Elämää lukitulla osastolla

”Hei kuule, voisitko sä päästää mut tuosta ovesta. Mä vaan piipahtaisin kaverin luona, ihan tuossa naapurissa”, supattaa sukkamummo sukkelana Isän korvaan ja vinkkaa laihalla, koukkuisella sormellaan kohti salakoodilla varustettua ovea.

 

Sukkamummo on aina reipas ja iloinen, vilkuttaa ohi kulkiessaan. Koko ajan hän touhottaa jotakin, kulkee osaston käytävää, penkoo kassejaan ja nyssyköitään. Aina hän haeskelee jotain, yleensä reittiä, kuinka osastolta pääsisi pois. ”Hei, tiedätkö, onko tuolla ulko-ovi?” hän kysyy Äidiltä ohimennen ja viittaa käytävän päähän.

 

”Ei sieltä taida päästä, siellä on kai vain parveke”, kertoo Äiti.

 

”Hei, pääseekö tuota kautta jotenkin kiertäen?” sukkamummo viittaa kohti potilashuoneita. Hetken päästä ovi avautuu, kun Äiti istuu omaisensa huoneessa ja odottelee tämän vierellä hoitajaa. Sukkamummo kurkistaa ovesta sisään. ”Onko tässä portaikko?” ”Ei, tämä on potilaiden makuuhuone”, vastaa Äiti. Sukkamummo kiittää ja katoaa takaisin käytävälle. Muutamaa minuuttia myöhemmin hoitajaa ei kuulu, mutta sukkamummon pää ilmestyy jälleen ovenrakoon: ”Onko täällä rappukäytävä? Jaaha, ei siis. Kiitos.”

 

Toisinaan sukkamummo saa muuta ajateltavaa. Tällä kertaa kypärämummolla ei ole pyöräilykypärää päässään, hänet on sidottu tuoliinsa, jotta hän ei kaatuilisi. ”Kuinka minä pääsen tästä pois? Se on tämä naru tässä tiellä. Kuinka minä saisin sen auki?” ihmettelee kypärämummo ja yrittää sormillaan ylettää avaamaan jykevän nauhan, joka on umpisolmulla solmittu tuolin selkänojan taakse. Sukkamummo ja muutama mummo häärii avuliaina hänen ympärillään.

 

”Olisiko sinulla saksia?” kyselee sukkamummo Äidin saapuessa osastolle. ”Pitäisi leikata auki tämä nauha”, hän selittää ja osoittaa nauhaa, joka kiertää kypärämummon vyötärön ja tuolin. ”Juu, saksia tässä tarvitaan”, nyökkäävät muut avuliaat mummot yhteen ääneen ja kypärämummo kummastelee nauhaa ympärillään. Muutaman kerran Äiti kulkee heidän ohitseen ja joka kerta sukkamummo katsoo vetoavasti ja supattaa hänen korvaansa: ”Löytyisikö sinulta saksia?” Viimeisellä kerralla hän ehdottaa, miten siinä tapauksessa olisi puukon laita, mahtaisiko edes sellainen löytyä Äidin käsilaukusta.

 

”Ei, puukkoja ei saa kantaa mukana. Se on laissa kiellettyä”, vastaa Äiti. ”Joo, siitä saa sakot”, tietää sukkamummokin ja virnistää. Sitten hän kääntyy kysymään puukkoa ohi kulkevalta hoitajalta.

 

”Auttakaa, on tapahtunut kauhea onnettomuus. Siellä se huutaa ojassa eikä kukaan tule auttamaan. Menkää nyt sinne auttamaan”, selittää uusi harmaahapsinen mummo hädissään hoitajalle, joka yrittää rauhoitella häntä ja selittää, ettei ole tapahtunut mitään onnettomuutta. ”On tapahtunut, on. Siellä se huutaa, ettekö te kuule?” kiihtyy mummo hädissään. ”Apua on tulossa, on soitettu jo, enää ei ole hätää”, lohduttavat Äiti ja hoitaja yhteen ääneen.

 

Muutamaa päivää myöhemmin istuu Äiti jälleen kerran aulassa ja syöttää vastahankaista omaistaan. Ruokailu kestää aina tunnin pari, mauton soseruoka ei maistu eikä hoitajilla ole aikaa houkutella potilasta syömään. Vuoroin Äiti työntää soselusikkaa huulille ja vuoroin ravintolisämukia. Jos huomaamatta jotain menisi alas. Joskus kotoa tuodut kylmät nakit ja karjalanpiirakat tekevät parhaiten kauppansa. Oikea kiinteä ruoka siis. Siinä ruokailun ohessa on Äidillä aikaa seurata, mitä käytävällä tapahtuu.

 

Lähistöllä hoitajat pitävät puhuttelua harmaahapsiselle mummolle: ”Te ette saa enää soittaa hätänumeroon. Viimeksi poliisit etsivät teitä tuntikausia metsistä, ennen kuin löysivät täältä…”

Kuopusta tylsistyttää. Välillä leikitään piilosta, milloin potilashuoneessa sänkyjen alle ja pyörätuolien taakse piiloutuen, milloin aulassa. Kun Äiti on syöttöpuuhissa, kuopus laskee. Laskee ovia, ikkunoita, tauluja seinillä, kaiteita käytävillä, lamppuja katossa, pistorasioita, valokatkaisijoita ja joulukynttilöitä. Aika monta tuntia saa lapsi kulumaan, kun kiertää käytävää laskien erinäisiä asioita. Ja seuraavaksi kerraksi ne unohtaa ja voi aloittaa alusta. Toimisiko tämä toimintaterapiana vanhuksillekin?

 

Pikkumummolla on hätä. Lapsen äänellä hän huutaa vuoroin äitiään ja isäänsä avukseen. Huoneesta kuuluva huuto jatkuu ja jatkuu, kuin pieni lapsi hän rukoilee vanhempiaan tulemaan. Äiti syöttää omaistaan, tämä kuuntelee huutoa ja hermostuu: ”Mennään nyt jo!” hän tiukkaa. ”Nyt täytyy mennä kiireesti.”

 

”Mihin?” kummastelee Äiti. ”No auttamaan tietysti”, vastaa omainen ja heilauttaa päätään kohti ovea, jonka takaa lapsen itkuinen ääni kuuluu.

 

”Ei se ole kukaan meidän lapsista”, kertoo Äiti. ”Kyllä kohta joku tulee ja pitää huolta”, hän rauhoittelee. 

 

Huuto jatkuu ja jatkuu. Hetken päästä pikkumummon ovi aukeaa ja joku mummo huikkaa sisään: ”Ole hiljaa! Ei sun vanhemmat tule. Ei ne susta välitä!”   

 

Toisena päivänä, juuri kun Äiti koputtaa hoitajien oveen, kulkee pikkumummo hänen ohitseen. Tämä on kiukkuinen: ”Voi p***”, hän kiroaa Äidin ja heristää sormeaan. ”Sinä senkin, kun oot aina tuommoinen! Ettäs kehtaatkin!”

 

Kun Äiti seuraavan kerran vierailee osastolla, pikkumummo istahtaa hänen viereensä ja kysyy oikein herttaisesti: ”Missä sinä oikein asut?” ”Tällä hetkellä Kiinassa.” ”Kiimingissä, olen joskus kuullut siitä paikasta”, toteaa pikkumummo iloisesti ja hypähtää ylös tuolistaan. Mustelmaposkiselle mummolle hän heristää kiukkuisesti sormeaan: ”Te ette sano enää mitään. Te olette sanonut jo ihan tarpeeksi!”

 

Mustelmaposkinen mummo, joka päivästä toiseen istuu pyörätuolissaan ja ihmettelee, kuinka hän on joutunut tähän paikkaan, katsoo pikkumummoa suurilla silmillään hämmentyneenä: ”Olen hyvin pahoillani, jos olen teitä jotenkin loukannut sanoillani, mutta en lainkaan muista, mitä on tapahtunut.”

 

”No se on sentäs jotain, että osaatte pyytää anteeksi”, vastaa pikkumummo ylpeästi ja köpöttelee tiehensä.

 

Äiti piipahtaa omaisen huoneessa. Tämän huonetoveri nostaa päätään sängyn pohjalta ja pyytää vettä. Äiti nostaa mukin tämän huulille. Juotuaan huonetoveri tarttuu Äitiä käsistä: ”Teillä on kylmät kädet.”

 

He pohtivat yhdessä, miksi Antti ei ole tullut käymään. Äidillä ei ole hajuakaan, kuka tämä Antti on, mutta tällä on varmaan ollut kiireitä, kyllä hän varmaan pian tulee, lohduttaa hän. Hetken päästä huonetoveri kysyy, pitäen yhä Äidin käsiä omissa luisevissa käsissään, joiden iho kuultaa läpi: ”Kukas te oikein olette?” Äiti selittää. ”Koskas te tulette taas katsomaan minua?” Äiti lupaa tulla pian. Mutta seuraavalla kerralla, Äidin viimeisellä vierailulla osastolla, huonetoveri on umpiunessa.  

 

Unessa on myös Äidin omainen, nukahtaa tuoliinsa aulassa. Vieressä istuu lukutoukka. Harvoin osastolla näkee potilasta, joka jaksaisi keskittyä lukemiseen tai televisio-ohjelmien seuraamiseen, mutta lukutoukka jaksaa. Hän istuu aina hiljaa ja lukee tai seuraa ohjelmaa tai tapahtumia ympärillään. Äiti antaa omaisen levätä ja aloittaa keskustelun lukutoukan kanssa, kyselee paksusta, historiallisesta romaanista tämän edessä pöydällä. He keskustelevat Seitsemästä veljeksestä ja seikkailukirjoista, Herman Melvillen Moby Dickistä, villinlännenkirjailijoiden Zane Greyn ja Karl Mayn tuotannosta sekä jälkimmäisen huijarielämästä. ”Eräässä Anni Swanin kirjassa puhutaan metsien kaukaisesta sinestä”, kertoo runosieluinen mies unelmoiden: ”Se on niin kauniisti sanottu.”

 

Ruokailun jälkeen, tunteja myöhemmin, Äiti auttaa omaisensa sänkyyn. Silittää tämän hiuksia ja suukottaa poskea, kun tämä on nukkuu. Puoliunessa omainen ottaa Äitiä kädestä. ”Hyvästi, minä lähden taas – vähän pidemmäksi aikaa.” Sitä Äiti ei ole hennonut omaiselleen ääneen sanoa. Eikä hennonut kertoa muillekaan potilaille. Ehkä he eivät muista, tuskin huomaavat hänen poissaoloaan. Seuraavaan vierailukertaan on aikaa, kuinkahan moni tuttu silloin vielä asuu osastolla, pohtii Äiti sulkiessaan oven perässään. Toivottavasti ei ainoakaan. Toivottavasti he kaikki pääsevät sitä ennen johonkin parempaan paikkaan, ihan oikeaan kotiin.