Vauhdikas viikonloppu

Voisi kuvitella, että kun ihminen saapuu uuteen maahan maailman toiselta puolen eikä hänen elimistönsä ole vielä tottunut vieraisiin viruksiin ja bakteereihin, nämä suorastaan kyttäisivät otollista tilaisuutta iskeäkseen oikopäätä kiinni puolustuskyvyttömään. Vaan ei, näin ei ainakaan käynyt minulle, sillä koko ensimmäisen vuoteni Pekingissä olin terve kuin pukki. Viime viikolla kuherruskuukauteni viimein päättyi ja sairastuin pahimpaan flunssaan mitä vuosikausiin.

Koko viikon lepäsin (sen verran kuin osaan levätä: kiinaa kerraten ja blogia kirjoittaen). Viikonloppuna lepokausi päättyi ja vietin mitä vauhdikkaimmat kolme päivää, joka alkoi perjantai-illasta. Tuolloin vanhempien lasten koululla vietettiin koko koulun yhteistä perhejuhlaa. Minä juhlin lapsistamme kolmen sekä äitiystävieni kanssa, samalla kun mies vietti iltaa toisaalla yhden lapsen ja lätkäpelikaveriensa kanssa. Tuona iltana nimittäin kasattiin Pekingin harrastajajääkiekkojoukkueet taas vuodeksi eteenpäin.  

 

Lauantaiaamun valjetessa taivas oli kirkkaampi ja sinisempi kuin varmaan koskaan. Mitä surkein päivä perheen yhteiselle ajanvietolle, totesimme äitien kesken matkatessamme koululle. Onhan niin paljon mukavampaa viettää kaunista lauantaipäivää koulutuksessa, yhdeksästä neljään! Lounaalle kävellessämme emme voineet välttyä taivaan sinisyydeltä. Emmekä ylittämämme joen vihreydeltä, sillä leväpeite luo kauniin kontrastin siniselle taivaalle. Ja mielenkiintoisen tuoksahduksen raikkaaseen ilmaan.

 

 

Lauantai-iltana lähdimme miehen kanssa kahdestaan ulos syömään. Nelilapsisessa perheessä kahdenkeskinen aika ei ole kovin tavallista herkkua, vaikka tällä kertaa olikin edellisestä kerrasta vierähtänyt vasta kuukausi. Muistan vielä hyvin sen ajan, jolloin suunnitelma illasta aikuisten kesken lopahti jo ajatukseen hoitajan etsimisestä lapsille. Nykyään lastenhoitaja löytyy omasta takaa, ja yleensä tämä on myös helposti suostuteltavissa. Uhkailun ja kiristyksen sijaan riittää ihan pelkkä perinteinen lahjonta, suostuttelukeinona käytämme pizzaa, sipsejä ja limsaa. Jostain kumman syystä lapsista on mukavaa viettää iltaa ihan keskenään leffaa katsoen ja herkkuja syöden. Ehkä se on se, että saa syödä telkkarin ääressä ja tiputtaa sipsejä sohvalle. Eikä kukaan komenna nukkumaan. Vapautta!

 

Romanttinen fine dining Pekingissä vaatii kuitenkin hieman etsiskelyä. Ensinnäkin fine dining ja kiinalainen ruoka eivät mahdu minun mielessäni samaan lauseeseen. Singaporessa pääsin onnekkaasti (kutsuvieraana) muutaman kerran erittäin hienoihin kiinalaisiin ravintoloihin, mutta vaikka ruoka olikin erinomaista, ei se mielestäni ollut NIIN ihmeellistä. Ehei, paljon parempaa ja mielenkiintoisempaa kiinalaista saa halvalla kadulta, siihen ei kannata omia rahoja tuhlata. Toisekseen aasialaiseen ravintolaan menen mieluummin isolla porukalla, jotta voin tilata pöytään mahdollisimman monta eri ruokalajia. Joten romanttisesti miehen kanssa kahden haluan syödä länsiruokaa.

 

Toinen ongelma on terassi. Tällä hetkellä Pekingin kesä on vielä parhaimmillaan, illan viiletessä lämpötila putoaa miellyttävään 25 asteeseen. Tällaisessa säässä en mistään hinnasta enkä edes kenenkään pakottamana suostuisi syömään kylmäksi ilmastoiduissa sisätiloissa. Tämä sotii kiinalaista ajattelua vastaan, sillä kuka hullu nyt ulkona söisi. Tai hullupa tietenkin, varmaan tästä nimenomaisesta syystä eräs kiinalaisista rajanaapureistamme rakennutti kesällä lomamme aikana korotetun aidan meidän ja oman talonsa väliin. Koska aidanjatke ilmestyi vain meidän yhteiselle rajallemme, arvelen syyksi pähkähulluuteni. Ensin kyllä pohdin, pelkäsikö hän meidän vakoilevan ayejaan keittiössä (jota herrasväki ei tietenkään itse käytä), vai oliko vaarana, että ayit näkisivät keittiönikkunastaan meidän turmeltunutta elämäämme ja pelottavia tapojamme, kuten ulkoilua pihamaalla. Nyt he eivät enää näe sitä, mikä soisi minulle mahdollisuuden hyppiä vaikka nakupellenä pikkupihallamme.


Mutta eksyinpä vähän aiheesta, joten palataanpa askel takaisin päin. Pekingistä saa siis hakemalla hakea länsimaista fine dining -ravintolaa, jolla olisi vielä viehättävä terassi. Muutama suljettu löytyi. Vaan löytyipä viimein oikeanlainen ja vieläpä historiallinen: art deco –tyylin mukaan rakennettu Capital M, jonka viehättävältä kattoterassilta on näkymä suoraan keskiaikaiselle Qianmen-portille ja valonauhoin koristelluille Tiananmenin rakennuksille. Paikka oli ihastuttava, mutta haastavaa oli taiteilla korkeakorkoisissa sandaaleissani porrasaskelmilla ja väistellä terassin lautalattian rakoja. Parin viinilasillisen jälkeen se tosin pelotti vähemmän kuin tullessani selvin päin, jolloin tasapainoilin seinistä ja miehen käsikynkästä tukea ottaen. Tarkasti askelmiin keskittyessäni jäivät valitettavasti ravintolan upeat art deco –lattiat kuvaamatta (vessaa lukuun ottamatta), mutta niitä voi ihailla ravintolan omilla nettisivuilla. Ravintolan ruokaa en sen sijaan voi hehkuttaa, kovin talviselta listalta valitsemamme ruoka oli pienoinen pettymys, ainakin verrattuna vuodentakaiseen käyntiimme Temple-ravintolassa. Ehkä seuraavan kerran tulemme vain lasilliselle maisemia ihailemaan!

 

 

 

Rakastan saksalaisia ja englantilaisia poliisisarjoja. Englantilaisia tuijottelen samanmielisten lasteni kanssa kotona Yle Areenasta, mutta saksalaisten dekkarien katsominen Pekingissä on suoranainen happening. Kerran kuukaudessa saksalaisravintola Zeit Berlinin kabinettiin kokoontuu iloinen saksalaiskrimien ystäväjoukko nähdäkseen Tatortin viimeisimmän jakson. Ja usein sinne on lähdettävä, siitä huolimatta että taksimatka meiltä ravintolaan kestää tunnin suuntaansa. Yksin reissu jäisi tosin tekemättä, mutta onneksi naapurista löytyy samanmielinen dekkarifani…



 

 

Paljon oli tänä viikonloppuna huijarikuskeja ajossa taksiliikenteessä. Perjantaina taksimatkamme kotiin maksoi kymppejä lisää normaaliin verrattuna, ja meinasipa kuski yrittää myös ”väärennetyn rahan taktiikkaa”. Satasella ja viidelläkympillä ei koskaan kannattaisi taksia maksaa, sillä näitä seteleitä väärennetään eniten. Yleensä huijaus tapahtuu siten, että kuski vaihtaa ovelasti setelin ja väittää asiakkaan antamaa rahaa väärennetyksi. Hämmentynyt asiakas ottaa setelin vastaan ja tarjoaa kuskille uutta, ja tällä tavoin kuski saattaa vaihtaa jopa useita seteleitä väärään rahaan, ennen kuin asiakas hoksaa yhtään mitään. Minä maksoin satasella, mutta pidin koko ajan silmäni kiinni setelissä. Kuski pyöritteli sitä, epäili väärennetyksi ja pyysi toista seteliä. Kohautin olkiani ja sanoin, ettei minulla ole muuta rahaa. Eipä hänen auttanut muu kuin hyväksyä antamani seteli. Mikäli olisin ryhtynyt etsimään toista rahaa ja kiinnittänyt huomioni lompakkooni, huomaamattani hän olisi vaihtanut kädessään olevan setelini väärennökseen.

Lauantai-iltana ensimmäinen taksikuskimme puolestaan yritti pyytää paluumatkasta Tiananmeniltä meille kotiin kolmea sataa, kolminkertaista hintaa normaaliin verrattuna. Kun käskimme panna mittarin päälle, hän pudotti hinnan kahteen sataan. Hyppäsimme saman tien liikennevaloissa ulos autosta ja etsimme uuden kyydin, joka maksoi satasen.

 

Aina kun pystyn, käytän taksimatkoihin Uberiä, mikäli vain saan appsin toimimaan puhelimessani. Yleensä kuljettajat soittavat varmistussoiton ja joskus heitä ei huvita etsiä asiakasta, joka takeltelee huonoa kiinaa ja hokee lähinnä tīng bù dŏngia (sananmukaisesti: kuuntelee - ei ymmärrä). Sunnuntaina leffasta palatessamme apps toimi, mutta ensimmäinen kuljettaja hylkäsi kyydin. Kehtasipa vielä maksattaa minulla 10 juania (1,50 €) peruutusmaksua (mikä ei ole ensimmäinen kerta). Tein reklamaation Uberille ja sain rahani takaisin, kuski puolestaan sai sakkomaksun ja varoituksen. Mielenkiintoinen taksiviikonloppu totta tosiaan, paljon sitä oppi lyhyessä ajassa. Taidanpa taas jatkossa siirtyä metroon.


Ja maanantaiaamuna pääsee taas bussilla töihin...