sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Matkalla eunukkimuseoon eli seikkailu Pekingin laidalla





 




 







 
Vartijakoiran surullista elämää - koppi auringossa 40 asteessa
  
Kaikki on kopioitavissa - Kiinassa


 

 
 
(Julkaisematon juttu toiseksi viimeisimmästä päivämme Pekingissä kesäkuun lopussa)

Muuttolaatikoiden lähdettyä asuimme pari päivää hotellissa. Toiseksi viimeisenä päivänä Isä meni töihin, esikoinen sopi viimeisiä tapaamisia kavereittensa kanssa. Pojat lähetin tutun kuskin kyydissä Linnin poikien seuraksi kotimme naapuriin. Minä suuntasin esikoinen mukanani treffeille erään Suomi-koulun opettajan kanssa. Suomi-yhteisön ystävämme olivat yhdessä keränneet minulle muistokirjan ja hankkineet lahjan muistoksi. Meillä oli ollut tarkoitus tavata lounaan merkeissä isommalla porukalla, mutta se oli peruttu, kun olin lähtenyt pikavisiitille Suomeen.

Kahvien jälkeen erosimme. Opettaja vauvoineen lähti kotiinpäin, esikoinen suuntasi metrolle tavatakseen kaverinsa. Minä olin tilannut kyydin viemään minut paikkaan, jonka näkemistä olin odottanut siitä lähtien, kun olin muuttanut Pekingiin: eunukkimuseoon.

Oli parikin syytä siihen, miksi olin jättänyt museon näin viime tinkaan. Ensinnäkin museo on hyvin kiinankielinen (kuten moni muukin nähtävyys Kiinassa), joten saadakseni siitä paljon irti, halusin oppia ensin kieltä. Toisekseen koko Kiinassa oloaikani oli ollut hyvin kiireistä. Kolmannekseen: museo sijaitsee aivan laitakaupungilla, melkein maaseudulla, enkä ollut uskaltautunut sinne aikaisemmin yksin.

En ollut koskaan aikaisemmin vieraillut läntisessä Pekingissä. Ensin ajoimme lukuisten ostoskeskusten ohi. Naureskelin kun ohitimme hotellin, jonka nimi oli ruhtinaallisesti Schonbrunn. Valtatien varrella oli antiikin aikaisia rakennuksia, siis kreikkalaisen temppelin mallisia taloja komeine pylväineen ja muuta Pekingissä hätkähdyttävää.

Sitten katu muuttui kapeaksi ja lopulta käännyimme sivukujalle. Vähän matkaa ajettuaan kuljettaja pysäytti: ”dao le – perillä.” Bu dao le, emme tosiaankaan ole. Kadulla ei näy merkkiäkään minkäänlaisesta museosta, pelkkää hutongia vain. Lukemani perusteella tiedän olevani hyvin kaukana länsimaisesta, siis tutusta ja turvallisesta maailmasta. En ole niin pellolla mihin luulin etukäteen päätyväni, mutta julkisia takseja ei täällä kulje. Jos siis nousen kyydistä, olen täysin omillani. Vain vähäinen kielitaitoni turvanani. Eikä edelleenkään sitä museota missään.

Varmistan kuskilta, olemmeko oikeassa paikassa. Hän veivaa ikkunan alas ja kyselee ohikulkijoilta. Kukaan ei tunnu tietävän. Museon osoitteen olen saanut Linniltä, ja nyt minua alkaa epäilyttää. Ajamme eteenpäin. Lopulta löytyy joku, joka muka tietää. Kuski ei halua kääntää autoa, aivan kuin katu olisi yksisuuntainen viittoilee hän taaksepäin tuloreittimme suuntaan: ”Tuolla se on, oli se se paikka.” Siis se ohittamamme dao le -paikka, jonka edessä oli vain epämääräinen viiri kiinalaisin tekstein.

Kävelemme siihen paikkaan enkä ensin löydä mitään merkkiä, joka varmistaisi minun olevan oikeassa paikassa. Löydän englanninkielisen laatan, jossa mainitaan Tian Yin hauta, mutta ei mitään museosta. Roikun kuskin takin liepeessä, en voi päästää häntä lähtemään ja jättämään minut yksin tähän paikkaan, kauas sivistyksestä ja virallisten taksien kulkureitistä. Kuskin on rauhaton, hänellä lienee jo kiire seuraavaa kyytiä metsästämään. Soitan Linnille, mutta yhteys on huono. Viimein hän kuulee sanat Tian Yin hauta ja vannoo, että olen oikeassa paikassa, hän lupaa olla pian perillä. Armahdan kuskin ja päästän hänet lähtemään. 40 asteen helteessä tummassa puvussaan hikoillen hän rientää juoksujalkaa takaisin mustalle autolleen, heittää sanasen portin edessä retkottavalle, sätkää syvään imevälle körjylle. Tämä nauraa räkätellen, kun jään seisomaan portin eteen. Hetken päästä kuskini ajaa ohitsemme, vilkuttaa mennessään.

 

Viiden minuutin päästä Linnin taksi ajaa ohitsemme. Heilutan kovasti, hyvä etten hyppää auton eteen. Linni pysäyttää kuskin ja maksaa. Sitten olemme omillamme.

Kun pyrimme museon portista sisään, meidät pysäyttää aluspaitainen rakennusmies. Menee tovi, ennen kuin ymmärrämme mistä on kyse. Museo on suljettu. Mutta Linni rohkeasti puhuu meidät sisään, vetoaa siihen, että ystävä on täällä vain tänään. Mies vie meidät katsomaan hautausmaata. Emme tiedä, mikä on viimeisen eunukin Tian Yin hauta, mutta näemme monta komeaa hautapaasia. Ylpeänä mies osoittelee meille yksityiskohtia hautapaasien kaiverruksista. Poistuessamme yritän lykätä hänelle palkkioksi sisäänpääsymaksun verran rahaa, parisen euroa. Mies puistelee päätään, ei hän halua palkkiota. Juttelemme vielä hetken ja kuulemme, että ensi vuonna museon remontti on valmis. On siis pakko palata vuoden päästä Pekingiin.

Linni tietää, että lähellä on harvinainen temppeli ja ehdottaa kävelyä sinne. Temppeli sijaitsee pienellä kukkulalla, hutongkylästä syrjään. Matkaa ei ole kuin kilometri mutta neljässäkymmenen  asteen helteessä se on urheilusuoritus. Unohdan, että vasta viikkoa aikaisemmin makasin sängyn pohjalla korkeassa kuumeessa ja että lääkäri kielsi keuhkokuumeiselta liikunnan kolmeksi viikoksi. Sitä kieltoa rikoin jo päästyäni sängystä ja touhuttuani muuttoa. Ehkä siis tämäkään urheilu ei ole minulle kuolemaksi. Olen myös valinnut väärät sandaalit jalkaan, nämä ovat kauniit kaupunkisandaalit, mutta eivät pysy jalassa huonolla maantiellä ja mäkistä tietä kavuttaessa.

 

Temppeliin on kaksi sisäänpääsyvaihtoehtoa. Kalliimmalla pääsee katsomaan harvinaisia satoja vuosia vanhoja maalauksia alkuperäisessä kunnossaan, viidesosalla näkee vain jäljennökset. Maksamme täyden hinnan 100 rämpylää ja liitymme juuri alkavalle opastuskierrokselle. Englantia harvinaisen hyvin taitava opas huokaisee helpotuksesta, kun kuulee meidän osaavan myös hieman kiinaa. Kierroksen aikana ymmärrämme miksi. Kierros kestää tunnin ja suurimmaksi osaksi opas selittää kiinaksi, kertoo maalaustekniikoista perin pohjin ja näyttää taskulampun avulla konkreettisesti. Siksi mekin pysymme kärryillä niistä kärryillä. Englanniksi hän selittää vain joitakin buddhalaisuuteen ja jumaliin liittyviä asioita, niitä jotka ovat kierroksen kiinalaisille itsestäänselvyyksiä. Kuten arvata saa, olemme kierroksen ainoat ulkomaalaiset. Kiinalaisia on parisenkymmentä ja oletettavasti he kaikki ovat etsineet temppelin varta vasten, eivät sattuneet paikalle sattumalta. Eräs nuori nainen kyselee meiltä englanniksi, kuinka löysimme temppelin, ja kertoo, että on olemassa vain yksi vastaava. Sekin jossain vuorilla Pekingistä luoteeseen, siellä Datongin ja Zhangjiakoun suunnalla.

Temppelin sisällä on pilkkosen pimeää, jotta auringonvalo ei vahingoittaisi hauraita ja jo haalistuneita maalauksia. Jotta näkisimme, saamme mukaamme taskulamput. Niiden valo on niin tehokas, että se sokaisee helposti myös lähellä seisovat. Kun kohdistan valon kauempana olevaan seinämaalaukseen, kanssani keskustellut nuori nainen pyytää minua osoittamaan muualle. Toisella kerralla yritän tutkia oppaan esittelemästä seinämaalauksesta erityistä maalaustekniikkaa, sama nainen pyytää minua sammuttamaan valon. En ole ymmärtänyt, että opas näyttää samanaikaisesti maalauksesta toista kohtaa. Välillä on vaikea tietää, mikä valonkajo lähtee kenenkin lampusta.

Kiveen tehdyt taidokkaat maalaukset ovat mestarinäyte: milloin siveltimenjälki onkin kaiverrus kiven pinnassa, milloin aitoa kultaa kohokuviona. Pukukankaiden silkkiefekti on luotu sentin korkuisilla kaiverretuilla renkailla, joita kutakin halkaisee 48 sädettä.

 

Kun kierroksen jälkeen palaamme ulkoilmaan, kiinalaiset katoavat. He ovat nähneet haluamansa ja poistuvat. Linni ja minä jatkamme viehättävän temppelialueen koluamista. Käymme katsomassa jäljennöksiä, Linni valokuvaa niiden yksityiskohtia. Aina jonkun rakennuksen jälkeen löytyy uusi polku, joka johtaa uuteen kolkkaan. Linni räpsii valokuvia, minä vain ihailen, sillä olen jättänyt kunnon kameran hotelliin ja kännykkäni akku vetelee viimeisiä latauksiaan. Olen ottanut laturin mukaan ja sekä pienessä matkamuistomyymälässä että portilla pyydän lupaa ladata akkuani. ”Mei you dian – ei ole sähköä”, saan vastaukseksi toteamuksen ja käsien pyörittelyn.

 
Olemme siis yksin Pekingin laitakaupungilla, kaukana takseista ja julkisesta liikenteestä. Kännykän kartat eivät edes tunnista temppeliin johtavaa tietä, niiden mukaan olemme keskellä viheraluetta. Soittaisin tutulle kuskille, mutta akkuni on nukahtamaisillaan enkä tiedä, kuinka selittäisin hänelle noutopaikkamme. Ennen käytimme Überiä, mutta se lopetti toimintansa vuosi sitten. Mutta Linni on vastikään ladannut puhelimeensa kiinalaisen taksisovelluksen Didin ja rohkeasti testaa nyt sitä. Hetken päästä puhelin pirahtaa soimaan ja Linni vapisevin sormin vastaa siihen. Hän panee kaiuttimen päälle ja kuuntelemme yhdessä. Vieressämme korttelikahvilan tai lähiöbaarin virkaa toimittavien kuluneiden muovituolien päällä istuu pari paikallista ja hiljenee seuraamaan uteliaina yritystämme. Kommunikoimme yhteistyönä, mikä minulla menee ohi, Linni saa vastattua, ja päinvastoin. Linni hokee puhelimeen temppelin nimeä, minä puolestaan sivusta huutelen luuriin: ”Lai bu lai, oletko tulossa vai et?” Kuski toteaa jotain ja lopettaa puhelun. Jännittyneinä tuijotamme karttaa luurin näytöllä ja seuraamme, kuinka kuski ajaa aiemmin päivällä kulkemaamme tietä pitkin. Ihmiset lähiöbaarissa seuraavat touhuamme hetken ja sitten unohtavat taas meidät. Auto pysähtyy. Kartalla ei risteystä näy, mutta arvaamme kuskin ihmettelevän siinä risteyksessä, jossa käännyimme metsätielle. Sitten kartasta näkyy, kuinka auto kääntyy ja lähtee matelemaan läpi metsäksi merkityn alueen.
 
”Jee, tulossa on”, riemuitsee Linni.
 
Moottorin äänen erottaa jo kaukaa, viimein autokin ilmestyy näkyviin. Kuskilla ei ole vaikeuksia tunnistaa meidät: olemme ainoa ulkomaalaiset lähimailla ja seisomme keskellä katua heiluttamassa.
 
Viisi minuuttia ajettuamme puhelimeni soi. Esikoinen soittaa ja akkuni vetää viimeisiään. Kaksi prosenttia jäljellä, kun esikoinen kertoo ääni väristen, kuinka hänen vatsaansa alkoi sattua ja hän joutui hyvästelemään kaverinsa Tiananmenillä ja lähtemään hotellille. Koska taksit eivät saa pysähtyä Tiananmenillä, hän joutui ajamaan pysäkin välin metrolla. Nyt hän seisoo metroaseman edessä eikä saa taksia. Pyydän häntä jatkamaan yrittämistä ja jos ei häntä puoleen tuntiin onnista, lupaan ajattaa taksin metroaseman kautta. Hetken päästä puhelimeni piippaa, että kyyti on saatu. Sen jälkeen puhelimeni hiljenee.
 
Tunnin päästä olemme hotellilla. Sekä me että kaikki lapset ovat turvassa: esikoinen hotellissa, pojat tyytyväisinä Linnin poikien luona, Linni ja minä ihmisten ilmoilla. Istahdamme todella myöhäiselle lounaalle hotellin terassille, työnnän laturin pistorasiaan ja akun ladatessa virtaa puhelimeeni näppäilen kyytitilauksen pojille. Perään lähetän kiitokset. Kiitos herra Wang turvallisesta taksipalvelustasi. Pelastit monesti elämämme Kiinassa.


(Kuvat on lainattu ystävältäni Linniltä, jonka postaus ja lisää kuvia löytyy täältä.)
 

5 kommenttia:

  1. Upeita yksityiskohtia. Tein myös retken Shanghaissa, menin vielä kerran kaupungin toiselle puolelle Qibaon vesikaupunkiin. Kiertelin, kuvasin ja hikoilun ja ennenkaikkea imin kaiken näkemäni muistiini:) Oli se niin erilaista eläää se. Tsemiä syksyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännittävintä oli, ettemme yhtään tienneet, kuinka selviämme sieltä kotiin. Ja viisi poikaa keskenään koko päivän. Silti emme antaneet sen pilata päiväämme, vaan olimme luottavaisin mielin, että kyllä me jotenkin selviämme - ja selvisimme 😊

      Poista
  2. Hei mä luulen että näin sut yks päivä! Unioninkadulla yliopiston edessä. Kuulin kun puhuit ystäviesi kanssa jotain merkkien kirjoittamisesta ja katsoin taakseni. Tunnistin, mutta meni tovi ennenkuin osasin yhdistää kasvot ja ihmisen. Tai voihan olla että erehdyin... Mutta kuitenkin. Maailma (Suomi) on pieni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin se varmasti minä, tulossa tai menossa kiinan tunnille 😊 Taas me melkein tavattiin 😂

      Poista
    2. Okei! Mäkin käyn nyt Kunfutse-instituutin kiinan kursseilla, Intermediate 1. Ehkä joskus törmäillään. 😊

      Poista

Mukavaa jos jätät kommentin :)