Tarinoiden riivaama

 

 

 

 

   

 

 

 

 

Mökillä nostalgiset fiilikset pulpahtavat aina pintaan. Se ei nouse pelkästään sukuhistoriasta, perinteistä ja lapsuuteni kesämuistoista. Ei mökin kätköistä löytyvistä vanhoista valokuvista. Muistoni ja paikkakunnan tarinat yltävät mielessäni aina parinsadan vuoden taakse. Tuossa järvenselällä mökkimme edessä kuoli kaksi vuosisataa sitten veneellinen uimataidottomia nuoria, jotka iltamyöhään palasivat saaresta kerppujenteosta ja heidän veneensä kaatui. Vuorella asuva yksinäinen miilunpolttaja näki onnettomuuden ja yritti pelastaa heitä.

Tuossa naapurin aitassa säilytettiin tavaroiden lisäksi myös vainajia. Joka kerta, kun kuljen aitan ohi, pohdin asuuko siellä vielä henkiä. Illan hämäryydessä en haluaisi kulkea riihipihan poikki. Se ei kuitenkaan ole se aitta, jossa muorini vaari makasi laudoilla ja hänen rakas koiransa uikutti oven takana, niin että se oli lopulta pakko lopettaa. ”Mun Millein”, matki äitini isoisoisänsä lempeää ääntä hänen hyväillessään rakasta koiraansa. Isoisoisän ääni on kaikunut jo yli sadan vuoden ajan muistoissa ja lentävänä legendana.

Onneksi se pesutupa on kuitenkin jo lahonnut pois, joka joskus palveli latona ja itsemurhaajan hirttäytymispaikkana. Vaikka vuorella ja rannassa kulki henkiä, mutta sitä pensaikon peittämää pesutupaa pelkäsin eniten. Ekalla luokalla kirjoitin palkitun kummitustarinan tästä vanhasta tarinasta. Omiani lisäsin siihen aika paljon.  

Miksi pelätä? Täällähän vaarinikin vietti onnellisena keväiset jäänlähdöt ja syysmyrskyt ja pimeät yöt. Esikoisen sydän ei tykytä, kun hän hiippailee yksin yön hämärään ihailemaan usvaa pellon yllä ja kuun nousua taivaalle. Ehkä en ole vielä siirtänyt häneen menneisyyden tarinoiden kaikua. Tai ehkä nuoren sydän on rohkea ja välinpitämätön.

Niin oli minunkin. Parikymppisenä olin rohkea, nukuin yksin pikkumökissä ja keskellä yötä hiippailin huussiin ja huussin taakse synkkään metsään. Elin omaa yöelämääni muorin nukkuessa tietämättömänä yläpirtissä. Muorin, joka ei uskaltanut edes sytyttää valoa pimeällä, jotta se ei näkyisi tielle. Minä se vain luin karmeita kirjoja kammottavista murhista, mutten silti pelännyt. En elävää enkä kuollutta. Tai ehkä vain pakotin itseni rohkeaksi.

Nyt olen vanha ja mieluummin paljon vähemmän rohkea. Rohkeuteni huippu on se, kun katselen usvan nousua synkän järven päälle ja kömmin sitten oman perheeni viereen turvallisesti nukkumaan.