AQI Rauma vs Peking

Tänään uutisten mukaan ilmanlaatu Raumalla "ylitti raja-arvon". Mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Erään nettisivuston mukaan Rauman AQI oli 63. En tiedä onko kyseessä sama laskuri kuin Pekingissä, mutta täällä painitaan taas AQI 500:aa, kolmatta tai neljättä kertaa kuukauden sisään, olen jo pudonnut laskuista. Viimeksi viikko sitten tätä kesti useamman päivän.  Puhelimeni sovellus näyttää 600 asti, tosin yli viidensadan on beyond index. Laskureita ja laskentatapoja on tosin useita, joten olen jo aivan pihalla siitä, mitä niistä milloinkin seuraan. Vaikka isoja lukemia ne näyttävät kaikki. Jopa sisätiloissakin, useista ilmanpuhdistimista huolimatta, meillä on moninkertaiset AQI-arvot Raumaan verrattuna.

Rauman AQI

 

Pekingissä jo laskemaan päin,
tuntia aikaisemmin oli yli 500

 

AQI sisällä alakerrassa

 

Mitään lämmityslaitteita ei voi pitää päällä, koska ne puhaltaisivat ulkoa huonoa ilmaa sisään. Mutta kyllähän täällä tarkenee, sillä uunissa kun lämmittää ruokaa joka päivä ja polttaa kynttilöitä, niin kyllä niillä yksi talokin lämpiää. Onneksi ulkona ei ole paljon pakkasasteita. Aika nopeasti sitä tottuu elämään 17 asteen huonelämpötilassa. Sanomattakin lienee selvää, ettei takassa voi polttaa tulta, koska silloinhan saasteet tulisivat hormin kautta.

Pesin tänään ämpärin, jossa olimme parin päivän ajan säilyttäneet jouluruokia pihallamme. Ämpärin kansi oli aivan mustan tuhkan peitossa, pesuvesikin muuttui aivan mustaksi. Kertonee siitä, miltä meidän keuhkomme alkavat vähitellen näyttää...
 

Huomenna ilman ennustetaan taas paranevan, joten lämmityksen voi taas kytkeä päälle - ainakin päiväksi pariksi. Kyllähän se sitten taas huononee.

 

 

**

Lisätty 30.12:

Seuraavana aamuna herättyäni löysin kuopuksen istumasta maasta ilmanpuhdistajan vierestä. "Tässä on kiva olla!" Koska putsari puhaltaa mukavan lämmintä ilmaa... 

 

 

AQI laski aamun aikana alle sadan. Kytkin taloon lämmityksen päälle ja lähdimme ulkoilemaan. Onhan alle sadan mitä parhain ulkoiluilma. Kouluissa ulkoillaan ja harrastetaan ulkoliikuntaa aina 200-250 asti. Vasta sen ylittyessä on aika siirtyä sisälle.

Toreilla ja turuilla

Viikkokausia joulun alla opiskelivat neloset tavaroiden tuotantoa ja jakeluketjua sekä tuotannon lieveilmiöitä samaan tahtiin kaikenkattavana projektina, kuin he alkusyksystä olivat opiskelleet urbanisoitumista ja muuttuvaa Pekingiä. Sen jälkeen, kun he olivat perehtyneet t-paidan tiehen puuvillapellolta kuluttajan vaatekaappiin, pelanneet banaanin matkaa ruokapöytään toiselle puolelle maailmaa ja tutustuneet reilun kaupan toimintaan, saivat he kouluun puhujavieraaksi tutun ruokakauppaketjun omistajan. Tämän jälkeen neljännet luokat tekivät kaksi retkeä.

 

Retkistä ensimmäinen suuntautui kyseiseen ruokakauppaan, jossa oppilaat liiketoimintaan tutustumisen ohella poimivat ylös hedelmien ja vihannesten hintoja. Toisen retkensä he tekivät Wanjingin vihannestorille. Muutaman oppilaan ryhmissä he kiersivät toria ja tekivät ostoksia vihannes- ja hedelmäsalaatteja varten chaperonien eli ohjaajina toimivien vanhempien tarkkaillessa kaupantekoa sivusta. Tarkoituksena oli, että oppilaat kyselisivät ja vertailisivat hintoja, sekä tekisivät hinta-laatusuhteeltaan hyviä kauppoja. Mahdollisesti jopa tinkisivät. Kaikki ryhmät olivat saaneet opettajalta 50 juania, ja sen piti riittää. Ohjeeksi opettaja antoi, että kaikkein kauimpana olevissa kojuissa olisi halvimmat hinnat ja että kannattaa hymyillä paljon.  Kiinaksi lapset tiedustelivat ja neuvottelivat hinnoista myyjien kanssa. Kolmosen reippaat ryhmätoverit olivat niin näppäriä, että vaadittujen hedelmien lisäksi heidän rahansa riittivät vielä ylimääräisiinkin hedelmiin. Viimeisillä seitsemällä remblingillään he saivat useammankin persikan, koska myyjärouvan mielestä he olivat niin ”hĕn piàoliang, kovin suloisia”.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hedelmäsalaattia tekemään

Kiinalainen kuriositeetti:
torin edessä mies myymässä ihan aitoja hampaita
- tekohampaitako niistä teetetään 
(Äiti onnistui nappaamaan kuvan miehen estelyistä huolimatta)

 

 

**

Iltapäivällä Äiti tapasi ystävänsä A:n joululahjaostoksilla Wanfujingin tunnetulla kauppakadulla. Tuloksettoman kierroksen päätteeksi he piipahtivat tutustumaan läheiseen ruokatoriin, jossa vartaissa paahdetaan ties mitä turistien ihmeteltäväksi.

Tällä torilla Äiti tutustui turismin muokkaaman kaupankäynnin nurjaan puoleen. Äidin ja A:n teki mieli ällömakeita seesaminsiemenillä ja pähkinöillä maustettuja, sulatetusta sokerista valmistettuja keksejä, joita Äidin entinen naapurinrouva kutsui ”linnunsiemenkekseiksi” tarjotessaan niitä aikoinaan Singaporessa päiväkahvin seuraksi. Naismyyjä esitteli heille isoa pakkausta ja sanoi kiinaksi ”kolmekymmentä”. Näyttipä luvun vielä sormillaankin, kuten kiinalaisella torilla on tapana. Eipä ole paha hinta, tuumivat suomalaisrouvat. Äiti kaivoi lompakostaan kolmekymppiä ja ojensi setelit myyjälle. Nainen otti rahat käteensä, näytti muka epäuskoiselta ja nosti neljä sormeaan pystyyn. ”Neljäkymmentä!” Äiti ja A. protestoivat. Äskenhän hinta oli vähemmän. Ennen kuin Äiti ennätti tehdä mitään, myyjä oli jo viskannut setelit kassalippaaseensa ja heilutteli keksipakkausta Äidin silmien edessä muovipussissa. Äiti tiesi, että tällaiseen olisi pitänyt osata varautua turistitorilla, hinta nousee siinä vaiheessa, kun asiakas on koukussa. Häntä kiukutti muttei hänen auttanut muu kuin kaivaa 10 rämpylää lisää lompakostaan. Muutoin hän ei näkisi enää rahojaan eikä keksejäkään.

A käänsi selkänsä myyjille lähteäkseen, hän ei tuollaista summaa maksaisi. Myyjän poika huusi hänet takaisin, asiakkaan lähteminen kun on tinkimisen viimeinen merkki. A sai keksinsä alkuperäisellä hinnalla ja Äiti näytti kiukkuisia eleitä vieressä. Myyjäpariskunta naureskeli keskenään ja ”hyväntahdoneleenä” mies ojensi Äidille vielä yhden ohuen keksipakkauksen kaupanpäällisiksi. Tyytymätön asiakas poistui paikalta, mikä normaalissa tinkimistapahtumassa olisi ollut merkkinä huonoista kaupoista. Hyvissä kaupoissahan kumpikin on tyytyväinen, sekä myyjä että asiakas. Mutta turistitorilla pätevät vain viidakonlait. Silti puolentoista euron petoskin ottaa päähän.

Kun Äiti myöhemmin kertoi tapahtumasta Isälle, tämä kysyi, miksei hän ollut napannut myyjistä valokuvaa. Äiti totesi, ettei hän sentään halunnut saada mustaa silmää ja rikkipoljettua kännykkää. ”Eihän sitä rahan vuoksi tehdä, vaan periaatteen”, opasti Isä Äitiä.

 

Mitä saisi olla?

 

 

 

 

 

**

Jouluaaton aattona Äiti matkusti keskustaan lohta noutamaan. Koska matka oli pitkä ja kala joutuisi matkustamaan tunnin lämpimässä metrossa, yritti Äiti löytää kaupoista kylmäkassin. Kaupoissa ihmeteltiin, mihin kukaan sellaista tarvitsee talvella, nythän on ulkona kylmä, ei ruoka pilaannu. Äiti palasi kotiin ja lainasi naapuriltaan Ikean ohuen kylmäpussin, joka mukanaan hän polki takaisin metrolle ja hyppäsi junaan. Tunnin matkustamisen ja kahden junanvaihdon jälkeen hän saapui perille Liangmaqiao-kadulle. Yhdessä suomalaisen L:n kanssa Äiti etsi Sanyuanlin ruokatorin niiden ohjeiden perusteella, jotka he olivat saaneet muilta suomalaisilta. Aivan toimistokeskustan vieressä ja hulppeiden ostoskeskusten lähettyvillä oli elämää nähneiden asuinkerrostalojen juurella matala peltikattoinen varastorakennus. Sen sisältä paljastui todellinen ruokataivas. Oli tuoretta kalaa ja tuoretta possua joka muodossaan, mitä mehevintä possunmaksaa ja olipa vatsalaukkuakin tarjolla. Hedelmä- ja vihanneskauppiaiden pursuavat hyllyt olivat kaukana niistä nahistuneista antimista, joita Äiti osti lähikaupastaan. Yhdessä naiset maistelivat muhkeita tuoreita punaisia mansikoita, jotka maistuivat niin makean makoisilta, keskellä kylmintä talvea. Ystävä ei voinut vastustaa kiusaustaan, mutta Äiti piti hedelmätiskillä kukkaronnyörejään tiukasti kiinni. Mansikat eivät sovi joulupöytään. Niitä Äiti hakee seuraavalla kerralla.

Ja mihin hintaan nämä kaikki herkut saikaan. Äiti osti kaksi kiloa kalaa, kaksi suurta ruodotonta lohifilettä, jotka maksoivat yhteensä 128 juania, parisenkymmentä euroa. Samalla rahalla olisi lähikaupasta saanut vain yhden hengen palan lohta. Sekin vanhalle haisevaa. Tyytyväisenä Äiti palasi kotiinsa graavaamaan kalaa. Jouluna lapset kysyivät, miksi Kiinassa syödään kalaa niin harvoin, ainoastaan jouluna. ”Tästä lähtien syömme vaikka joka viikko”, lupasi Äiti.

 

 

 

 

Sorkkia ja vatsalaukkuja

 

 

 

Tuoretta ja vielä tuoreempaa kalaa

Varrella virran

Kun monen hiilenkatkuisen ja harmaan päivän jälkeen taivas jälleen kirkastui ja aurinko paistoi, lähdimme reippaalle kävelylenkille joenrantaan. Pekingin halki virtaa useita jokia, mutta onneksemme niistä ei ainoakaan virtaa ikkunamme alla. Joen läheisyyden tunnistaa, vaikkei sitä näkisikään. Nimittäin hajusta. Kaikki Pekingin joet haisevat mädälle kananmunalle. 

Kirkaa hyräillen kuljimme rannan viertä pitkin ja väistelimme koirankakkoja.

"Kaupunkiin kun masentuu,

niin sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin.

Matkaan vain, ja me löydettiin

varrelle virran."

 

 

 

"...On tyhmää että lähdettiin

varrelle virran.

Siellä puutkin kellastuu,

ja nyt on vasta heinäkuu.

Syy tehdas on, ei mikään muu,

varrella virran."

 

 

 

 

 

 

"Kaiken kuolevan mä nään,

ei sorsat ehdi pesästään.

Maa sortuu veteen vihreään,

varrella virran.

Kuvittelen huomisen,

mä majavaa voi nähdä en.

Pääkallo löytyy valkoinen,

varrella virran."

 

 

 

Sanat kopioitu täältä

Itämaan sietäjän joulu



Hóu hóu - tietää se pukkikin että pian alkaa apinan (hóu) vuosi.

 

Joka toinen yö tonttu hiippaili sisään ja piilotti pienen yllätyksen lasten joulukalenteriin. Joka toinen yö se unohti tulla tai ei kiireiltään ehtinyt ajoissa. Taisi olla kyseessä se sama hajamielinen tonttu, joka vuosikausia vieraili Suomen kodissakin – aina silloin kun muisti.

Aamuisin lapset ryntäsivät kurkistamaan kalenteriin ja pettyivät sen ollessa tyhjä. Jossain vaiheessa päivää tonttu muisti tehtävänsä ja hiippaili sisään pelkäämättä talossa liikkuvia ihmisiä. Kukaan ei koskaan nähnyt sitä. 

Kankainen joulukalenteri oli ripustettu portaikkoon roikkumaan sen jälkeen, kun Äiti oli tuloksetta etsinyt valmiskalenteria joka puolelta Pekingiä. ”Mun kaveri sai suklaakalenterin, sen äiti toi sille”, oli kuopus tiedottanut erään Suomi-koulukerran jälkeen. Jotakuta oli siis onnistanut. Mutta kuopus ja sisarukset saivat tyytyä käsintehtyyn perinnekalenteriin, jonka Äiti oli tilannut esikoisen ollessa pieni ja jota lapset pitivät tylsänä, ”koska tonttu aina unohtelee…”

Toisinaan tonttu kyllä muisti tulla yöllä, mutta jätti luukkuun pelkän vihjeen, mikäli tuliainen oli liian suuri mahtuakseen kalenterin pieneen taskuun. Toisinaan tuliainen oli niin kummallisessa paikassa, ettei Täti edes tajunnut sitä yllätykseksi lapsille, vaan siivotessaan suori pois. Tällöin lapset kovinkin ihmettelivät vihjettä ja soittivat lopulta Isällekin, jospa tämä osaisi ratkaista arvoituksen. Näinä iltoina tonttu joutui piipahtamaan talossa uudelleen.

Eräänä päivänä Isä kysyi kuopukselta, mitä tonttu oli tuonut. Kuopus vei Isän keittiöön, veti erään alalaatikon auki ja osoitti: ”Tällaisia suklaita!”

”Taas tonttu unohti”, huokaisi kuopus roikkuen Äidin jalassa, kun tämä oli lähdössä torille ostamaan joulukalaa. Kolmen viikon jälkeen lapsi oli jo tottunut hiippalakkisen hajamielisyyteen. Aikainen lintu madon nappaa ja ensimmäinen asiakas parhaat kalat päältä, joten Äidillä oli jo kiire hyvästellä lapset. Vastaheränneinä nämä istuivat vielä pyjamissaan ruokapöydän ääressä syömässä aamupalaansa. Heidän ympärillään hääri Täti keittiötä siivoamassa. Vielä kerran Äiti pyörähti sisään hoitamaan jotain unohtunutta, ja Tätiä nauratti seuratessaan vierestä Äidin poukkoilua. Sulkiessaan ulko-oven Äiti kuuli kuopuksen ilonkiljahdukset. Tämä oli käynyt tarkistamassa kalenterin tilanteen uudelleen ja todennut tontun onnistuneen jälleen kerran hiippailemaan sisään kenenkään huomaamatta ja piilottamaan luukkuun suklaata.

 

**

Aatonaattona Äiti nukkui pitkään, koska illalla salaiset jouluvalmistelut olivat venyneet myöhään. Äidin saapuessa alakertaan oli Täti hyörinyt talossa jo pari tuntia ja oli kovin hermostunut. ”Lämmityslaite vuotaa”, touhotti hän ja veti Äidin katsomaan autotallin perälle pannuhuonenurkkaukseen. Putken halkeamasta suihkusi vettä ja Täti kertoi tyhjentäneensä sen alla olevan vadin jo kertaalleen tunnin aikana. Hän työnsi Äidin puhelimen luo ja käski soittaa taloyhtiön toimistoon, managementiin. Äiti soitti ja sai kuulla yhteyshenkilönsä Helenin olevan tavoittamattomissa. Täti nappasi luurin Äidin kädestä ja pajatti kiinaa. Vaikka Äiti ei ymmärtänyt, mitä tämä sanoi, puheen kiihkeydestä päätellen Täti oli hyvin kiukkuinen. Puhelun päätyttyä Äitikin sai moitteet osakseen. Kaikkea Äiti ei ymmärtänyt, mutta nähtävästi Tädin edellinen suomalaisemäntä olisi antanut managementin kuulla kunniansa. ”You are so - hăo”, puuskahti Täti viimeiseksi ja taputti Äitiä olkapäälle ja hävisi töihinsä rauhoittumaan. Hăo - Äiti arveli sen tässä tilanteessa tarkoittavan, että hän on aivan liian kiltti, pitäisi olla tiukempi. Mutta eihän Äidin tarvitse. Hänellähän on ayi, Täti, joka pitää huolta.

Ei mennyt kuin hetki ja ovikello soi. Korjausmies kävi tarkistamassa tilanteen toivottomuuden, pani samalla merkille ulko-oven kahvankin olevan rikki (siitä oli soitettu managementiin jo edellisenä päivänä, mutta edelleenkin tänä päivänä se on korjaamatta).

Äiti soitti Isälle ja Isä pani kiukkuisen viestin vuokranantajan välittäjälle. Sille samalle, joka previsiitillä esitteli Äidille ja Isälle asuntoja eikä ole enää suostunut näyttämään heille naamaansakaan kevään huonekalusotkun jälkeen. Sama putki oli ollut rikki jo vuoden päivät, valuttanut vettä lattialle jo edellisenä talvena, jolloin Isä asui talossa yksinään. Silloin management oli vuokranantajan puolesta ehdottanut, että korjataan putki kesällä, koska silloin lämmitys on joka tapauksessa kytketty pois päältä. Kesällä putkea oli käyty ihmettelemässä ja väitetty Isälle homman olevan hoidossa, että putki olisi vaihdettu. Niin kuin yleensä hommat hoidetaan Kiinassa, väitetään, että olisi korjattu, vaikkei mitään ole tehty. Ja lykätään ja lykätään, kunnes viimein pettää... Ja nyt putki sitten petti, juuri jouluaaton aattona. ”Kiinnostaako teitä vuokrasopimuksen uusiminen”, varoitteli Isä välittäjää ja vuokraemäntää viestissään.

Iltapäivällä Äidin väsätessä joululaatikoita ja Tädin lopetellessa työpäiväänsä soi ovikello uudelleen. Nyt tuli paikalle erikoiskorjausmies. Mies katsoi putkea, pudisteli päätään ja totesi, että tämähän voi räjähtää. Silloin Äidille tuli kiire soittaa managementiin. Helen ymmärsi, että hänen kotiinlähtönsä voisi viivästyä, sillä nyt oli tosi kyseessä. Parin tunnin päästä vesikierto oli katkaistu ja kaikki patterit tyhjennetty. Onneksi Äiti oli paistanut joululaatikoita uunissa koko päivän, sillä muutoin talossa olisi ollut illalla jääkylmä. Sillä vaikka heillä pitäisi olla useampi lämmönlähde, niitä ei voi käyttää. Ilmanlaadun ollessa huono ei voi lämmittää ilmastoinnin avulla, koska se ottaa ilman ulkoa, sitä saasteista ilmaa. Ja nyt on ilmanlaatu ollut jo viikon ajan todella surkea, edellisenä viikonloppuna viranomaiset olivat julistaneet savusumun vuoksi historian toisen red alertin, punaisen varoituksen, neljäksi päiväksi Pekingiin. Lattialämmitys puolestaan on niin tukossa, ettei se liene toiminut enää vuosiin. Samoin on pattereistakin suurin osa aivan tukossa. Ne eivät enää kelpaa kuin asunnon markkinointiin uusille hyväuskoisille vuokralaisille…

Paria tuntia myöhemmin korjaaja tuli kertomaan: ”Hăo!” Nyt on hyvä. Korjattu.

**

Ensin joulupukin ei pitänyt tulla kuin vasta joulupäivän vastaisena yönä. Tämä oli isosiskon idea ja hän oli saanut pikkusisarukset innostumaan ajatuksestaan. Kuopuskin oli sitä mieltä, että pukki tulee yöllä savupiipusta. Paria päivää ennen joulua Äiti vielä varmisti pienimmäiseltä, onko tämä varmasti sitä mieltä, ettei halua nähdä pukkia tänä vuonna. Kuopus oli hetken mietteissään ja totesi sitten hiljaa: ”Kyllä mä sittenkin haluaisin halata joulupukkia.” Isosisko esitti vastalauseita, mutta Äiti toivoi tontun kuulevan pienen pojan hiljaisen toivomuksen.

Ja tonttu kuuli. Seuraavana päivänä tuulen puhaltaessa hetkellisesti savusumun muualle ja auringon paistaessa siniseltä taivaalta heilahti ikkunan takana pukin punainen viitta ja valkoinen parta. Kuopuksen toive toteutui: hän sai halata pukkia - jopa kolme kertaa. Pukin lähdettyä kului viisi minuuttia ja kuopus oli repinyt kaikki pakettinsa auki. Kirjojen päällä repsotti vielä puoliksi revitty lahjapaperi, sisältöä oli vain kurkistettu. Kakkoselle pukki toi paksun kirjekuoren Suomesta, pojan kaikki vanhat luokkakaverit olivat kirjoittaneet hänelle kirjeitä, jotka opettaja oli pakannut yhteen isoon kuoreen. ”Paras joululahjani,” huokaisi Kakkonen haikeana.

 

Toive toteutettu

**

Jouluaattona ulkomaalaisten keskuudessa levisi poliisin tekemä tiedote länsimaisiin kohdistuneesta uhkauksesta. Sen mukaan joku aikoo joulupäivänä tehdä hyökkäyksen Sanlitunin suositulla ostos- ja ravintola-alueella, jossa jo kesällä joku sekopää-samurai vaani kiinalais-länsimaisia pariskuntia ja seivästi miekalla kuoliaaksi vaalean miehen kanssa kulkeneen nuoren kiinalaisnaisen. Motiivina oli vääränmaalainen poikaystävä tai tämän ihonväri. Tai se että "ne ulkomaalaiset vievät kaikki meidän naiset"...

 

 

Tällä kertaa todellista vaaraa tuskin on, sillä harvat Pekingiin jouluksi jääneet länkkärit haluavat nyt poistua kodeistaan. Sillä saasteet ovat kietoneet taas kaupungin sankkaan savusumuvaippaan.

Äiti ja Isä kantoivat lomalle lähteneiden naapurien kaksi ilmanpuhdistajaa olohuoneen nurkkaan. Neljä putsaria puhdistaa sisäilmaa, mutta tuloksetta. Alakerta vetää kuin seula, sillä se ottaa ilman ulkoa. Pekingissä pitäisi asua folioon käärityssä talossa ja moni varmaan asuukin, sillä muilla suomalaisilla vaikuttaa olevan kodeissaan paljon parempi sisäilma. Vuokraemännän lähettämästä ekspertistä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun hän viikko sitten kävi mittailemassa ilmanvaihtokanavien aukot. Piti hänen tehdä jokin suunnitelma suodattimien asentamisesta kanaviin, mutta hän otti ja lähti. Ja hävisi sen sileän tien!

Joulupäivänä Äiti pukee korkokengät jalkaan ja sytyttää ikkunalaudoille kynttilät. Isä tilkitsee kynnykset vessanmatoilla.

Puolen vuoden jälkeen perheen tekee mieli suomalaista ruokaa, vaikkei yksikään ruokalaji maistu samalle kuin Suomessa. Kuivattu tilli ei sovi graavikalan päälle, japanilaisesta ravintolasta ostettu mäti on valmiiksi suolattua ja maistuu liikaa merelle. Ikean silli ei puolestaan maistu millekään. Äidin ensimmäistä kertaa valmistamat laatikot olisivat muutoin onnistuneet, mutta imelletty perunalaatikko paloi päältä ja kuivui liikaa, kun taas porkkanalaatikkoon Äiti raastoi liikaa muskottipähkinää ja lantun puutteessa tehty bataatti-kyssäkaalilaatikko maistui muuten vain oudolle. Punainen kinkku oli sittenkin säilötty nitriitillä, vaikka Äiti ja Isä olivat sitä tilatessaan saksalaisessa lihakaupassa moneen kertaan varmistaneet haluavansa harmaasuolatun kinkun (siis ilman nitriittiä suolatun). Lihamittarin puutteessa (sellaisia ei Pekingin kaupoissa tunneta) kinkku päätyi joulupäivänä uudelleen uuniin. Ja senkin Äiti oppi, ettei rosolliin käytettävien punajuurien säilöntälientä kannata neilikan puutteessa maustaa tähtianiksella. Kyllä niitä neilikoita löytyy lopulta, kunhan vain malttaa odottaa,  siis noin viikkoa ennen joulua. Ja muitakin glögimausteita. Eli jos sitä nyt ostaisi varastoon, ei ehkä ensi vuonna tarvitsisi tuoda ihan kahtakymmentä Meiran pussia Suomesta...

Vaikka Äiti on viettänyt muutaman joulun poissa Suomesta, vain yhden ainoan kerran hän ei ole viettänyt suomalaista joulua juhlapäivinä. Esikoisen ollessa vuoden vanha söi perhe rosollit ja laatikot jo ennen joulua ja herkutteli aattona thaimaalaisella rannalla toisenlaisilla ruoilla. Suomalaiset ruoat ovat kuulunet aina Äidin joulupöytään, vietti hän juhlaa kotona Singaporessa tai ystävän luona Jakartassa. Kaksikymmentä vuotta sitten Merita-pankki tilasi ja Stockmann toimitti ruokia Singaporen suomalaisille. Äidin ja Isän vieraat toivat kotitekoisia laatikoita Suomesta, ja hyviltä ne maistuivat siitä huolimatta, että olivat seisoneet Frankfurtin lentokentällä vuorokauden matkalaukkujen matkustaessa eri koneella kuin niiden mukana matkustaneet vieraat. Harmaasuolattua kinkkua on Äiti metsästänyt ennenkin, yhtenä jouluna hän kyyditsi niitä takakontillisen Singaporen lentokentälle, jotta Sumatran Kerinchin suomalaiset paperikoneperheet saisivat possua muslimimaassa. 

 

 

Kotoisten joulumakujen kaipuussaan kokee Äiti ensimmäisen kerran Pekingissä pistoksen ikävää sydämessään. Se kestää ruokailun ajan.

Onneksi kadunkulmassa täti myy tuoreita kuumia kastanjoita, jotka maistuvat yhtä hyvälle kuin Suomessa eikä iso pussi maksa kuin pari euroa. Jouluruoka se on tämäkin!