
Kuvamerkit ymmärrettävissä kaikilla kielillä




"Isä Aurinkoinen!" hoksasi esikoinen.

Ihastelimme Facebookissa ystäviemme valokuvia Houhai-järveltä. Kun siis palattuamme Pekingiin seuraavana aamuna valkeni mitä kaunein talvinen päivä, aurinko paistoi ja ilma oli raikas (ja lämmin verrattuna Shanghain koleuteen), päätimme jatkaa turistikierrosta tutustumalla oman kaupunkimme nähtävyyksiin, kiertelemällä Houhai-järven rantoja ja hutongeja. Olen aikaisemmin käväissyt näillä rannoilla osallistuessani katuruokakierrokseen.

 

Ehkä olen aikaisemmin kuullut mutta jo unohtanut, että tämän järven rannalta hutongien joukosta löytyy myös suuri länsimaistyyppinen baarialue. Päiväsaikaan tai kiinalaisen uudenvuoden johdosta suurin osa paikoista oli kiinni, mutta iltaisin täällä on varmaan vilkas iltaelämä. Kesällä varmasti kaunis ja tunnelmallinenkin paikka.

 

Yllätykseksemme Houhain jäältä löytyi nyt samanlainen talviurheilusirkus kuin Kesäpalatsin luota. Lenkkareissa ei kuitenkaan tehnyt mielemme kylmälle jäälle ja jään kestävyyskin epäilytti, olihan järven auringonpuoleinen ranta aivan sula. Myöhemmin, auringon jo laskiessa, näimme erään rohkean papan uimahousuisillaan pulahtavan sulaan veteen. Mielemme teki kysyä tältä kiinalaiselta, onko hän suomalaisille sukua, kun rohkenee uida avannossa. Mutta hän tuskin lienee harvinaisuus, kiinalaiset kun ymmärtävät terveytensä päälle. Eri asia toki on, kuinka terveellistä mahtaa olla uiminen Pekingin saastuneissa vesissä.

 

Talviurheilun sijasta poikkesimme lähistöllä olevaan kellotorniin, Zhōnglóuhin. Viereseen rumputorniin, Gŭlóuhin, oli pitkä jono, mutta Zhōnglóun portilla oli hiljaista. Ostimme liput ja kiipesimme jyrkkiä portaita toiseen näistä tunnetuista torneista, joiden avulla entisaikaan ilmoitettiin kansalaisille kellonaika. Rumpuja ja kelloja soittamalla aikoinaan tiedotettiin kaupungin porttien avautumisesta ja sulkeutumisesta, merkkinä kauppiaille, jotka aamuvarhaisella vaelsivat maaseudulta kaupungin porttien sisäpuolelle myymään tuotteitaan. Kaupungissahan saivat asua vain keisari ja tämän tärkeimmät virkamiehet perheineen. Kellotorni rakennettiin jo 1200-luvulla, mutta palo tuhosi vanhan rakennuksen täysin vuonna 1747, joten nykyinen rakennettiin tämän jälkeen uudestaan.

 

En saa ikinä tarpeekseni hutongeista. Voisin kulkea näillä kaduilla vaikka kuinka ja valokuvata kaikkea, minkä näen. Rakastan niiden nuhjuista, elettyä elämää ja mennyttä aikaa henkivää tunnelmaa, kuin aika olisi pysähtynyt niissä. Jos voisin, asuisin itsekin mieluummin jossain hutong-talossa kuin länsimaisessa expattighetossa. Vaan kun ei ole kielitaitoa, jolla selittää korjaajille, kun jokin boileri hajoaa. Toki kaipaisin hutong-kotiini mukavuuksia, sisävessaa ja lämmintä suihkua, mutteivät nämä olisi mikä mahdoton vaatimus nyky-hutongeissa. Vaikka turistin silmään siltä saattaa tuntuakin, kun ihmettelee kaduilla olevia yhteisvessoja. Moni talo näyttää vaatimattomalta ulkoa, mutta niiden sisältä voi löytyä vaikka mitä, kuten Lars kerran kuvaili Kolmosen koululuokalle ja kuten itsekin näin vieraillessamme hutong-kodissa tanskalais-singaporelaisen rinnakkaisluokkalaisen luona. Siihen taloon oli rakennettu jopa suomalainen sauna. Näistä kierroksista olen kertonut täällä.

 



 

 

 

 

 

 

 

Lapset "grillasivat" maapähkinöitä.
Tässä 6-vuotiaan taidonnäyte: pähkinä pihtiotteessa.

 

 

 


Suomalaisetko sukujuuret?

 

 

 

 

Aikomuksemme oli poiketa syömään tuttuun Hani Keijuun eli Hani Gejiu –junnalaisravintolaan, mutta se oli kiinni. Ylipäänsä suurin osa kiinalaisravintoloista oli vielä lomilla, ainoastaan muslimipaikkoja oli auki ja niillä piti kiirettä, sillä asiakkaita riitti. Kylmänä päivänä mielemme teki maistaa hotpotia, johon minulla on syntynyt suorastaan himo. Isän mielikuva hotpotista juontaa juurensa Singaporen ajoiltamme, jolloin kävimme joskus ystäviemme kanssa syömässä Korean barbecuessa, jossa vastaavalla tavalla itse keitettiin lihat ja kasvikset mauttomassa lihaliemessä. Pekingiläinen tai alun perin mongolialainen hotpot on kuitenkin aivan toista. Tällä kertaa söimme hotpotia muslimiravintolassa, mutten huomannut ruoan eroavan mitenkään mongolialaisesta.

 

 

Valitut lihasiivut, sienet ja kasvikset keitetään itse kaksiosaisessa padasta, joista toisessa kiehuu miedosti maustettu ”buljonki” ja toisessa setsuanpippurilla ja chilillä maustettu tulinen liemi (tai joku muu oman maun mukaan valittu). Kypsät suupalat poimitaan yhteisestä liemestä omilla puikoilla ja kastetaan seesamitahnasta tehtyyn kastikkeeseen, jonka jokainen maustaa mieleisekseen seisovasta pöydästä.

 

 

Padan keskellä oleva ”tulivuori” on tulisen kuuma kuin silitysrauta ja lapset "grillasivat" siinä marinoituja maapähkinöitä. Minä puolestani onnistuin kuin onnistuinkin kunnolla polttamaan siihen käteni. Palovammaa parantelin sitten aikani kylmän juomapullon kylkeä vasten, kun en kehdannut lähteä ulos etsimään hutongin yhteisvessaa. Harvassa pienessä ravintolassa kun on omaa vessaa. Jälkeenpäin se osoittautui virheratkaisuksi, sillä ihoni paloi kivuliaaksi toisen asteen palovammaksi. Mutta hotpotiin tekisi silti mieleni jo nyt uudestaan.

 



Toisen asteen palovamma neljä päivää myöhemmin