Tieto-Finlandia-voittaja Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Luen kirjaa metrossa ja näen ihmisten kurkkivan uteliaina sen värikkäitä kansia, joita koristavat kauniit punaiset lyhdyt, kiinalaisten lempikoristeet. Minä puolestani kurkin olkani yli peläten, milloin joku tulee ja pidättää minut. Syynä on lukemani kirja, joka kertoo Kiinan kansasta ja elämänkohtaloista yhden lapsen politiikan varjossa.

Juuri äsken selvisi, että ettei toimittaja Mari Manninen osallistu läksiäisiinsä huomenna täällä Pekingissä, koska hän vastaanottaa lauantaina Tieto-Finlandia-palkinnon tämän teoksen ansiosta.

 

Ahmin kirjaa paitsi mielenkiinnosta asuinmaani kulttuuria ja ihmisiä kohtaan, ymmärtääkseni heitä paremmin, mutta myös henkilökohtaisesta mielenkiinnosta. Mari on asunut Pekingissä vuosia, tuntee kaupungin hyvin, ja hänen suomalaisrouville järjestämillään Pekingin kierroksilla (parista niistä juttua täällä ja täällä) olen saanut tutustua häneen myös persoonana. Sitä paitsi jo vuosia ennen tänne muuttoamme olen kiinnostuneena seurannut hänen kirjoituksiaan Hesarista.

 

Kuukausi sitten me Suomi-rouvat ostimme kilpaa omat kappaleemme Marin kirjasta (kirjailijan signeeraamina, totta kai). Muutamaa päivää myöhemmin ystäväni kommentoi sitä WeChatin suomalaisten ryhmässä kertoen itkeneensä putouksena lukiessaan kirjan ensimmäiset luvut. Mari lohdutteli häntä lupaamalla, että on siellä iloisempiakin kohtia.

 

On, kyllä kirjassa on iloisempiakin kohtia, sillä moni hyvinkin lohduttomalta tuntuva elämäntarina saa vähän onnekkaamman lopun. Kuten rouva Wangin ja hänen onnettomien kuuden lapsensa, joita ei vielä vuosi sitten ollut virallisesti edes olemassakaan. Tai rouva Guon, joka ainokaisensa traagisesti menetettyään sai 56-vuotiaana puhuttua hedelmöityshoitolääkärin ympäri ja on nyt kaksosten äiti.

 

Liikuttava on myös Yhdysvaltoihin adoptoidun Hannah-tytön varhainen muisto, jossa yhteisen kielen puuttuminen uudessa kodissa oli hänelle erityisen kova pala. Ja kuinka kauheasti hän ensin pelkäsi perheen koiraa, mutta sitten huomasi, ettei koirakaan osannut englantia, ja niin heistä tuli hyvät ystävykset. Samaan hengenvetoon muistelen oman kuopukseni alkua Kiinassa, kun hän viisivuotiaana aloitti täällä päiväkodin täysin suomalaisummikkona. Ensimmäiseksi hän ystävystyi saksalaispojan kanssa, he kun molemmat olivat ulkopuolisia, kumpikaan ei kuulunut muiden lasten englannin- tai kiinankieliseen joukkoon.

 

Kirjassa kuvataan paitsi adoptoitujen lasten ja lapsensa hylänneiden vanhempien elämänkohtaloita ja tuntemuksia, mutta myös lapsiaan piilotelleiden ja muulla tavalla hallintokoneistoa uhmanneiden kokemuksia. Surullisinta luettavaa (jolloin nenäliinat ovat todella tarpeen) on pakkoabortin kokeneiden tai ainokaisensa menettäneiden vanhempien yhä kokema suru.

 

    - Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään. (S. 64-65.)

 

Ainokaisen lapsen menettäminen on vanhemmille kauheaa kaikkialla, mutta Kiinassa kenties vielä vaikeampaa kuin länsimaissa, koska lapsettomia saatetaan suorastaan syrjiä. Kirjan mukaan (s. 157) lapsettomille vanhuksille ei myönnetä aina edes paikkaa vanhainkodista tai viimeistä leposijaa hautausmaalta, koska niiden ylläpitäjien pelkona on maksutta jääminen.

 

 

Kirja ei kuitenkaan anna täysin lohdutonta kuvaa yhden lapsen politiikasta, sillä kaikkien elämänkohtalo ei suinkaan ole surullinen. Osa ihmisistä on hyötynyt yksilapsisesta järjestelmästä: Perheet ovat vaurastuneet lapsiluvun pienetessä. Tyttöjä on opittu arvostamaan ja jopa suorastaan toivomaan. Maalaistyttö Cecily olisi tuskin koskaan saanut taivuteltua vanhempiaan ja päässyt opiskelemaan, ellei hän olisi perheensä ainokainen, veljetön.

 

Kirjassa valotetaan myös kiinalaista kulttuuria ylipäänsä ja sen eroa länsimaisiin kulttuureihin. Tiesin jo ennalta, kuinka rankkaa on nykypäivän kiinalaislasten opiskelu, onhan heitä myös omien lasteni kavereina. Esikoisen ystävä asui kaksi vuotta sisäoppilaitoksessa Euroopassa oppiakseen vierasta kieltä. Toisen lapseni viidesluokkalaiset kaverit opiskelevat iltaisin yksityistunneilla matematiikkaa. ”Eikö teidän poikanne sitten ota lisätunteja?” on minulta kummasteltu joskus. Kirjan luettuani ymmärrän nyt vielä paremmin, kuinka ilotonta puurtamista on monen peruskiinalaislapsen elämä. Mieleeni muistuu se jäällä tapaamamme pieni poika, joka valitteli, etteivät kiinalaisäidit anna edes lastensa leikkiä.  Mutta lapsen menestyminen parantaa koko perheen asemaa. Eikö minunkin vanhemmillani ollut sama tehtävä muutama vuosikymmen sitten?

 

Yhden lapsen kansa kuvaa myös kuuden aikuisen hemmottelemia lapsia, länsimaissa pikkukeisareiksi kutsuttuja. Heille annetaan parhaat palat, jotta he saisivat paremman elämän kuin aikaisemmilla sukupolvilla.

   - Perheemme oli köyhä. Äiti teki kahta työtä, jotta hän pystyi valmistamaan minulle liharuokia. Vanhemmat eivät liharuokia syöneet, ne olivat vain minulle. Toisinaan sain isän kiinni, kun hän kävi salaa kaapilla nappaamassa lihaa suuhunsa. Kantelin siitä äidille ja äiti huusi isälle. (S. 99.)

 

Kirjan Jiang luuli pienenä, että herkkupalat kuuluvat lapsille. Muistan oman isoäitini, joka aina jakoi herkut meille lapsenlapsilleen. ”Eiväthän aikuiset mitään tarvitse”, hän tapasi sanoa. Myös hän oli lapsena kokenut köyhyyden ja kärsinyt puutetta. Sen johdosta me lapsenlapset rohmusimme itsellemme parhaat palat. Omien lasteni kanssa olen aina pitänyt huolen siitä, että  myös aikuisille kuuluu osa, kaikki on jaettava tasan. He huolehtivat toisistaan mutta myös vanhemmista. Kavereittensa synttärijuhlista he tuovat karkkeja tuliaisiksi sisaruksilleen, mutta saamme isä ja minäkin osamme. Toisaalta on sanottava, että tällainen samanlainen ruoan jakamisen kulttuuri on hyvinkin edelleen voimassa Kiinassa.  Jopa opiskelijatkin jakavat aina eväänsä keskenään, tarjoavat myös minulle. Onnistuu se jakaminen ilman sisaruksiakin.

 

Omaan elämääni verraten kiinnostavinta kirjan antia ovat kuitenkin runsaat kuvaukset kiinalaisen lapsiperheen elämästä, joka suomalaisen neljän lapsen äidin silmin vaikuttaa todella luksukselta. Kirjassa kuvattu pariskunta on vuokrannut oman asuntonsa ja asuu vanhempiensa luona. Nämä hoitavat kaiken, aina pariskunnan lapsesta lähtien. Sillä onhan lapsiperheen elämä niin rankkaa. Samanaikaisesti nuoripari itse käy elokuvissa, tapaa ystäviään ja retkeilee:

 

   - Vanhempamme haluavat huolehtia meistä. Se on heistä mukavaa. (S. 115.)

 
Toinen, vastikään ensimmäisen lapsen äidiksi tullut nuori nainen pohtii, kuten Marin mukaan moni muukin kiinalainen tänä päivänä, ettei hän sittenkään halua toista lasta, vaikka oli alun perin miehineen valmis maksamaan tästä aiheutuvaan 15 000 euron rangaistusmaksun. Hän on jo huomannut, kuinka paljon lapsesta on vaivaa.
 

Minä jään miettimään, oman kulttuurini ajattelutavan mukaisesti, johtuuko vaiva sittenkin anopista, joka perinteisen tavan mukaan on jo muuttanut perheeseen asumaan loppuiäkseen? Ensimmäisenä neljästä isovanhemmasta. Jos isovanhemmat hoitavatkin lapsenlapset, lasten kontolle jäävät iäkkäät vanhemmat.