Shoppailijan taivas (vai horna)

Peking on kuulemma lentoemäntien suosikkikohde, koska kaupunki on shoppailijan paratiisi. Näin on Äiti kuullut väitettävän. Mutta nämä lentoemännät tuskin itse asuvat Pekingissä.

Äiti voisi kuvailla ostoksilla käymistä Inspector Clouseaun sanoja* hieman mukaillen: ”I find everything and I find nothing…”.

Ensinnäkin Pekingin tavaratalojen ja ostoskeskusten määrä on valtava, kahden metroaseman väliin niitä mahtuu useampia – nimittäin kaupunginlaidalla. Keskustassa niitä on vielä paljon tiheämmässä. Silti harvoin niistä löytää etsimäänsä. Ja jos etsinnöissä sattuisi onnistamaan, on koko vähintäänkin väärä. 

Roinaa löytyy Pekingistä joka lähtöön - on Marimekko-kopioita, muutaman juanin bling blingiä ja muovikrääsää - mutta tavaroiden löytäminen on yhtä vaikeaa kuin Saharasta. Tai neulan heinäsuovasta. Kun Äiti viime kesänä Suomessa stressasi muuttopakkaamisen vuoksi, ihmettelivät hänen ystävänsä, että mitä suotta. ”Jos jotain unohtuu, niin ostatte sitten perillä uutta tilalle”, ehdottivat he. Paitsi epäekologista, on se Pekingissä myös äärimmäisen vaikeaa, jopa mahdotonta. Sillä ensimmäisen hidasteen luo jo liikenne. Jos keskustasta on noudettava kaksi asiaa, kuluu matkaan aikaa yhtä kauan, kuin jos helsinkiläinen noutaisi yhden asian Turusta ja toisen Lahdesta.  

Yhdeksän kuukauden ajan on Äiti etsiskellyt kuminauhaa. Tähän mennessä sitä ei ole löytynyt vielä yhdestäkään kaupasta tai tavaratalosta. Kuminauhattomat housut odottavat korjaamista, kunnes Äiti pääsee kesällä Suomeen. Talvella Äiti etsi kaupoista ohuita sukkahousuja ja kiitteli onneaan, että oli tullut heittäneeksi muuttokuormaan kolmet vanhat, jo reikäiset, ihan kaiken varalta. Niissä Äiti kulki koko talven ja aikoo heittää ne pois vasta ensi syksynä, sitten kun on ensin tuonut Suomesta uusia tilalle. 

Lapset kulkevat pieneksi jääneissä vaatteissa ja kengissä, uudet hankitaan sitten kun tullaan lomalle Eurooppaan. Serkkujen ja kumminkaimojen kotona odottavat talvella suomalaisista nettikaupoista tilatut toppavaatteet postipaketeissaan. Ostoslistalla lukee kuminauhan, lastenvaatteiden ja sukkahousujen lisäksi ainakin myös rintsikoita, kylmäkalleja, tahrasuolaa, deodoranttia, tuorehiivaa, mauste- ja rosépippuria, sekä suomalaisia karkkeja.

Jos joskus etsintä Pekingin kaupoissa sattuisi tuottamaan tulosta, on pettymys vieläkin suurempi. Sillä koot ovat liian pieniä ja tuotteet hyvin kiinalaisia. Paitsi Kiinassa valmistettuja, myös aika erikoisia. Muovia ja tekokuitua, kummallisia muotoja ja malleja. Esimerkiksi kun Äiti talvella etsi itselleen puolihametta, löysi hän vain hameita, joissa oli mukana myös toppi. Ommeltuna kiinni hameeseen!

 

 

 

Koon puolesta sopivia vaatteita Äiti onnistuisikin löytämään, mutta kenkien laita on toinen. Niitä kaupungista kyllä löytyisi: mitä ihanimpia strassi- ja paljettikenkiä, kultaa ja hopeaa, kimalletta ja kiiltoa, mutta ne kaikki on tarkoitettu auttamatta pienempään jalkaan kuin Äidin suomalainen maatuskajalka. Koska monet pohjoisen kiinattaret ovat melko pitkiä, jopa Äidin pituisia, onkin hämmästyttävää, kuinka pienet heidän jalkansa voivat olla. Vai kärsivätkö he kauneusihanteen vuoksi ja survovat jalkansa muutamaa numeroa liian pieniin kenkiin? Onko se nykyajan uusi keino sitoa naisten jalat?
 

Kun Äiti menee kiinalaiseen kenkäkauppaan, käydään sisällä seuraavanlainen keskustelu:  

Äiti osoittaa siroa Tuhkimon lasikenkää, meikäläisittäin lasten kokoa: ”Löytyisikö tätä koossa 40 tai 41?” 

Myyjä katsoo epäuskoisena kenkää, sitten Äidin jalkoja. Vieressä hihittää pari myyjätyttöä. Kaikki kolme tuijottavat Peppi Pitkätossun monoja Äidin jaloissa, oikeita hehtaarisuksia oletettavasti heidän mielestään. 

Myyjä näyttää kengän pohjassa lukevaa lukua: ”Suurin kokomme on 39. Menisikö se?” 

”Menee, menee! Ilman muuta! Ei kun tuosta vaan leikataan vähän varpaista pois, niin hyvinhän se mahtuu”, nyökkää Äiti. 

Myyjä ei suostu leikkamaan, joten lasikenkä jää kauppaan ja Tuhkimon sisarpuoli säilyttää varpaansa. Katkeruuden kyyneliä niellen Äiti lähtee pois. Myyjä näyttää hänen peräänsä peukkua, ehkä seuraavassa kaupassa taitaita onnistaa. Siihen hän tuskin uskoo itsekään…  

 

 

 

 

No ei aivan klikkauksen päässä ulkomaalaiselle. Tähän saakka Taobao on ollut lähes täysin kiinankielinen, etenkin maksupolitiikka on hoitunut täysin karaktäärejä tulkiten. Tosin kiinan kääntämiseen on keksitty Appseja. Ulkomaalaiset eivät myöskään jossain vaiheessa pystyneet avaamaan tiliä Taobaoon, mutta nykyään ulkomaanpassienkin haltijat kelpaavat maksaviksi asiakkaiksi. Tavarat toimitetaan suoraan kotiovelle tai toimistoon, jopa koululuokkaan! Suurin hankaluus onkin siis tuotteiden palauttaminen. Koska tilaamiseen on jo riittävän korkea kynnys, ei enää jaksaisi käyttää energiaa tavaroiden palauttamisen hankaluuteen. Lisäksi kielitaidon puutteesta johtuviin yllätyksiin saa varautua. Ennen joulua Äiti tuskaili etsiessään lapsille toivelahjoja kaupoista (Legoja löytyy, mutta vain menneen talven lumia) ja pakotti viimein Isän liittymään Taobaoon. Parin illan harjoittelun ja tuskailun jälkeen he saivat tilattua poikien hartaasti toivoman Lego Jurassic -pakettin. Paria päivää ennen aattoa ei pakettia ollut edelleenkään kuulunut ja vanhempia alkoi jo hermostuttaa. Ayin avulla sitten selvisi, ettei tavaraa enää ollut varastossa, eikä sitä ollut ollut tilatessakaan. Siinähän se mainittiin nettisivulla (jos osasi lukea karaktäärejä). Siitä huolimatta tuotteen tilaaminen ja maksaminen oli kyllä onnistunut. Onneksi perheen apuna tukalissa kommunikointitilanteissa on tämä monitoimitäti: kokki-siivooja-lastenhoitaja-kääntäjä-tulkki, ayi. Hän auttoi Isää perumaan tilauksen.  

Mutta vielä on shoppailijalla kolmaskin mahdollisuus: salakauppa, knock knock shop. Sisään pääsee vain salaisten rituaalien, tunnussanan, avulla. Salakaupasta kuullaan ensin tuttavalta, joka on saanut tiedon omalta tuttavaltaan, ehkä käynytkin kaupassa. Kauppaan tarvitaan puhelinnumero. Ensimmäisellä vierailulla soitetaan numeroon, josta neuvotaan tapaamispaikka. Siellä odottaa henkilö, joka opastaa kauppaan, koputtaa sen nimettömään oveen. Oven takana aukeaa shoppailijan heaven, hyllyt ja rekit täpötäynnä myytävää. Tavara on hyvää, laadukasta ja halpaa – mutta tuskin laillista. Siksi kauppa onkin salainen. Seuraavalla kerralla kauppaa tuskin enää löytää samasta paikasta, se on luultavasti jo muuttanut toiseen salaiseen paikkaan.

 

 

Tällaiseen kauppaan Äiti ajeli ystävineen käsilaukku seteleitä pursuten. Sateisena huhtikuisena päivänä he matkasivat etsimään iltapukuja, prinsessaleninkejä, varautuakseen suureen juhlaan. 

Tyhjin käsin Äiti palasi kotiin. Prinsessa ei löytänyt leninkiään.

 

 

*Alkuperäinen Clouseau-siteeraus "I believe everything and I believe nothing. I suspect everyone and I suspect no one" on Blake Edwardsin toisesta Vaaleanpunainen pantteri -elokuvasta Laukaus pimeässä.