maanantai 7. marraskuuta 2016

Kirjabloggaus Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa


 
 
Pitkästä aikaa luin suomenkielisen kirjan. Liekö ensimmäisen Pekingiin muutettuamme. Ehkä alitajuisesti ajattelin Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa –romaanin olevan sopiva jatkumo Satavuotiaalle, kun pakkasin laukkuani ja valitsin juuri tämän helsinkiläisen palvelutalon vanhuksista kertovan jännärin matkalukemisekseni Etelä-Kiinaan. Tai ehkä ystävyydestä kertova tarina sopi mielestäni tunnelmaan, kun lähdin oman ystäväni kanssa matkaan.
 
 

Aluksi kirja oli mielestäni hulvattoman hauska, naureskelin itsekseni ja harmittelin, etten voinut lukea hauskoja kohtauksia ääneen, eihän saksalainen ystäväni olisi ymmärtänyt niistä sanaakaan. Pian kirjan tunnelma muuttuu kuitenkin painostavaksi, vanhusten ympärillä tapahtuu kummallisia asioita ja lähipiirissä outoja kuolemia. Myös vanhusten pahin pelko, joutuminen dementiaosastolle, tapahtuu liiankin monen kohdalla. Lukiessani ahdistavinta oli kuitenkin se, että tunnistin kirjan kuvaavan liiankin totuudenmukaisesti vanhustenhoitoa nykypäivän Suomessa. Virpi Hiukkasia, kiukkuisia hoitajia, alati vaihtuvia lähihoitajia, piikillä rauhoiteltavia ”aggressiivisia” potilaita, potilasta näkemättä diagnoosinsa tekeviä lääkäreitä ja täysin turhaan dementoituneita vanhuksia olen valitettavasti nähnyt omin silmin seurattuani erään muistiosaston elämää muutaman kuukauden ajan jokunen vuosi sitten. Lukuahdistustani lisäsi omantunnon kolkuttelu: tunnistin hyvin itseni Irman kullanmuruista, jotka lentelevät ympäri maailmaa eikä heillä ole aikaa pitää huolta läheisestään eikä vierailla tämän luona, käydä katsomassa, mitä laitoksen seinien sisällä tapahtuu. Mahtaako heitä edes kiinnostaa?

"Minun kullanmuruni ovat sitä mieltä, että minä en enää pärjää itsekseni. Ja jos pärjäänkin tänään, pitäisi mennä varmuuden vuoksi etukäteen säilöön johonkin laitokseen, mieluiten kunnan vanhainkotiin, niin tämä krematorion odottelu ei tulisi heille niin kalliiksi. He eivät päässeet työkiireiltään tänne kokoukseen, ja siksi heille piti tehdä etäläheiskysely."

"Tuon sanan sinä keksit itse", väitti Anna-Liisa.

Mutta etäläheiskysely oli oikea sana, se oli kysely, joka tehtiin potilaan läheisille, kun heidän piti hoitaa hevosiaan, eivätkä he päässeet käymään sairaalassa.

"Jaha, vai niin. Minä ajattelin, että kantasana oli etäläheinen, ja sehän sopisi hyvin sinun kullanmuruihisi." (S. 356-357)
 
 

Kirjan ansioksi on luettava, että se tuo esiin vaikeita ja päivänpolttavia asioita ja panee lukijan tutkimaan omaa sydäntään. Moneen kertaan meinasin heittää kirjan nurkkaan ja siirtyä suoraan viimeiselle sivulle katsomaan, päättyykö tarina edes jotakuinkin onnellisesti. Kirjan huumorin, vanhusten lennokkaiden ajatusten ja heidän toisinaan hulvattomien edesottamustensa avulla pinnistelin loppuun.
 
Suomi oli täynnä eläinten suojelijoita ja muita aktivisteja, joiden takia eläinten hoitaminen oli tarkkaan valvottua toimintaa. Piti olla riittävästi tilaa, omaa rauhaa, auringonvaloa, säännöllistä ulkoilua, lajityypillisiä virikkeitä, monipuolista ravintoa ja muuta sellaista, mistä vanhusten oli turha edes uneksia. (S. 40)
 
 
Loppujen lopuksi Yangshuossa ei onneksi lukemiselle jäänyt paljon aikaa, joten luin kirjan loppuun vasta arkeen palattuani, työmatkoillani koulubussissa. Puoli tuntia kerrallaan oli täysin riittävästi Ehtoolehdon arkea. Enempään en olisi pystynytkään. Kirjasarjan toinen osa saa odotella kirjahyllyssäni, minun on nyt välillä rentouduttava täysin tavanomaisten fiktiivisten murhien ja niitä ratkovien perinteisten salapoliisien parissa. Niiden, joissa veitsi vilahtaa tai ase laukeaa, sen sijaan että uhri jätetään kuihtumaan pois ahdingossaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)