Eedenistä itämaille: Mökkielämää ei mikään voita?

”Rannassa ei ole haikaloja”, toteaa kuopus viisaasti Äidille nyökäten. ”Ne ei elä matalassa vedessä. Haikalat on syvemmissä vesissä, tuolla noin”, kuopus näyttää käsillään laajassa kaaressa ulapalle viitaten. ”Rapujen koti on kivejen kolossa”, toteaa hän varmuuden vakuudeksi ja muistuttaa Äitiä, että portti rantaan on suljettava: etteivät hämähäkit syö vettä!

Kuopus onkii innokkaasti. Heti tärppää: pieni ahven tarraa syöttiin. Isä päästää piskuisen kalan jatkamaan uintiaan ja kuopus heittää taas ongensiiman veteen. Isä ei henno kertoa, ettei hän pannut enää matoa koukkuun. Vähän ajan päästä kuopus luovuttaa: järvestä on varmaan kalat loppu!

Äiti palaa ’pihanperältä’. ”Sä kävit kakalla”, toteaa kuopus virnistellen tietäväisenä, tyytyväisenä omasta nokkeluudestaan. ”Kuinka niin?” ihmettelee Äiti. ”No, kun sä kävit HUUSISSA!” Isä kuiskuttaa Äidille, että hän juuri selitti kuopukselle, milloin pojat käyttävät huusia ja milloin käyvät mökin takana. Äiti valistaa kuopusta tyttöjen huusinkäyttötavoista ja tämä kuuntelee silmät ymmyrkäisinä. Ensimmäinen kerta sukupuolivalistusta ei tapahtunutkaan saunassa.

Kahden mökissä kykityn sateisen päivän jälkeen Äiti ja Isä ehdottavat lapsille kotiinlähtöä päivän etuajassa. Yllättäen yksikään heistä ei vastusta. Kuopus tosin kyselee, milloin mökille tultaisiin seuraavan kerran ja pyörittelee ymmällään silmiään, kun Äiti vastaa: ”Vuoden päästä”. Nähtyään pienen pojan pettyneen ilmeen Äiti lohduttaa: ”Jos silloin on hyvät ilmat, voidaan olla vähän pidempään, vaikka kaksikin viikkoa.” Kuopus riemastuu: ”Jee, kuusi viikkoa!”

Äiti ja Isä siivoavat ja pakkaavat. Taivaalle kerääntyy pilviä Äidin keittäessä vettä vedenkeittimellä saadakseen lämpimämpää vettä astioiden pesua varten. Viimeisenä päivänä ei kannata lämmittää puilla koko padallista. Kun tiskivesi on riittävästi lämmennyt ja Äiti sonnustautunut sadevarusteisiin tiskatakseen, alkaa vesisade, joka hetken päästä yltyy jo kaatosateeksi. Pyöritellessään harjaa vaahtoisessa vedessä hän näkee tuskin eteensä veden valuessa pitkin sadetakin huppua. Vesi jäähtyy nopeasti ja Isä juoksuttaa mökistä vesipannulla uutta kuumaa vettä vatiin. Mutta heti, kun kaikki jotenkuten rasvan alta kuoritut astiat on kannettu mökkiin, sade taukoaa ja aurinko pilkistää esiin pilvien takaa. Kaatosade saa uuden kutsumanimityksen ”tiskaussade”.

Isä tyhjentää jääkaapista ruokatavarat kylmäkassiin ja vie pihalle odottamaan. ”Toivottavasti ne eivät jäädy…” toteaa hän lakonisesti.

Kun kassit on viimein pakattu ja Isä ryhtyy kantamaan niitä autoon, alkaa ”autonpakkaussade”, ärsyttävä, kasteleva tihkusade. Mutta kun auto on pakattu ja perhe istuu autossa, ottaa Äiti valokuvan kutsuvasta järvestä, jonka pinnalla auringonsäteet taas kimaltelevat leikkisästi. Kaihoisasti hän hyvästelee mökin ja Isä käynnistää auton. Voi jos olisi hellettä, niin mikään ei olisi ihanampaa kuin olla täällä, haikailee Äiti.

Muutamaa päivää myöhemmin perhe istuu taas autossa, tällä kertaa matkalla anopin mökille…