Uusi vuosi ja uudet kujeet

 

 

 

Tasan kaksi vuotta sitten julkaisin tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen uudesta elämästämme, olihan suunnitelmissamme muutto Pekingiin. Blogin ensimmäisen vuoden aikana teimme sekä muuttovalmisteluita että aloittelimme elämää Kiinassa. Tuon vuoden aikana koimme paljon kaikenlaista: iloja, suruja ja pelkoja, eroja, jännitystä, haikeutta ja kaipuuta. Varsinkin lapsien sisällä myllersi monenmoista. Olihan tämä heille ensimmäinen kerta Aasiassa. Pojat, jotka olivat syntyneet ja koko ikänsä asuneet samoilla kulmilla ja joille ajatus muutosta kotipuiston toiselle reunalle oli jo iso asia, humpsahtivat yhtäkkiä lähestulkoon maapallon toiselle puolen. Meille vanhemmille muutto ja uusi kulttuuri ei tuonut yllätyksiä, olimmehan jo aikaisemminkin asuneet Aasiassa, mutta me koimme ”kulttuurishokkimme” lasten kautta, sen kautta, kuinka vaikeita ja työläitä heidän ensimmäiset kuukautensa olivat koko perheen kannalta.

Blogin toinen vuosi on ollut tasaantumisen aikaa. Elämä on asettunut uomiinsa. Lasten kielitaito on kehittynyt ja he ovat (enemmän ja vähemmän) löytäneet paikkansa koulussaan. Kauheata kiirettä on pitänyt kaikilla: vanhemmilla työelämä ja lapsilla vaativat koulut, pärjääminen vieraalla kielellä (kielillä) on vaatinut osansa, päälle vielä lisänä suomen kielen opinnot. Vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia tutustua Kiinaan ja perehtyä kiinalaiseen kulttuuriin on ollut minimaalisesti, toisin kuin alun perin kuvittelimme. Toisaalta me kaikki olemme kokeneet omassa elämässämme suuria onnistumisen kokemuksia. Vasta-alkajista lapset ovat kehittyneet aivan valtavasti, osa jopa hypännyt luokkansa kärkeen. Pelon vuotta seurasi siis onnistumisen vuosi.

Mikähän vuosi nyt mahtaa alkaa? Ainakin toisenlainen kuin juuri päättynyt vuosi. Uuden vuoden aikana on aikomuksemme palata Suomeen. Alun perin minun ja lasten piti palata nyt näinä tammikuun ensimmäisinä päivinä ja Isän perässä muutamaa kuukautta myöhemmin, mutta päätimme jatkaa sopimusta kesäkuuhun asti. Silloin meidän on pakko palata, muuten joutuisimme jatkamaan Pekingissä aina esikoisen lakkiaisiin asti. Kansainväliset koulut nimittäin vaativat, että kaksi viimeistä luokkaa on käytävä samassa koulussa, siitä koulut eivät jousta.

Näin ollen blogini uusi vuosi alkaa ilolla ja kotiinpaluun odotuksella, mutta myös haikeudella ja jännityksellä. Haikeudella, sillä joudumme jättämään maan ja kaupungin, joihin ennätimme rakastua. Ystäviä ikävöiden, heitä jotka joudumme hyvästelemään käytännössä loppuelämäksemme. Sillä mitä merkitystä on sillä, että joskus tulevaisuudessa tapaamme kukaties parin hassun päivän ajan jossain maapallon kolkassa, kun nyt tapaamme toisiamme lähes päivittäin tai ainakin viikoittain, olemme lähes yhtä perhettä!

Jännityksellä, koska emme tiedä, mitä paluu tuo tullessaan. Saanko minä töitä Suomessa? Millainen tehtävä Isää odottaa? Entä kuinka lapset otetaan vastaan vanhoissa kouluissaan? Suomi on muuttunut näiden kahden vuoden aikana, mutta niin olemme mekin. Kuinka kauan kestää, että tunnemme tämän taas omaksi maaksemme?