Omakoti vai pilvenpiirtäjä?

Ennen previsiittiä surffasivat Äiti ja Isä netissä, vertasivat kouluja ja asuinalueita. Omakotitaloalue vaikutti lasten kanssa parhaalta vaihtoehdolta. Pekingin ”Villat” ovat etenkin lapsiperheiden suosiossa, suomalaisiakin asuu alueella jonkin verran.  Ulkomaisten expatriaattien lisäksi Shunyin alueella asuu myös jonkin verran varakasta paikallista väkeä, mutta matkaopas Mondo toteaa siitä kylmästi näin:

”Syitä satunnaisen matkailijan vierailuun ei juuri löydy.” (Suomeksi: tylsä paikka.)

Olisihan se hauskaa asuisi jossain, jossa pääsisi näkemään paikallista elämää. Kaksi aikuista ihmistä voisi muuttaa melkein minne vain, rajoitteena olisi lähinnä työmatka. Pekingissähän se voi venyä tuntikausiksi, jos asuu väärällä puolella kaupunkia. Mutta Äidillä ja Isällä on neljä lasta ja lapsista nuorimmat ovat vielä melko pieniä, kuopus vasta päiväkodissa, joten villa-alue tuntuu houkuttelevalta. Sieltä varmaan lapset saisivat kavereita ja vanhempienkin olisi helpompi tutustua naapureihin. Sijainti on kauempana keskustasta, samalla puolella kaupunkia kuin Isän työpaikka. Ja lähellä on metroasema sekä alueelta kulkee shuttle bus keskustaan. Ja ainahan on takseja. Isojen koulumatka keskustaan olisi pitkä, koulubussilla 45 min, mutta pienempien koulut ja päiväkodit olisivat lähempänä.

Pekingissä Äiti ja Isä heräävät liikkumisvaikeuksien todellisuuteen. Kyytiä kotiin odottava tuttavaperhe metsästää taksia pitkään pienen tyttärensä kanssa, koska taksikuskien mielestä 2 km matka on liian lyhyt ajettavaksi. Vanhempien mielestä se on liian pitkä käveltäväksi väsyneen nelivuotiaan kanssa myöhään illalla. Hotellin ovipoika yrittää tuloksetta tilata taksia kännykkäsovelluksella. Vasta kun perhe on valmis korottamaan ekstramaksun 20 rämpylään (yuaniin), suostuu joku taksi noutamaan heidät. Autottomana ja kielitaidottomana liikkuminen Pekingissä alkaa tuntua vähemmän houkuttelevalta, sillä jopa kännykkäsovelluksella tilatessa saattaa kuski varmistaa kyydin soittamalla.


Äiti ja Isä päättävät katsastaa myös keskustan pilvenpiirtäjiä. Tällöin koulut ja työpaikka olisivat ihanteellisen lähellä. Metrolla pääsisi joka paikkaan eivätkä Isä ja koululaiset jonottaisi aamulla ja iltapäivällä ruuhkassa. Mahdollisen kodin tuntumassa olisi Pekingin suurin puisto, melkein yhtä hieno kuin koti-Suomessa. Lapset rakastaisivat sitä! Ja Äidin mielestä olisi hauskaa kerran saada asua pilvenpiirtäjässä, katsella auringonnousua ja –laskua ja yöllä kaupungin valoja. Kuin tv-sarja Fraserissa, jota Äiti ja Isä aikoinaan seurasivat Singaporessa.


  

 

 

 

 

 

15. kerroksen näkymä mahtavaan Chaoyang puistoon:

 

 

 

Mutta sinne päästäkseen on ylitettävä vilkasliikenteinen tie (kuva otettu vielä hiljaisen liikenteen aikaan):

 

 

 

 

Puistoon päästäkseen täytyy maksaa sisäänpääsy tai omistaa kausikortti: 

 

 

 

Osa Chaoyang-puistosta toimii huvipuistona

 

 

 

 

Äiti ja Isä laajentavat asunnon etsintää. Mutta kerrostaloasunnot ovat pienempiä kuin villat, harvassa on edes parveketta, yhteiset pihat ovat onnettoman pieniä. Sitten kun Pekingin kuuma kesä alkaa, Äiti ja lapset pakahtuisivat umpinaiseen asuntoon. Joka päivä heidän olisi paettava koko päiväksi puistoon (tuttua toki Äidille kotiäitivuosilta, jolloin äitiseuraa ja lapsille kavereita etsittiin leikkipuistosta). Ja vaikka Chaoyang-puisto on lähellä, ei lapsia voisi lähettää sinne yksin, koska ylitettävänä on ensin vilkasliikenteinen monikaistainen tie. Kerrostaloissa asuu vähemmän lapsia eikä naapureihin välttämättä tutustu kovin helposti. Viimeisessä talossa he tapaavat ruotsalaisnaisen, jolta Äiti kalastelee vinkkejä. Nainen kertoo lastensa käyvän koulua villa-alueella. He ovat vaihtaneet juuri siihen kouluun, johon Äiti ja Isäkin ihastuivat vierailullaan. Mutta mikäli lapset pääsisivät siihen kouluun, ei heidän koulumatka lyhenisikään, kulkisi vain toiseen suuntaan.

Äiti ja Isä päättävät sittenkin pysytellä villoissa.  Talot ovat kauniita ja väljiä ja niillä omat miniatyyripihansa ja pationsa, jonne voi pystyttää grillin ja pihakalusteet. Mitä siitä, että kesäisin on niin paljon hyttysiä, ettei ulkona voi oleskella eikä ovia ja ikkunoita pitää auki. Liikenne on vähäistä ja hidasteita on alueella joka puolella. Jopa pieninkin voi turvallisesti juosta pihalla leikkimässä. Lähistöllä ei tosin ole valtavaa puistoa, vaan ainoastaan pieni jättömaa portin ulkopuolella. Mutta onhan alueella leikkipuisto, taaperoiden kokoluokkaa tosin. Uima-allas löytyy sekä klubitalon sisältä että sen pihalta, joten lapsetkin oppisivat paremmiksi uimareiksi. Tärkeintä olisi kuitenkin että alueelta löytyisi kavereita – niin lapsille kuin vanhemmillekin. Ainakin siihen on hyvät edellytykset kun joka talossa asunee lapsiperheitä
 

 

 

Tässäkin erään villan uima-altaassa tulisi varmaan pulikoitua kesällä:

 

 

 

 

Klubitaloissa on sisäuima-allas, kuntosali, tilat kielikursseille ja harrastustoiminnalle, kahvila, kenties ravintoloita, kokoontumistilat. Useissa on myös kauppa, joten länsimaisia ruokatarvikkeita ei tarvitse etsiä kaukaa...

 

 ((Jatkoa tarinassa: Oma villa - kullan kallis? (kulttuurishokki #1)

Follow my blog with Bloglovin