Toivioretki Yangshuohun (osa 1)

Alkusyksy on miellyttävää aikaa matkustella Kiinassa, koska enää ei ole polttavan kuuma muttei myöskään jäätävän kylmä, eikä hyytävä kosteus ja viima tunkeudu luihin ja ytimiin. Syyskuun viimeisillä viikoilla Pekingin kansainväliset koulut tyhjenevät, sillä luokat lähtevät opettajiensa johdolla luokkaretkille. Nuoremmat pysyvät lähempänä kotiseutua, kun taas ylemmät luokat matkustavat kauemmaksi, aina eteläiseen Kiinaan asti. Näiden China Studies –retkien tarkoitus on sekä lisätä luokkien yhteishenkeä että tutustuttaa oppilaat asuinmaahansa ja sen historiaan ja kulttuuriin.

Kun lapset ovat luokkaretkillään ja puolisot päivät töissä, on kodin hengillä ja hengettärillä hyvä hetki vaihtaa maisemaa, kopistaa Pekingin pölyt jaloistaan, koska heitä ei kerrankin tarvita kotona lähettämässä lapsia aamulla kouluun ja ottamassa vastaan koulun jälkeen.

Niinpä keväällä, kun saksalaisen naapurini kertoi matkustavansa luokkaretkiviikolla Yangshuohun, Guangxin maakuntaan eteläisimpään Kiinaan, olin hetkeäkään miettimättä, naks vaan, valmis osallistumaan seikkailuun. Alun perin aikomuksemme oli matkustaa luotijunalla Kiinan halki, mutta suunnitelma kariutui, koska emme onnistuneet saamaan lippuja junaan (liput voi ostaa vasta 1,5 kk ennen matkaa ja jostain syystä tuolloin ei enää löytynyt koko junayhteyttä).

Ehkä voitte kuvitella, millainen härdelli meillä oli sunnuntaina kotonamme. Samanaikaisesti kun pesin pyykkiä ja autoin lapsia pakkaamaan matkalaukkunsa luokkaretkilleen, pakkasin laukkuja kahta reissua varten: pieneen kabinettilaukkuun vähän vaatetta itselleni muutamaksi päiväksi Yangshuohun sekä useampaan isoon laukkuun koko perheen matkatavarat viikon lomareissua varten. Yangshuosta palattuani ei pakkaamiselle olisi jäänyt enää aikaa.

Maanantaiaamuna hyvästelimme lapsemme, jotka nukkuivat vielä ruususenuntaan omissa sängyissään, joiden vieressä lojui rinkkoja ja reppuja valmiina lähtöön. Hiljaa hiivimme matkaan. Aamukuudelta kolmas äiti, jonka omat lapset ovat vielä liian pieniä luokkaretkelle, ajoi meidät kauheassa kaatosateessa lentokentälle. Pekingin kotimaankenttä on ankea ja tylsä, vielä autiompi kuin viereisen rakennuksen kansainvälinen terminaali. Kuivia kiinalaisia keksejä myyvän liikkeen lisäksi löysimme pikkuriikkisen kahvilan, jossa kulutimme aikaa juomalla törkyhintaiset kahvit. Kunnes oli aika siirtyä yhä jatkuvassa kaatosateessa bussilla koneeseen. Sateenvarjon olin ajattelemattomasti viskannut ruumaan lähettämääni kabinettilaukkuun, joten kiinalaiseen tapaan rynnimme bussista kohti koneen portaita, toiveikkaina että pääsisimme jonon kärkeen ja kastuisimme mahdollisimman vähän. Turha toivo, kiinalaiset olivat nopeampia. Linnin onneksi myös ystävällisiä ja takanaseisova tarjosi varjonreunaa hänellekin. Kuinka monta kiinalaista ja yksi eurooppalainen mahtuu pienen sateenvarjon alle?

Kumpuileva maisema hämmensi jo laskeutuessamme Guiliniin. Missään muualla en ole nähnyt niin mäkistä maastoa, kumpua kukkulan vieressä. Kuljettajamme, nuori siro nainen nimeltään Xiăo Hóng (pikkuinen punainen), posotti ääneti autiota moottoritietä pitkin ja me takapenkillä ihmettelimme kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa näkymää silmiemme edessä. Näkymää, joka toi hauskasti mieleeni vaahtomuovipatjan nystyräpuolen, mutta satumaisen sellaisen.

Parikymmentä vuotta sitten Yangshuo oli vielä uinuva pikkukaupunki Li Jiangin, yhden Kiinan kauneimmista joista, varrella. Tuolloin sen löysivät länsimaiset reppuselkäturistit. Nykyään sen on löytänyt moni muukin matkailija, sillä kaupunki ei enää uinu, vaan keskustan kadut ovat täynnä turistielämää: ravintoloita, rihkamakauppiaita, jos jonkin sortin ilveilijöitä. Muutaman kerran kiirehdimme kaupungin läpi, kunnes opimme kiertämään härdellikadut.

Onneksi Linni oli tehnyt pohjatyön hyvin ja etsinyt meille kaupungin laidalta, kukkuloiden takaa hurmaavan turistihälinältä piilossa olevan perhehotellin, johon iltaisin pakenimme maaseudun hiljaisuuteen. Ja jossa öisin nukuimme kuin ruhtinattaret, kumpikin omissamme, kiinalaisen prameasti sisustetuissa mutta viehättävissä sviiteissämme. Nyt viimein tiedän, miltä tuntuu herätä kukonlauluun.

 

 

  

  

 

Ystäväni Linni on taitava valokuvaaja ja osa kuvistani on lainattu häneltä. Lisää hänen ottamiaan kuvia voi ihastella täällä.