sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Satavuotiaan kanssa maailmalla


 
 
 
Viime aikoina olen kokeillut monenlaisia blogityylejä, milloin päiväkirjaa, milloin matkablogia. Välillä olen esitellyt tyyliäni, toisinaan lifestylea. Jopa ruokapäivityksenkin olen tehnyt. Kuvilla olen leikkinyt ja pikkuisen harjoitellut koodaamistakin. Mikä ei minua muuten kiinnostaisi, mutta jo kymmenen vuotta sitten perehdyin asiaan sen verran, että opin tekemään Huutonet-myyntisivuistani värikkäitä ja houkuttelevia – otettuani mallia Ebaystä. Yksi yö siinä meni opetellessa ja miestäni nauratti, että kuka vain oppii mitä tahansa, kunhan vaan on motivaatiota…

Yhtä asiaa en kuitenkaan ole vielä tehnyt koskaan aikaisemmin, mutta nyt on senkin aika: kirjabloggauksen!

Ensivisiitilläni Pekingiin näin lentokoneessa ruotsalaisen Jonas Jonassonin kirjaan perustuvan elokuvan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Hitaasti lämpenevä elokuva vaikutti ensin alkuun tylsältä ja olin jo vaihtaa leffaa, mutta puolisen tuntia katsottuani olin myyty sen huumorille.

Kun kirja ilmestyi muutama vuosi sitten, jäi nimi mieleen, muttei vakuuttanut. Ei, vaikka luin arvosteluja, joissa kirjaa ylistettiin hauskaksi. Vasta elokuvan nähtyäni ymmärsin, että tässä on kirja odottamassa minua.

Japanilaisessa kirjakaupassa Satavuotias tarttui jo käteeni, mutta jätin sen kauppaan. Päättelin, että tämän romaanin lukeminen englanniksi olisi sama kuin jos laulaisi Maamme-laulumme vieraalla kielellä. Keväällä sain lainaksi alkukielisen version Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, ja sitä olen tavannut kuin raamattua - pitkään ja hartaasti. Vieraat sanat olivat vain ymmärtämisen hidaste, eivät este, varmistaessani, että taatusti tajusin kontekstin avulla jokaisen sanan ja tulkitsin lauseessa piilevän sarkasmin. Saksalainen kirjailijaystäväni ei yhdy ylistysvirsiini. Hän luki kirjasta viidenneksen ja jätti sen sitten kesken. Nähtävästi Jonassonin kieli ei taivu englanniksi, sillä hänen kuiva huumorinsa perustuu kielikuvilla ja sanajärjestyksellä leikkimiseen, monimutkaisesti punottuihin lauserakenteisiin. Ja ehkä meidän pohjoisen väen omalaatuiseen, synkkään huumorintajuumme. Luullakseni suomentajalla on ollut helpompi tehtävä, onhan meillä jo omasta takaa vastaavat Paasilinnamme ja Huovisemme.

Den bit av berättelsen Benny hade svårast med var det faktum att en person tagits av daga och därefter skickats på export. Men det hade ju varit en olycka, det hade det, även om spriten varit inblandad. Alkohol sysslade inte Benny med själv.

Så tänkte den nyanställde chauffören ännu ett varv och kom fram till att de femtio miljonerna säkert varit i fel händer från första början, att de kanske till och med skulle göra större nytta för mänskligheten nu. Dessutom kändes det inte lockande att saga upp sig redan första dagen på nya jobbet.

Jokin aika sitten kirjabloggari Tanin dekkariviikkopäivitys herätteli minut ruususenunestani. Tani totesi, ettei hän oikeastaan koskaan lue dekkareita. Mitäpä hän murhilla, kun maailma on muidenkin murheiden pesä. Mitä, onko oikeasti ihmisiä, jotka eivät lue dekkareita, ihmettelin minä. Milloin minä oikeastaan luen muunlaisia kirjoja, paitsi lastenkirjallisuutta? En koskaan. Paitsi, jos niiden huumori puhuttelee minua. Mutta toisaalta: ehkei tämä veijaritarina, jossa sivuosassa poliisi etsii kadonneita ruumiita, ole sittenkään kovin kaukana dekkarista.

Ruotsintaitoni parani huimasti kirjaa lukiessani, mistä on tällä hetkellä suurta hyötyä työssäni. Mikäli on uskomista amerikkalaisen kielitieteilijän ja pedagogin Stephen Krashenin väittämään, jonka mukaan vapaaehtoinen lukeminen on suorin tie kielitaidon ylimmälle tasolle, puhun varmaan muutaman Jonassonin romaanin jälkeen jo erittäin sujuvasti ruotsia. Toivossa elelen, ja sillä silmällä jo selailin Akateemisen ruotsinkielistä kaunokirjallisuutta viime kesänä. 

Koska yleensä ennätän lukea vain työmatkoilla metrossa tai koulubussissa, meni minulla viitisen kuukautta lukea Hundraåringen sana sanalta ja lause lauseelta kannesta kanteen. Mutta vaiva oli sen väärti. Nyt yritän päättää, minkä aloittaisin seuraavaksi: kirjailijan seuraavat teokset, jotka tarttuivat kesälomalla mukaani Suomesta, vaiko Roope Lipastin Viimeiset polttarit? Vai lukisinko sittenkin vielä uudestaan Satavuotiaan?

Tänä iltana katsoin elokuvan uudestaan lasten kanssa. Nyt panen blogini jäähylle muutaman viikon ajaksi, sillä huomisaamuna lähden maailmalle, ja kun palaan, olen muutamaa seikkailua rikkaampi. Zàijiàn!

tiistai 20. syyskuuta 2016

Työiloa


Lounashetki töiden jälkeen

 
 
 

Työstäni olen ollut hyvin vähäpuheinen. Niin kuin leikkipuistossa, harvaa täällä expattien leikkikentälläkään kiinnostaa, mitä joku tekee tai on ennen tehnyt työkseen.
 
Olen kuin joka paikan hanslankari opetusalalla. Viime vuonna opetin Pekingissä aikuisia kiinalaisia. Eurooppalaiset tutkinnot ovat kovassa kurssissa Kiinassa, joten tehtäväni oli varmistaa, että opiskelijoillani olisi valmiudet opiskella lännessä. Kielen lisäksi perehdytin opiskelijoita meikäläisiin opiskelu- ja oppimismetodeihin, jotka Kiinassa ovat hyvin erilaiset. Täällä opettaja on todellakin kingi, jota ei kyseenalaisteta eikä kritisoida, mutta jolta ei edes kysytä mitään. Sillä kysyminenhän olisi merkkinä siitä, ettei opettaja ole osannut opettaa kunnolla… Työ oli raskasta johtuen tiiviistä opiskeluputkesta ja pitkistä työmatkoistani, menihän minulla pelkästään jo työmatkoihin päivittäin 3,5 tuntia. Mutta samalla se oli mielenkiintoista ja silmät avaavaa, ja nyt on ihanaa saada seurata sivusta, kuinka opiskelijoitteni taival jatkuu Euroopassa – toivottavasti varmoin askelin.

Kurssini päättyi ennen lomia, joten tällä hetkellä nasevasti kuvattuna englanniksi olen between-the-jobs. Mikä ei kuitenkaan tarkoita löhöämistä laakereillani, vaan työskentelen osa-aikaisesti vapaaehtoisena samassa kansainvälisessä koulussa, jossa omat nuorimmaiseni opiskelevat. Tehtäväni on tasoittaa niiden vastamuuttaneiden lasten tietä, jotka eivät vielä osaa englantia ja joiden äidinkieltä puhun. Toimin siis avustajana ja tulkkina opettajan ja oppilaan välillä.



Vielä tarkenee tehdä töitä pihalla :)




Työni on unelmatyötä. En vain ole varma, kummasta nautin enemmän: Siitäkö että saan työskennellä yhdessä sekä erityis- että luokanopettajien kanssa, osallistua heidän mielenkiintoisiin projekteihinsa (vastaaviin, joita viime vuonna kuvailin blogissani useaan otteeseen) ja oppia itsekin koko ajan uutta.  

Vaiko se, että saan auttaa ihania lapsia alkuun siitä kurjuudessa, jossa he täysin ummikkoina seilaavat luokkansa mukana pysymättä perässä. Tajuamatta paljoakaan siitä mitä ympärillä tapahtuu. Teen tehtäviä heidän kanssaan ja nautin nähdessäni, kuinka onnellisia he ovat saadessaan suuria onnistumisen kokemuksia siitä pienestä ilosta, että he pystyvät samaan kuin muutkin luokan oppilaat. Askel askeleelta heidän englannintaitonsa karttuvat ja läsnäoloni käy tarpeettomaksi. Mutta on myös ihanaa olla heille ”äitihahmo”, huomata heidän ilahtuvan nähdessään minut. Kuten pienen ruotsalaispojan, jota ensimmäisenä päivänä lohdutin hänen itkiessään olkaani vasten ja joka nykyään aina ohimennen käy nykäisemässä minua hihasta.  

Lisäksi saan työskennellä monella kielellä, usein jopa yhtä aikaa. Samassa luokkahuoneessa vaihdan kieltä salamannopeasti suomen, ruotsin ja englannin välillä, ja yritän pysyä kärryillä, kuka ymmärtää mitäkin kieltä. Mistä johtuen puhun välillä opettajalle ruotsia ja kielitaidottomille oppilaille englantia. Minulle tämä on myös omien rajojeni (kykyjeni) kokeilemista, sillä vielä vuosi sitten Pekingiin tulessani oli kieleni kankea enkä pystynyt toimimaan samassa tilanteessa usealla kielellä. Nykyään Pekingin kansainvälisissä joukoissa venyn toisinaan puhumaan tunnin sisällä jopa viittäkin eri kieltä. Pitääpä siis varmasti dementian loitolla!

Jotta tekemiseni ei loppuisi kesken, olen jatkanut taas kiinanopintojani, kahtena ”vapaapäivänäni” viikossa.  Niin, ja onhan minulla myös osa-aikatyöni, se joka pitää viikonloppuni vireinä... 







 

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kel onni on, se onnen jakakoon

 
 
Eräänä päivänä lähiaikoina lapseni kysyi minulta, olenko onnellinen. Elämän tarkoitusta pohtivaa lasta ihmetytti kovasti kyllä-vastaukseni. Kuinka muka voin sanoa olevani onnellinen, olisihan minulla monta syytä olla onneton.

Läheiseni on maannut viime viikot sairaalassa. Pari viikkoa sitten hänet leikattiin, nyt hänen tulisi toipua ja kuntoutua, oppia kävelemään uudestaan. Minä murehdin ja syyllistyn täältä matkojen päässä, pystymättä mitenkään auttamaan. Muutama vuosi sitten hänen joutuessaan edellisen kerran sairaalaan olin mukana jakamassa vastuuta, viettämässä kerran viikossa kokonaisen päivän hänen luonaan auttamassa, kävelyttämässä, huolehtimassa että hän saa tarvitsemansa hoidon (mikä ei suinkaan ole itsestäänselvyys Suomessakaan – sen opin tuolloin). Tuolloin se olin minä, joka soittelin lääkäreille ja pidin lankoja käsissäni. Nyt seuraan syyllisenä sivusta matkojen päästä, kuinka läheiseni kantavat kaiken vastuun. Pitäisikö minun lähteä Suomeen? Mutta kuka hoitaisi lapset täällä, ja olisinko enemmän vaivaksi kuin hyödyksi siellä?

Eilen kävin juttelemassa lapseni luokanvalvojalle. Lapseni luokalla on eräs oppilas, jota kiusataan. Eristämistä, syrjään jättämistä, kukaan ei halua olla hänen kanssaan. ”Koska hän on niin ilkeä”, sanovat ne, jotka puhuvat hänestä pahaa selän takana. Kaikkihan sen tietävät, uudetkin oppilaat on vihitty asiaan, huhu on levinnyt kuin kulovalkea, vaikkei kukaan osaa eritellä asiaa tarkemmin. Kiusaaminen on salamyhkäistä, se tapahtuu opettajien huomaamatta, eikä kukaan sano kiusatulle itselleen suoraan, siten että hän pystyisi asiaan vaikuttamaan. ”Sinä et saa jättää häntä yksin”, sanon lapselleni, ja tämä uskollisesti seisoo ainoana ystävänä kiusatun rinnalla, vaikka joutuu siten itsekin eristetyksi. Lapsi on stressaantunut. Mitä hän voisi tehdä tilanteelle? Onhan hän jo yrittänyt jutella luokkakavereilleen. Rauhoittelen häntä: lapseni, tämä ei ole sinun ongelmasi. Tämä on koulun, vanhempien sekä koko luokan yhteinen ongelma. Minun ongelmani! Selitän tilanteen tarkasti opettajalle, joka kiemurtelee tuolissaan ja välttelee katsettani. Tämä on jo toinen kerta, kun tuon saman ikävän asian hänen tiedokseen. Mutta aikooko hän tehdä asialle jotain?

Tunnen huolta myös omista lapsistani. Vuoden olen seurannut heidän raskasta alkuaan, ponnisteluja kielitaidottomina vieraissa kulttuureissa, oudossa koulumaailmassa. Heidän epätoivoisia yrityksiään sopeutua ja sulautua. Kielitaito on kaikilla kohentunut hurjasti ja opiskelu helpottunut, silti sopeutuminen ympäristöön on ollut toisilla helpompaa kuin toisilla. Osalla ponnisteleminen jatkuu yhä edelleen. Äitinä tunnen syyllisyyttä: mitä teimme heille riistäessämme heiltä onnellisen lapsuuden.

Silti yhtä kaikki, vastauksena lapseni kysymykseen: kyllä, minä olen onnellinen.

Myönnän: joskus tunnen sydämessäni pienen pistoksen lukiessani vaikkapa lehtikirjoitusta iäkkäästä Elisabeth Rehnistä, joka vaikuttaa olevan vielä hyvin vetreässä kunnossa. Tai kuunnellessani ystävieni juttuja heidän vireistä vanhemmistaan, jotka matkustelevat, harrastavat, nauttivat elämästään. Kaikesta kivasta, mitä he pystyvät tekemään yhdessä lastensa kanssa.

Mutta entä jos vertaan asioita toisin päin. Kuinka paljon paremmin ovat asiat minulla kuin pakolaisella, joka on joutunut jättämään vanhenevat vanhempansa kotimaahansa, vailla muuta turvaa kuin sukulaiset. Tullakseen Eurooppaan ja kohdatakseen hyljeksintää, vastaanottaakseen päivittäistä haukkumista ja tunteakseen itsensä arvottomaksi.

Tai kuinka paljon paremmin minulla on asiat kuin nykyisen asuinmaani vanhuksilla. Kun mietin taaksepäin, kuinka paljon he ovat elämänsä aikana joutuneet kokemaan, monenlaista muutosta näkemään. Kyttyräselkäiset hunchbackit, riisitaudin vaurioittamat länkisääret, sokeat kerjäläiset, jotka raahaavat omaisuuttaan kankaisissa nyyteissään. Säälittäviä elämänkohtaloita, kurjuutta täynnä olevia tarinoita. Silti he vastaavat hymyyni hymyllä.

Joten mikäs minun on ollessani onnellinen.

Luin viime viikolla Ronja Salmen kirjoituksen NYT-lehdestä, jossa hän suomii onnellisuuspäivityksiä somessa, luovathan ne hänen mukaansa FoMOn eli Fear of Missing Out –tunteen, pelon että jää jostain paitsi.

Mutta onko Ronja unohtanut kolikon toisen puolen? Jos some-valokuva lasillisesta punaviiniä terassilla, auringonlaskusta rakkaan seurassa, kukkien poimimisesta niityllä ystävän kanssa tai hyvän kirjan lukemisesta viltin alla tekee ihmisen onnelliseksi, eikö päivitys ole silloin ajanut asiansa. Ehkä se on hassua, mutta joskus näiden asioiden arvon pysähtyy tajuamaan vasta kauniiden valokuvien kautta. Kun huomaa, kuinka haluttavalta oma elämä näyttääkään kuvassa. Suoranaiselta luksukselta. Väliäkö sillä, että kuvakulma on luotu raivaamalla hieman tilaa sotkuiselta pöydältä, sytytetty kynttilä taustalle ja peitetty piiloon ympärillä oleva sotku ja epäjärjestys… Ehkä hieman lavastettua, kenties? Mutta entäs sitten?

Eikö silloin tuo some-päivitys hoida ison tehtävän mielenterveyden saralla, osoittaahan se minulle itselleni, kuinka mahtavaa elämäni oikeastaan onkaan. Puhumattakaan huippumuodikkaasta low life -elämästä, jota elän poimiessani omin pikku kätösin ja valokuvatessani korillisen kanttarelleja (puhtaasta suomalaismetsästä totta kai!). Kun näen elämäni ulkopuolisen silmin ja tajuan kuinka mahtavaa se onkaan, lisää päivitys onnellisuuttani. Eikä se ole muilta pois. Suosittelen kokeilua kaikille!

Entä tunnenko jääväni jostain paitsi lukiessani toisten onnellisuuspäivityksiä? Ymmärrän niiden olevan yhtä lailla lavastettuja kuin omanikin. Jokaisen onnea säteilevän kuvan takana on jotain piilossa, yhtä lailla elettävä elämä, jossa on murheensa kullakin. Ei, en lukisi kaverieni FB-postauksia tai katselisi ventovieraiden ihmisten kauniita kuvia heidän yksinkertaisista onnellisista hetkistään, jollen nauttisi niistä, kauniista valokuvista. Tuskin lienen tässä asiassa ainoa laatuaan. Mikä muuten saisi tuhannet ihmiset seuraamaan blogeja tavallisten ihmisten elämästä?
 
Olisiko vanhalla sanonnalla mitään perää tässä tapauksessa: jaettu onni on paras onni ja niin edespäin?




 

 
 

torstai 15. syyskuuta 2016

Keskisyksyn juhla

Kulttuurien kohtaaminen
 

Uskollinen kuulija



 
 

 

 
Hyppää kivelle, veteen ei saa pudota
 

 
 
Varovasti sillalla, yli kuplivan likaveden
 

 


Vesihöyrypylväitä, viilennystä kuumaan päivään

 


 

 

Tänään, kuukalenterin 8. kuukauden 15. päivänä kiinalaiset viettävät keskisyksyn juhlaa, zhōngqiūjiétä. Juhlaa on vietetty jo tuhansien vuosien ajan sadonkorjuujuhlana. Tarkoittaahan sana qiū paitsi syksyä, myös sadonkorjuuta. Juhla ajoittuu kuukalenterin mukaan täysikuulle, ja sen viettotapoihin liittyy perheiden kokoontuminen yhteen syömään, viettämään aikaansa yhdessä ja ihailemaan täysikuuta.
 
Päivä on koko kansan lomapäivä, joten Isällä ja nuorimmilla oli vapaapäivä. Sen sijaan isompien lasten eurooppalaisessa koulussa vietetään eurooppalaisia juhlapyhiä, joten heille päivä oli tänään koulupäivä.

Vaikka Peking on jättimäinen ja täyteenahdettu kaupunki (20 miljoonaa asukasta), puistoja ja viheralueita täällä silti arvostetaan. Keskustassa on paljon isompia ja pienempiä puistoja, joissa pekingiläiset viettävät vapaa-aikaansa perheineen. Yksi jännittävimpiä puistoja lienee kaunis Ritan puisto, joka sijaitsee lähetystöalueella, lähellä kaupungin oletettavasti arvokkaimpia asuma-alueita. Suomen suurlähettilään residenssikin sijaitsee aivan tämän puiston nurkalla. Tänne toimme nuorimmaisemme viettämään vapaapäivää vanhempien lasten koulupäivän aikaan.

Puiston lähistöllä sijaitsee erikoinen ostoskeskus, jonka johto ymmärtää joko taiteen tai sitten markkinoinnissa erilaistumisen päälle. Tämä Parkview Green (kiinalaisittain FangCaoDi) on nimittäin varakkaiden ostosparatiisin lisäksi myös modernin taiteen galleria. Viime keväänä osallistuin Mari Mannisen järjestämälle opastetulle kierrokselle, jossa paikan taidehankinnoista vastaava galleristi esitteli meille Suomi-rouville taidetta niin kauppakeskuksessa kuin sen luksushotellissakin. (Siitä en ehtinyt koskaan tekemään blogikirjoitusta, mutta ehkä joku päivä vielä julkaisen valokuvat kierrokselta.)

Täytyyhän poikien tuntea Salvador Dali sekä nauraa huvittavalle pierevälle sonnille, ajattelin ohjatessani perheen päivä lopuksi Parkview Greeniin. Sen verran paikka oli kuitenkin taas muuttunut edellisen kerran jälkeen, joten emme löytäneet sonnipatsasta. Oliko se siirretty, vai jäänyt jonnekin väliaikaisten koristeiden jalkoihin? Piilotettu, kuten Isä epäili. Liian säädyttömänä?












 

Länsimaisten suosimalla 798 taide- ja ravintola-alueella sijaitsee länsiravintoloiden joukossa myös yksi Pekingin parhaita Pekingin ankka –ravintoloita. Näin meille on kerrottu, joten tänne suunnistimme isompien päästyä koulusta. Valtavista saleista koostuva ravintola oli täpötäynnä, mutta me illan ainoat länsimaiset asiakkaat.

”Ei taas kiinalaista”, rukoilivat lapset, syöväthän he sitä yleensä kaksi kertaa päivässä, kouluruokana ja kotona. Mutta Pekingin ankka oli heillä vielä kokematta - ja oli minunkin edellisestä kerrastani vierähtänyt jo parisenkymmentä vuotta. Isä sen sijaan on saanut maistaa sitä tämän tästä päivällistäessään työnsä puolesta.

Ruokalajien mukaan mahtui myös eräs uusi kokeilu: lehmänpötsi. Lapset halusivat tietää, mitä kummallisen näköinen ruoka mahtoi olla, mutta pyysimme heitä ensin maistamaan ja sanomaan mielipiteensä. ”Hyvää”, kuului tuomio. Hyvin se maistui heille vielä senkin jälkeen, kun kerroimme sen olevan vatsalaukkua. Ei siis kannata heti paljastaa, vaan ensin maistattaa. J


Jälkeenpäin kuulimme ravintolan olevan tunnettu historiallisesta Kiinan keisarien keittiöstään, samoja ruokalajeja on nimittäin syöty jo aikoinaan keisarien hovissa.

Kuukakkuja emme olleet hankkineet etukäteen, vaikka niillä kuuluisi perinteisesti herkutella juuri tänään. Mutta ehtiihän sitä vielä huomennakin!


 
 

 

 

 

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
Vahvasti maustettua vasikanpötsiä
 
Pekingin ankka, kurkut ja purjo kääritään taikinakuoreen
 
 
 
 
 
 
 
 
Zhōngqiūqié kuài le! Hyvää keskisyksyn juhlaa! Muistakaa ihailla kuuta tänä iltana, se on nyt ihmeellisimillään...