Eedenistä itämaille: Grillijuhlissa ja huijaustorilla

Suomi-koulun ja Kakkosen järjestyksessä toisen ruotsin oppitunnin jälkeen aloitimme lauantaina viikonlopun vieton pihajuhlissa. Lähiravintolamme järjestää kaksi kertaa vuodessa grillijuhlat, joissa päätähtenä ovat herkulliset hampurilaiset. Ravintolamme sisätilat ovat nuhjuiset eivätkä talvella houkuttele (vaikka ravintola vastikään jopa uusi kalustuksensa), mutta ravintolan terassi on kutsuva, ruoka on hyvää eivätkä kotipihamme hyttyset löydä sinne. Parasta ovat kuitenkin grillijuhlat, jotka tarjoavat edes jonkinlaista korviketta kotimaan naapurustomme pihajuhliin, jotka valitettavasti jouduimme tänä vuonna jättämään väliin ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) kerran neljääntoista vuoteen.

Mukava ilta päättyi mitä kovimpaan ukkoseen, ”Italian ukonilmaksi” kutsui tytär sitä muistelleen kerran lomallamme Umbriassa kokemaamme karmeata rajuilmaa, jolloin salama iski läheiseen muuntajaan, vei sähköt ja hajotti kaikki laitteet vuokraamassamme lomatalossa. Seuraavana aamuna olimme muurien sisällä vankeina, koska sähköportti ei toiminut, vuokraisäntä oli kehitysyhteistyössä ulkomailla eikä kukaan tiennyt, missä hän piilotteli avaintaan. Pekingin ukkonen ei vienyt sähköjä, ne menivät vasta puoli vuorokautta myöhemmin, kun sadevesi viotti kaapeleita.

Leppoisan sunnuntaipäivän rikkoi ainoastaan käynti torilla kalaa ostamassa. Kunnollista kameraa en kehdannut kaivaa torilla esiin, myyjäthän olisivat nostaneet hinnat pilviin. Huijaamiselta emme selvinneet siitäkään huolimatta, mutta se oli jo ennalta tiedossa. Yrittäähän sama kalatäti huijata jopa kanta-asiakastaan, vuosikausia samalla tiskillä suomalaisrouvaa, joka nykyään kantaa omaa vaakaa kassissaan, vilauttaa sitä aina muistutukseksi, että turha on yrittää.

Tingimme ensin lohen hinnan 45 juaniin per 500 grammaa eli torilla käytössä olevaan mittajärjestelmään. 12 euroa/kilo eli kallista kalaa, ostinhan joulukalat toiselta torilta kolmanneksen halvemmalla. Emme huolineet pöydällä lämpimässä seissyttä lohta vaan pyysimme pakkasesta, setä leikkasi meille sopivan palan. 1,8 kiloa näytti mies ylöspäin keikkuvaa painoa vaa’assa. Isä maksoi 160 yuania, minä kännykkäkuvasin ateriaksi tarkoitettuja kilpikonnia ja sammakoita. Täti ihasteli ulkonäköäni sanoilla, joilla kehutaan lapsia ”hĕn piàoliang”, ja minä kiittelin hymyillen osaamatta kursastella oikeaoppisesti: ”bú shì”.

Torirakennuksen ovensuussa punnitsimme kalan: 1,145 kg. Palasimme kalakojulle, jossa laskimen, valokuvan ja mahtavan kiinankielentaitoni avulla osoitin meidän maksaneen liikaa. Setä punnitsi kalan uudestaan ja tällä kertaa vaaka näytti yllättäen oikein. Mikä siis on ongelma? Laskimella näytin, että (2 x 45 juan) x 1,145 g tekee yhteensä 103 juania. ”Womĕn gĕi nĭmĕn 160 kuài” (annoimme teille 160 juania) hoin ja levittelin käsiäni hämmästellen. Setä ojensi meille rahaa takaisin ja leveästi hymyillen toivottelimme toisillemme zàijiàn, nähdään pian, muiden asiakkaiden naureskellessa vieressä. Ensi kerralla sama teatteri käydään varmaan taas uudestaan tai kenties vilautamme kassista omaa vaakaa… Aina kannattaa yrittää, sanonee kiinalainen sananlasku! Kiinasta on varmaan peräisin myös tämäkin sanonta: ei hullu ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa.

Iltapäivällä meni sähköt. Ainoastaan meiltä ja parista lähitalosta. Kun puhelimen ja tietokoneen akut tyhjenevät samanaikaisesti, alkaa oikeasti harmittaa. Nykypäivän herätyskellokaan ei toimi tyhjällä akulla, joten kuka herättäisi perheen aamulla? Lohi savustettiin hiiligrillissä ja ruokailu alkoi pihalla. Kesken ruokailun pakenimme kaatosadetta sisälle, ruokailemaan tunnelmallisesti kynttilänvalossa. Seitsemän tunnin päästä sammumisestaan palasivat sähköt. Pelastus!