Eedenistä itämaille: Ihan aikuismaista hulluttelua

Yleisen vessan edessä näkyy usein näitä varoituksia - ihan syystä

Kukkia temppeliin

Lisää kuvateksti

Nuorisomuotia Pekingissä

Maanantai-iltana viestailin ystäväni kanssa. Touhukkaina suunnittelimme jouluostosreissua yhteen Pekingin tunnetuimmista ostoskeskuksista, turistien ja paikallisten paratiisiin Silk Street Marketille. Olen vain kerran aikaisemmin käynyt siellä, piipahtanut kovalla kiireellä yhdessä ”kashmir”-kaupassa, ja sinne piti nyt päästä paremmalla ajalla. Onhan joulu tulossa…

Kalenteriini vilkaisematta sovimme ostosreissun ajoittuvaksi kiinantuntieni jälkeen. Samanaikaisesti lähettelin viestejä myös lasteni koulukaverien äitien kanssa. Aikomuksemme oli muuttaa normaalia tiistaiohjelmaamme osallistuaksemme vanhempainyhdistyksen järjestämälle kokopäiväretkelle. Kiinantunnin jättäisimme kokonaan väliin… Missään vaiheessa en tajunnut (taaskaan!) aikatauluttavani ohjelmia päällekkäin!

Kun vielä illalla kymmenen aikaan talossamme oli täysi tohina päällä: opiskelin vierasta kieltä yhden lapsen kanssa, autoin toista taikinan lopun leipomisessa lusikkaleiviksi, valmistelin diaa yhdelle työkaverille ja toista tiedostoa lähetettäväksi toiselle työtoverilleni. Samanaikaisesti vieläpä testasin termospulloja ja tein inventaariota glögitarpeista, koska hyväntekeväisyysmyyjäisetkin ovat taas ovella. Elämäni katastrofinainekset olivat siis taas kasassa.

Painoin kaksi kertaa sähköpostin lähetä-nappulaa. Sinne lähti liitteenä dia yhdelle työkaverille ja tiedosto toiselle. Aamulla luin työkaverin lähettämän viestin: email oli tullut tyhjänä perille eikä enää ollut aikaa lähettää uudestaan. Samanaikaisesti aloin ihmettelemään, kuinka kummassa pystyn olemaan kahdessa paikassa samanaikaisesti. Onneksi lusikkaleivät eivät sentään palaneet vaan onnistuivat jopa erinomaisesti, marsipaanilla täytetyistä tuli vähintään yhtä hyviä kuin hilloilla täytetyistä.

Mustin mielin lähdin matkaan, varustautuneena lämpimin vaatekerroin. Päämäärästämme ei ollut mitään tietoa, kyseessä oli vuosittainen yllätysretki. Edellinen oli tosin järjestetty kaksi vuotta sitten, koska viime vuonna se jouduttiin perumaan punaisen saastevaroituksen vuoksi.

Meidät jaettiin ryhmiin, joista jokainen sai olympiatehtävän ja kassin. Kunkin ryhmän tehtävänä oli matkustaa julkisilla sille osoitettuun paikkaan Pekingissä ja todistaa kaupungin olevan valmis isännöimään talviolympialaiset 2022. Tämä piti osoittaa tietyn talviolympialaislajin ja ryhmän kuvaaman videon avulla. Kassista löytyi videon tekemiseen tarvittavaa rekvisiittaa.

Ryhmämme laji oli taitoluistelu ja paikkana lama- ja kunfutselaistemppelit. Kassista löytyi balleriinan puku ja trikoot sekä kaksi paria pahvisia luistimia, joihin kaksi ryhmämme jäsentä pukeutui. Kolmas kantoi olympiatulta. Me loput saimme lippuja liehuttaaksemme ja kannustaaksemme. Lisäksi tehtävänämme oli pyytää kiinalaisia mukaan videolle näyttämään pisteet taitoluistelijoiden suorituksesta.

Lopputulos oli tietysti hulvattoman hauska, saimme mukaamme sekä kiinalaisia nuoria, jotka olivat heti mukana jutussa, että ryhmän vanhempia kiinalaisia, jotka suostuivat kummastellen mukaan, mahtoivatko edes ymmärtää mistä oli kyse. Sitä en tiedä, kuinka ryhmämme kiinalainen mahtoi selittää heille asian.

Jäyhänä luterilaisena tosin mietin, mennäänkö hyvän maun rajoilla, kun tehdään hassutteluvideota toisen uskonnon melkein pyhällä alueella. Ainahan joku voi kokea sen pilkaksi. Toisaalta seurueeseemme kuului kiinalainen nainen, kertomansa mukaan vieläpä sukua suorassa polvessa itselleen Kungfutselle, jonka temppelin edessä kuvasimme, ja hän oli täysillä mukana jutussa. Ja suurin osa paikallisista seurasi kuvaustouhujamme lähinnä uteliaina hymy huulilla. Ja tuskin kukaan kokee herttaisia balleriinoja rienaukseksi.

Parin tunnin filmauksen jälkeen ja videon lähetettyämme saimme viestinä ohjeen suunnata Lost Heaveniin, joka on paljon suositeltu, korkeatasoinen kiinalaisravintola ja johon olen toivonut pääseväni. Skoolattuamme aulassa sampanjalla siirtyivät muut kisaajat ruokailemaan ravintolan puolelle. Ilman minua. Sillä minun oli aika lähteä seuraavaan tapaamiseen.

Kuljin Tiananmenin ohi toiselle metroasemalle, ja vähältä piti, ettei minua käännytetty kiertoreitille. Kaikki Tiananmenin ja Kielletyn kaupungin luo pyrkivät turvatarkastetaan ja laukut läpivalaistaan, mutta minulle oli uutta, että nyt pitää näyttää myös henkilöllisyystodistukset. Vaikka pitäisi, en minä kuitenkaan kanna passia mukanani kaupungilla. Sattui minulla kyllä olemaan kuva passistani puhelimessa, mutten löytänyt sitäkään tarkastajan edessä selatessani hermostuneena kuvia. Jono kasvoi kasvamistaan takanani ja alkoi liikehtiä hermostuneesti, puhinaakin kuului. Niinpä tarkastaja viittasi minut jatkamaan matkaani, kun kerroin olevani vain matkalla metrolle. Voi olla, ettei hän olisi ollut alkuunkaan edes kiinnostunut koko henkilökortistani, jollen itse olisi alkanut sitä kaivelemaan…

Silk Streetillä katselimme näyttäviä kenkiä ja ostimme pinon erinäisiä ”kashmir”-asusteita, niin itselle kuin lahjaksikin, tylyimmiltä myyjiltä, joita olen Pekingissä tavannut (palveluinnokkuudessaan he menevät suorastaan suomalaisista, sillä liikkeessä saa katsella ympärilleen ihan kaikessa rauhassa…) Ponchot ovat nyt täkäläisillä Suomi-rouvilla kovaa huutoa, ne on todettu täällä käytännöllisiksi. Kaikenlaiset huivit, shaalit ja hartialämmikkeet ovat todella näppäriä kantaa aina kassissa mukana ja pukea päälle tarpeen mukaan. Ja lukeehan niissä 100 % kashmiria, vaan liekö sitä koskaan nähneetkään.