Pimeyden voimat valloillaan

 

 

 

 

Jonkin kellarin kätköistä ne ilmestyivät jälleen, samaan aikaan kuin viime vuonnakin. Jo viikkoja sitten, eräänä päivänä alkukuusta nämä karmivat olennot taas valloittivat rauhallisen klubitalomme, joka muuttui synkäksi pimeyksien luolaksi. Vähitellen ne saivat valtaansa taloyhtiön työntekijät, herttaiset kiinalaiset virkailijat muuttuivat yksi kerrallaan mustanpuhuviksi noidiksi. Ja viimein lauantai-iltana pimeyden voimat ottivat valtaansa koko naapuruston. Tavalliset asukkaat eivät enää ulos uskaltautuneet, sillä kaduilla partioi pelottavia noitia, kummituksia, päättömiä zombieita, joukossaan mitä ihanimpia satuprinsessoja, rohkeita batmanejä, sekä muita epätavallisia otuksia. Olipa muutama avaruusoliokin laskeutunut maan päälle.

 

Laumoina ne vaelsivat ovelta ovelle, ojentelivat käsiään ja raajojaan kuin apua anoen ja kuiskivat: ”trick or treat”. Jos vastasin trick, ne tuijottivat minua hämmentyneinä. Tätä kieltä ne eivät ymmärtäneet tai koodisanani oli väärä. Toisinaan niistä pienimmät pelästyivät kauheata valittavaa noitaa, joka heilutteli käsiään ja kalisutteli kahleitaan meidän tuulikaapissamme (mistä sekin oli sisään lentänyt?). Ainoa keino päästä eroon näistä kummallisista otuksista oli sujauttamalla pari karkkia ojennettuihin kouriin. Siihen nämä tyytyivät ja pois lähtiessään huokasivat tai kimittivät: ”happy Halloween”, aivan kuin heidät olisi ohjelmoitu sanomaan näin.


  



Sanotaan, että avioparit alkavat muistuttaa toisiaan,
mutta että työkaveruksetkin...

 

  

 

 

 

 

Sen voin nyt kokemuksella sanoa, että karkin jakamisessa viidellesadalle (!!) pikkuhirviölle on aikamoinen työ.


Sellainenkin tieto levisi, että klubitalon yläkerrassa toimisi kaamea kidutuskammio ja todisteeksi kävin salaa kuvaamassa sen. Illalla isä kävi paikan päällä omin silmin todistamassa, että kammiossa todellakin tapahtui kauheita.

Hyvää kekriä sekä hirmuista Halloweenia, joka oikeasti on amerikkalaisen perinteen mukaan tietysti vasta tänään!

 

 

Työpäivä takana...

 

 

Kentän laidalla

 

 

 

 

 

  

 

Pojat vaihtopenkillä
- vaan eivät istuneet kauan penkillä...

sillä penkki haettiin pois parempaan tarkoitukseen
 - istuimeksi laukuille!

Pari kertaa elämäni aikana olen kuskannut lastani johonkin urheiluharrastukseen sen seurauksena, että olen yrittänyt pakottaa lastani harrastamaan liikuntaa. He kyllä soittavat (enemmän tai vähemmän innokkaasti), rakentavat robotteja legoista, pelaavat strategiapelejä, tutkivat tieteitä, näyttelevät - ja etenkin lukevat. He kaikki kantavat jatkuvasti kirjaa kainalossaan, lukeakseen sitä aina tilaisuuden tullen. Mutta urheilua ei heistä harrasta yksikään. Joitakin vuosia syyllistyin kirjoituksista, joissa huolestutaan nykylasten liikkumattomuudesta. Pakotin lapsia koripalloon ja luistelukerhoon, uimakouluun ja harrastamaan sirkusta. Hammasta purren ja itkua vääntäen he harrastivat. Lopulta laiskistuin, enkä jaksanut välittää lasteni liikkumattomuudesta. Istukoot ja lukekoot. Ehkä he kuolevat nuorempina, mutta ainakin ovat sitten saaneet onnellisemman lapsuuden.


Tänä syksynä Kolmonen itse päätti ilmoittautua koulunsa jalkapallon vierailupeleihin (ei varmaan oikea jalkapallotermi). Kuukauden ajan pojat treenasivat joka päivä koulun lounastauolla, ja eilen koitti suuri päivä: muutaman Pekingin kansainvälisen koulun välinen ottelupäivä kentällä viiden kilometrin päässä kotoamme. Isä ja pojat lähtivät aamulla autoillen, minä esikoisen kanssa perästä pyöräillen.


Ja niin minusta tuli ensimmäisen kerran jalkapallomama, joka kentänlaidalla kiljui: ”go go go!”   


Kentällä oli jäätävän kylmä, aurinko paistoi, mutta tuuli puhalsi pohjoisen kylmää viimaa. Pojat pelasivat t-paidoissaan, katsojat kääriytyivät villaponchoihin ja huiveihin. Villapaidat ja villakangastakit eivät riittäneet, väliin oli vedettävä ylle lämmittämään myös kevytuntuvatakit.



Sekin nähtiin taas, kuinka kiinalainen nainen röyhkeästi hääti vaihtopenkillä istuneet pienet pojat pois ja nappasi heidän pyllynsä alta penkin itselleen. Tai itse asiassa laukuilleen.



Yhtään maalia ei joukkue tehnyt ja se hetkeksi kiristi tunnelmaa. Mutta kun Kolmoselta kysyttiin, kumpi on tärkeämpää: maali vai pelaaminen, tuli hymyn kanssa vastaukseksi pelaaminen.  Päivä oli hänen mielestään mahtava ja palloa aikoo potkia jatkossakin. Ja voi mikä riemu syntyikään poikien keskuudessa, kun he iloitsivat palkinnoksi saamastaan pystistä. Sillä vaikka he eivät maaleja tehneetkään, poikien innokkuuden, yrittämisen ja mahtavan yhteishengen ja tiimityön ansiosta joukkue palkittiin hyvästä urheiluhengestä! 

Paluumatkalla totutin esikoista pyöräilyyn Pekingin liikenteessä. Minä, joka aina opetan lapsiani elämään sääntöjen mukaisesti (”Äiti, sä oot ite aina sanonut ettei saa kiroilla!”), näytin lapselleni, kuinka rikotaan liikennesääntöjä. Yksisuuntaista katua väärään suuntaan pyöräileminen tuntuu jopa turvallisemmalta kuin ajaminen oikeaan suuntaan. Näkee liikenteen ja osaa paremmin varautua. Mikään auto ei sujahda kapealla kadulla selän takaa ohi yllättäen – paitsi jos sekin ajaa väärään suuntaan…