Eedenistä itämaille: Koulut alkoivat

Samana iltana, kun perhe palaa Pekingiin, avaa Äiti sähköpostinsa ja hukkuu informaatiotulvaan. Postilaatikko on täpötäynnä kahdesta koulusta tulleita, neljää lasta koskevia viestejä, sivukaupalla koulujen aloittamista koskevia ohjeita, jotka sisältävät linkkejä erinäisille nettisivuille. Näistä puolestaan löytyy sivukaupalla lisää ohjeita ja linkkejä. Yhden illan aikana Äiti ja Isä yrittävät sisäistää kaiken tarpeellisen: missä pitää milloinkin olla ja mitä mukana, mitä pitää täyttää ja missä rekisteröityä? Mikä vaatii jatkotoimenpiteitä? Suomalaisen naapurin kanssa lähetellään viestejä puolin ja toisin: onko kukaan löytänyt edes tietoa siitä, milloin koulu oikeasti alkaa ja hakeeko koulubussi lapset? Monelta pitää olla portilla? Kummallakin on erilaista tietoa.

Jetlagille ei ole aikaa. Iltaan mennessä laukut on purettu ja koulunalkuun perehdytty. Heti seuraavana aamuna on Kolmosella uusien oppilaiden tutustumispäivä kansainvälisessä koulussaan. Naapurinpoikien ja näiden äidin kanssa mennään yhdessä, ajetaan tämän toisen perheen autolla portille. Haetaan portilta kulkuluvat äideille ja valtavasta liikuntasalista henkilökortit pojille. Opettajat noutavat lampaansa luokkahuoneisiin, ja pettymyksekseen pojat eivät pääsekään samalle luokalle, kuten on toivottu. Koulu haluaa kielellistä apua tarvitsevien oppilaiden jakautuvan tasaisesti eri luokille.

Siksi ajaksi kun pojat tutustuvat uusiin opettajiinsa, on vanhemmillekin järjestetty ohjelmaa. He kiertävät kojuja, joissa esitellään koulun toimintoja: kielenopetusta, uintia joka viikko koulun omassa uimahallissa, maksullista ruokailua, mahdollisuutta osallistua kerhotoimintaan. Juhlasalissa koulun opettajat esittäytyvät vanhemmille ja hienolla ylistysvideolla hehkutetaan koulun toimintaa ja koulussa käytettävää pedagogiaa. Tämän jälkeen lapset haetaan luokista ja lopuksi syödään kaikki yhdessä pizzaa ja kakkua. Kuin suurena perheenä.

Tulevaa ohjelmaa oppilaille...

Tulevaa ohjelmaa vanhemmille!

Ala-astelaisen päivä

Koulun motto iskostetaan varhain mieliin

Seuraavana päivänä Äiti saattaa kolme poikaa, yhden oman ja kaksi naapurin, koulubussilla kouluun. Näillä on edessään ensimmäinen oikea koulupäivä: seitsemän tuntia putkeen, välissä ainoastaan kaksi välituntia. Normipäivä siis. Äiti itse menee samalla kampuksella sijaitsevan kuopuksen päiväkotiin ”family meetingiin”. Ovella jo selviää, että kuopuksen olisi tarkoitus olla mukana, mikä on mennyt ohi informaatiotulvaan hukkuneelta Äidiltä. Muiden vanhempien rinnalla sipsuttaa suloisia tytöntylleröitä rimpsumekoissaan ja reippaita pojanvesoja, jotka innokkaasti tutkivat uuden päiväkotinsa joka kolkan äitien ja isien myhäillessä vieressä. Äiti puolestaan saa osakseen epäluuloisia katseita muilta vanhemmilta ja päiväkodin tädit pyörittelevät päätään: mikä on tuo kumma nainen, joka yksinään kiertelee päiväkotia…

Jo seuraavana päivänä, perjantaina, on Ykkösen ja Kakkosenkin koulussa keskustassa uusien tutustumispäivä. Ajomatka sinne kestää kolme varttia. Koulubussi ei kulje vielä, joten Äiti lähtee saattamaan lapsia taloyhtiön edestä lähtevällä sukkulabussilla. Äitiä jännittää, kuinka lapset mahtavat selvitä uusissa luokissaan; etenkin Kakkonen, jonka kielitaito on vielä vähäistä. (Tässä koulussa kielenä ei ole englanti ja kaikki muut ovat koulussa käytetyn kielen natiiveja puhujia.) Opettajat esittäytyvät juhlasalissa ja uudet oppilaat kutsutaan näyttämölle. Kun Kakkosen nimi huudetaan, Äiti nykäisee poikaa: ”nyt on sinun vuorosi”. Kakkonen mulkaisee Äitiä kyllä-minä-tiedän –ilmeellä ja Äidin sydäntä riipaisee, kun pieni poika epävarmoin askelin, leuka kuitenkin määrätietoisesti pystyssä, laskeutuu portaita näyttämölle. Toinen samanikäinen uusi poika asettautuu hänen viereensä. Minuutin päästä Äiti näkee, kuinka kummankin pojan huulet alkavat liikkua ja kädet elehtiä. Koko tilaisuuden loppuajan pojat höpöttelevät keskenään. Heitä naurattaa. Opettaja vilkaisee taakseen, muttei kuitenkaan sano mitään. Kakkonen on löytänyt itselleen kaverin!

Koulusta tulleiden ohjeiden mukaan perheiden on pitänyt panna 500 juania (reilut 70 euroa) lapsen nimellä nimettyyn kirjekuoreen ja toimittaa kuori kansliaan. Raha ladattaisiin oppilaan henkilökorttiin, ja sillä tämä maksaisi lounaansa ruokalassa. Äiti on toiminut ohjeiden mukaan, huolellisesti teipannut molemmat kuoretkin ja itse henkilökohtaisesti ojentanut ne kanslistille. Seuraavalla viikolla lapset yrittävät ostaa lounasta omilla korteillaan, mutteivät ne toimi! Onneksi luokkatoverit lainaavat heille rahaa. Lapset menevät rohkeasti kansliaan selvittämään asiaa, ja hetken päästä kanslisti soittaa Äidille kotiin. Selviää, että kuoret olivat typötyhjiä! Epäselväksi jää, mihin rahat ovat voineet kadota, koska niitä ei löydy kotoakaan ja Äidin ja Isän laskelmien mukaan 1000 juania puuttuu…

Koulu haluaa arkistoonsa kopiot lasten viimeisimmistä todistuksista. Esikoisen todistus löytyy tärkeiden papereiden joukosta; kuten myös samasta pinosta Kakkosen täyttämä itsearviointilomake. Itse todistuksesta ei kuitenkaan näy jälkeäkään. Hetken mietittyään Äidin mieleen juolahtaa kuvia kaaoksesta, joka vallitsi hänen selvitellessään Suomessa papereita ja dokumentteja: ensimmäiseen pinoon mukaan lähtevät, toiseen Suomeen jäävät arkistoitavat, kolmanteen poisheitettävät… Napatessaan roskiin menevät mukaansa ei Äiti kiireissään tajunnut enää tarkistaa poisheitettäviä! Nolona Äiti kirjoittaa Kakkosen entiselle luokanvalvojalle ja pyytää tätä lähettämään todistuksesta kopion.

Muutaman päivän päästä selviää, että Kakkonen puhuu koulussa pelkkää englantia, niin opettajilleen kuin luokkatovereilleenkin (vaikkei hän ole koskaan vielä edes tätä kieltä opiskellut, vaan oppinut sitä itsenäisesti englanninkielisiä pelejä pelaamalla ja harrastuskirjoja lukemalla). Kun Äiti juttelee lapsensa luokkatoverin äidin kanssa, tämä ilmaisee epäilyksensä, ettei Kakkonen lainkaan taida edes osata koulussa käytettävää kieltä. Nainen varmaan miettii itsekseen, millaisin kepulikonstein lapsi on mahtanut päästä tähän kouluun, jossa kaikki muut opiskelevat äidinkielellään ja kielen osaaminen on ehdoton vaatimus. Äiti selittelee nolona, että kyllä se poika osaa, alkujännityksestä se vain johtuu…

Teiniäkin ujostuttaa ottaa kontaktia uusiin luokkakavereihinsa. Opettajien kanssa hän pärjää kielellisesti hyvin, mutta luokkakaverien puheesta välitunneilla hän ei saa mitään selkoa. Aiheet vaan ovat niin erilaiset kuin teinin suomalaisessa koulussa. Äiti muistaa, kuinka hän itse aikoinaan palasi vain puolen vuoden poissaolon jälkeen ulkomailta Suomeen: suoraan keskelle Kummeli-hypetystä eikä ymmärtänyt ihmisten jutuista mitään!

Ykkönen ratkaisee asian pysyttelemällä tyttöporukan kintereillä näiden vaellellessa välitunneilla ympäri koulua. Hänet hiljaisesti hyväksytään porukkaan, vaikkei hän hallitse porukan kieltä ja on muutenkin outo ulkomaalainen. Häntä autetaan hänen apua pyytäessään, ja hän saa kutsuja luokan Whatsapp-ryhmiin. Niissä hän yrittää ahkerasti osallistua keskusteluun kommentoiden aina edes jotain, ”jottei saisi hikarin mainetta”. Hänkin siis löytää pian paikkansa luokassa.

Ykkönen ja kakkonen "pääsivät" opiskelemaan parakkiin, päällekkäisiin luokkiin

Keväällä tilatut koulukirjat odottivat luokassa

Joka ilta Kolmonen kuvailee koulupäiväänsä seuraavasti: ”Ensin me oltiin luokassa ja se ope puhui, mutten ymmärtänyt mitään. Sit me mentiin ruokalaan ja joku höpötti siel, mutten mä ymmärtänyt siitä mitään. Sit me mentiin taas luokkaan ja ope höpötteli jotain, mutten mä ymmärtänyt sanaakaan. Sitten me mentiin juhlasaliin ja se oli kai rehtori, kun puhu jotain, mutten mä ymmärtänyt siitä yhtään mitään…” Ymmärtää tai ei, on koulussa kuitenkin ihan kivaa. Ja pian luokalta löytyy kaksi kaveriakin: ”mun buddyt…” (kaikki uudet oppilaat saavat oman buddynsa luokaltaan neuvomaan ja auttamaan).

Kuopus vääntää itkua, että hänkin haluaa mennä jo kouluun.

Viikkoa Pekingiin tulon jälkeen kuopuskin viimein aloittaa päiväkodissaan. Äiti saattaa pojan samalla koulubussilla, jolla isovelikin kulkee kavereineen. Reippaana kuin mikä lähtee kuopus heti tädin mukaan luokkahuoneeseen ja vilkuttaa Äidille hyvästiksi. Ei kyyneleitä, ei sitä epävarmaa ilmettä, jonka Äiti näki tämän kasvoilla vuosi sitten Nelosen aloittaessa päiväkotiuransa Suomessa. Joka päivä tämä lapsi jää yhtä reippaana päiväkotiin, vaikkei ymmärrä mitään eikä osaa kommunikoida sanaakaan muiden kanssa. Kun Äiti ja Isä opastavat, miten jotain kysytään englanniksi, kuopus toteaa, ettei hän kysy, koska ei kuitenkaan ymmärtäisi vastausta! Kerran hän kuulee veljelleen koulun alkajaisiksi tarjotusta pizzasta ja on kovin närkästynyt. Tomerasti hän ilmoittaa menevänsä kysymään päiväkodin tädeiltä ja lähteekin matkaan. Sitten hän pysähtyy, huokaa ja toteaa: ”Emmä menekään. Enhän mä kuitenkaan ymmärrä, mitä ne sanoo…”

Kuopuksen ensimmäinen koulupäivä - jännittää!

Äitiäkin jännittää... Onko kaikki varmasti mukana? Pitikö olla eväät vai ei?

Kuopuksen ensimmäistä aamua varten on Äiti huolella lukenut päiväkodista tulleet ohjeet. Niissä ei mainita mitään eväistä. Varmuuden vuoksi Äiti kuitenkin pakkaa välipalapatukan lapsen mukaan: sellaisen myslisen jonka pohjassa on paksu kerros jugurttia. Päiväkodissa selviääkin, että kaikilla lapsilla pitääkin olla kotoa tuotu välipala mukanaan. Samana iltana kotiin päästyään kuopus ilmoittaa haluavansa seuraavana päivänä samanlaisen välipalan kuin muillakin lapsilla! Siis voileivän ja hedelmiä. Ei mitään patukoita…

Isompien lasten koulussa käydään pitkien koulupäivien aikana ruokalassa lounaalla, joka ostetaan henkilökorttiin ladatulla rahalla. Välipalaa on oltava mukana joka päivä, ja lyhyinä koulupäivinä (jolloin koulu päättyy yhdeltä tai kahdelta) lounas syödään vasta tunnin bussimatkan jälkeen kotona! Kaikki oppikirjat on kustannettava itse, ja ne on tilattu koulun kautta jo keväällä. Muut koulutarvikkeet vihkoja myöten pitää hankkia omatoimisesti eikä Äidillä ei ole hajuakaan, mitä kaikkea koulussa tarvitaan. Lapset kysyvät neuvoa kavereiltaan ja käyvät itse ostamassa tarvikkeet koulun yhteydessä toimivasta, koulun vanhempien pitämästä kaupasta.

Nuorempien lasten koulussa ei käytetä kirjoja lainkaan, ja kaikki tarvittavat koulutarvikkeet (uimakassia ja kylmälaukkua myöten) annetaan koulusta. Lounaan voi tuoda kotoaan ja lämmittää ruokalan mikrossa tai sen voi ostaa henkilökorttiin ladatulla rahalla. Joka aamu Äiti herää tuntia ennen koulubussin lähtöä ja pakkaa lapsilleen evästä mukaan. Kaikille välipalaa, Kolmoselle toisinaan myös lounaan. Kun lapsi ensimmäisen kerran vie aterian mukanaan, toteaa hän illalla Äidille: ”Sä et sitten pannut mulle haarukkaa mukaan!”

”Kai sieltä ruokalasta voi lainata haarukan?” hämmästelee Äiti.

”Voi, mut kun mä en tiedä, mikä se on englanniksi,” selittää lapsi. ”Siks mä en voinut pyytää!

”No millä sä sitten söit?” ihmettelee Äiti.

”Pillillä!” (onneksi Äiti oli pakannut pillimaidon mukaan…)

Seuraavalla viikolla Äiti taas pakkaa pojalle lounaan mukaan kouluun. Illalla kotiin palatessaan poika tulee Äidin luo, katsoo Äitiä ruskein silmin ja toteaa: ”Äiti, tänään mulla ei sitten ollut pilliäkään!”

Samaan aikaan, kun lapset aloittavat koulunkäyntinsä, alkaa Äitikin valmistautumaan omaan osa-aikatyönsä. Lapset jäävät pian kouluinensa oman onnensa nojaan, koska Äidillä on niin paljon mietittävää ja suunniteltavaa. Vaan sitten kun työt alkavat, huomaa Äiti möhlivänsä kaiken. On liikaa tekemistä ja uutta asiaa ja liian vähän aikaa keskittyä mihinkään kunnolla. Ja yllättävät tapahtumat sotkevat loputkin selkeät suunnitelmat.

Kiinan kieltäkin pitäisi oppia selvitäkseen arkipäivän viidakossa. Kesäkuussa opittu on unohtunut kuukaudessa. Äiti on ilmoittautunut ennakkoon ryhmään, jonka on tarkoitus kokoontua kaksi kertaa viikossa. Opettaja haluaisi Äidin tulevan tunnille kolmannenkin kerran viikossa, opettelemaan kiinankielisiä kirjaimia. Äiti kieltäytyy: ei ehdi! Ensimmäisten kolmen viikon aikana Äiti ei ennätä yhdellekään tunnille.

Isä toi Äidille kukkia - vaasi vaan puuttuu

Muiden koulujen kanssa samanaikaisesti alkaa myös Suomi-koulu, jota käyvät lähes kaikki suomalaisyhteisön lapset pitääkseen yllä äidinkielen taitojaan ja suorittaakseen Suomen koulujärjestelmän mukaiset äidinkielen opinnot. Tämä tarkoittaa vuodessa 18 lauantaikoulupäivää, 3 h kerralla, ja sitä käyvät kaikki lapset 3-vuotiaasta ylöspäin. Nyt nuorimmaisen mitta on täysi: juuri tuona lauantaiaamuna hän tekee stopin. Kaikkina muina päivänä hän on mennyt mukisematta kouluun, mutta juuri tuona aamuna hän kieltäytyy lähtemästä ryhmänsä mukaan. Juuri tuona päivänä, kun Isä kisaa jääkiekossa, kun Äitiä kutsuvat työtehtävät ja kun nuorimmainen saisi puhua ihan omalla äidinkielellään! Kuopus takertuu Äidin reiteen. Lapsi sylissään Äiti raahautuu töihin.

Seuraavalla viikolla kuopus kipittää taas kiltisti ja mukisematta englanninkieliseen päiväkotiinsa. Saapuessaan halaa opettajansa ja käpertyy tyytyväisenä tämän kainaloon. Päivän päätteeksi vilkuttaa opettajilleen ja lähtee aurinkoisesti hymyillen kotiin.

Muutaman päivän ajan Äiti odottelee koululla päiväkodin päättymistä, mutta sen jälkeen on aika kokeilla Nelosen matkustamista koulubussilla ilman saattajaa. Äiti ohjeistaa isoveljen istumaan pikkuveljen viereen ja auttamaan tämän bussista ulos. Tädit kyllä huolehtivat päiväkotilaisista viemällä nämä oikeaan paikkaan.

Kuopus kiipeää reippaana poikana isoveljen edellä bussiin. Äiti vilkuttaa lapsilleen hyvästiksi ja juoksee kotiin muuttomiehiä vastaan. Kuorma Suomesta saapuu ja muuttomiesten ja –naisen sekä ayin kanssa laatikot puretaan parissa tunnissa (ei tosin mihinkään järjestykseen). Muuttomiehet lähtevät ja Äiti jää ayin kanssa järjestelemään tavaroita paikoilleen. Hetken päästä puhelin soi: ”Onko teillä aikomus hakea lapsenne?” Taloyhtiön portilla odottaa tädin kanssa bussilastillinen päiväkotilapsia, jotta se yksi unohtunut reppana noudettaisiin.

Tällä kertaa mukaan on pakattu kunnon miehekkäät eväät. Ei mitään patukoita!

Joka-aamuiset treffit: koulubussia odotellaan

Muuttokuormaa odotellessa: onneksi se ei sentään tullut tässä kyydissä...

Vaatelaatikot makkarissa täysinä...

ja purettuina!

Sirpaleet tuovat kuulemma onnea, mutta pitikö juuri häälahjojen särkyä :(

Ahertamisen tulosta

Onneksi torstaina alkaa pitkä viikonloppu, koska Kiinassa vietetään Victory Daytä, sodan päättymisen 70-vuotismuistopäivää. Yhden päivän Äiti lepää, toisen kirjoittaa. Kolmas ja neljäs päivä kuluvatkin kolmen lapsen koululäksyjen parissa. Kyseinen sunnuntai on jo Kiinassa työpäivä, ja siksi Isäkin tekee koko päivän töitä toimistossa.

Illalla Äiti pohtii, voiko sitä kutsua laatuajaksi lapsen kanssa, jos koko päivän auttaa ysiluokkalaista löytämään runoanalyysin salat, hikeä ja kyyneliä kaihtamatta. Ja sitä ennen on tehnyt lasten kanssa tehtäviä molemmilla kotimaisilla sekä neuvonut biologiaa ja matematiikka vierailla kielillä. Kun Isä palaa toimistosta, tehdään vaihto: loppuillan tytär ja Isä istuvat yhdessä fysiikan kirjojen ääressä.

Lasten mentyä nukkumaan Äiti ja Isä yhdessä huokaavat: ”Enää vain kuusi päivää jäljellä ennen seuraavaa viikonloppua!” (onhan tuleva lauantai taas Suomi-koulupäivä…)

Ja Kolmonenkin saa ensimmäiset läksynsä koulusta vasta ensi viikolla…