maanantai 14. syyskuuta 2015

Voitonpäivän juhlintaa ja hääpäivän viettoa






Pahoittelen, että tämän kirjoituksen julkaisemisessa on kestänyt. Päivitin viime viikolla koneeseeni Windows 10, enkä ole sen jälkeen päässyt lisäämään kuvia blogiini. Koska samanaikaisesti muissakin laitteissa (tietokoneissa ja kännyköissä) nettiyhteys ja nettisivujen avaaminen on temppuillut (ja naapureilla on ollut aivan vastaavia ongelmia), en hoksannut ajatella asian liittyvän Windowsiin. Olenhan kuluvana kesänä jo useaan kertaan taistellut saman asian kanssa. 

Tuntikausien ja eri päivinä tapahtuneiden turhien yritysten jälkeen tulin vasta tänään ajatelleeksi kokeilla Explorerin sijasta Firefoxia... ja heti onnistui! Sain viimein liitettyä kuvat tähän kirjoitukseen, ja voin julkaista kertomukseni reilun viikon takaisesta Voitonpäivästä :)

Gĕi nĭ!



 

Aina ei elekielellä pärjää




Sodan päättymisen 70-vuotispäivän, Victory Dayn, kunniaksi torstai 3.9. oli julistettu yleiseksi vapaapäiväksi. Heinäkuussa tuli tieto, että kunnalliset koulut saisivat aloittaa syyslukukautensa vasta tämän jälkeen (toisin sanoen tänään). Kansainväliset yksityiskoulut saivat muutoin pitää kiinni kouluvuotensa alkamisajasta, mutta niissäkin viime torstai oli määrätty vapaapäiväksi. Näin myös toimistoissa. Niinpä sekä perheen lapsilla että vanhemmilla oli vapaata torstaina ja perjantaina. Sunnuntai oli kuitenkin jo arkipäivä ja Isä joutui töihin, sillä toisinaan arkipyhät korvataan Kiinassa tekemällä töitä sunnuntaisin. Onneksi koulut olivat kuitenkin kiinni maanantaihin saakka.  



Keskustan alue suljettiin torstain paraatia varten keskiviikkona, jolloin isompien koulu päättyi jo ennen puolta päivää, jotta bussi ehtisi ajaa alta pois ennen katusulkuja. Paraatin näkymätön valmistelu on alkanut ainakin puolta vuotta aikaisemmin. Näkyvä valmistautuminen alkoi kaksi viikkoa ennen juhlapäivää, jolloin autolla ajamista rajoitettiin siten, että koko Pekingin alueella saa ajaa vain joka toinen päivä.  Parittomaan päättyvällä rekkarilla parittomina päivinä, parilliseen päättyvällä parillisina päivinä. Normaaliaikoinakin Isä matkustaa työkavereittensa kanssa samalla kyydillä, joten kimppakyydin sopimisessa ei ole heille mitään uutta. Ongelmana vain on, että kaikkien kolleganaapurusten, joilla on auto käytössään, rekisterinumero sattuu olemaan pariton. Niinpä heillä on joka toinen päivä auto käytössään, joka toinen päivä ei. Parillisina päivinä heidän pitää tilata kuski ja vuokra-auto viemään töihin ja tuomaan kotiin.



Kahteen viikkoon kaupungissa ei ole satanut pisaraakaan. Ilmanlaatu on varmaan puhtaampi kuin Helsingin keskustassa, taivas pilvetön ja sininen. Pahat kielet tosin epäilevät, että Pekingin ympärillä lentää koko ajan lentokoneita, joiden avulla pilvet pidetään poissa Pekingin yltä ja kenties niihin jopa kylvetään jotain kemikaaleja sateen estämiseksi.



Juhlapäivä koittaa kuumana (yli 30 astetta), aurinkoisena ja pilvettömänä, ja perhe löhöilee taloyhtiön uima-altaalla. Samaan ratkaisuun on tosin päätynyt moni muukin saman ”compoundin” asukas ja altaalla ollaan kuin sillit purkissa. On tosin väljempää kuin olisi paraatia katsomassa. Mikäli sitä edes pääsisi katsomaan. Paraatin reitin varteen osuneiden kerrostalojen asukkaita on ohjeistettu, ettei ikkunoita saa avata eikä paraatia valokuvata! Illalla Äiti ja Isä katsoivat televisiosta koosteen ja hienoltahan se näyttää. Marssijat askeltavat virheettömästi samaan tahtiin ja samasta muotista valetut sairaanhoitajanuket hymyilevät täysin identtistä hymyä. Lentokoneet kieppuvat taivaalla kylväen sateenkaaren värejä siniseksi maalatulle taustalle. Venäjän herra P. on saanut komean näytöksen.



Taloyhtiö juhlistaa paraatia punaisilla palloilla, jotka heiluvat tuulessa kimmeltäen ihanasti sinistä taustaa vasten. Äiti on jo räpsinyt niistä pikakuvia puhelimellaan, mutta palaa myöhemmin järjestelmäkamera mukanaan saadakseen parempia otoksia. Mukava, aina velmusti hymyilevä vartija vilkuttaa Äidille iloisesti ja viittoilee tulemaan portin toiselle puolelle kuvaamaan. ”Täältä saa parempia kuvia”, ymmärtää Äiti vartijan eleiden tarkoittavan. Äiti siirtyy kameroineen kadun puolelle ja ennättää nappaamaan yhden kuvan. Silloin paikalle juoksee toinen vartija, joka yrmein ilmein heiluttaa käsiään: ”NO!”



Äiti hymyilee tälle herttaisinta hymyään ja yrittää muotoilla lausetta mandariiniksi: ”Wŏ xĭhuan hóng sè de…” (= Pidän punaisista…). Sitten sanavarasto loppuu, ja Äiti yrittää käsimerkein elehtiä pallon kuvia ilmaan. Helppoa elekieltä. Mutta vartija vain tuhahtaa ja pudistaa tylysti päätään: ”NO!” Pettyneenä ja nolona Äiti luikkii häntä koipien välissä tiehensä ja jupisee itsekseen, kuinka kummallista on, että maassa jossa kaikki kulkevat puhelimet kädessään joka paikassa omakuvia räpsien, ei saa ottaa valokuvaa oman taloyhtiönsä portista ja kauniista koristeista! 

Kotona Äiti kuvailee tilanteen perheelleen käsimerkkejään toistaen. Lapset katselevat hänen viuhtomistaan hetken, vilkaisevat sitten toisiaan ja purskahtavat nauruun. ”No, se ei ole kyllä mikään ihme, äiti. Ne taatusti pitivät sua lähinnä mielipuolena…”







 



 
 


















Tästä linkistä löytyy kaksituntinen video paraatijuhlallisuuksista. Kannattaa heti kelata tunti eteenpäin, jotta itse paraati alkaa sekä upeat lentonäytökset:

http://www.cctv-america.com/2015/09/01/watch-live-victory-parade



 

Hilpeää juhlaa seuraa harmaa aamu




Victory Dayn jälkeinen aamu alkaa harmaana ja ankeana. Tehtaat käynnistetään taas ja ilmansaastelukema hyppää heti 150:een. Koko päivän sataa taukoamatta. On kuin taivaasta olisi unohtunut hana auki ja se valuttaa vettä koko päivän. Ehkä ne pahat kielet ovatkin oikeassa…



Illalla Isä vie Äidin juhlimaan hääpäivää. Oikeasta hääpäivästä on tosin aikaa jo viikkoja, mutta aikaisemmin sitä ei ole ehditty juhlistamaan. Aikoinaan heidän mennessään naimisiin antoi eräs ystävä kallisarvoisen neuvon: ”Muistakaa vaalia rakkauttanne.” Tosin ystävä ei itse tainnut muistaa noudattaa ohjettaan, sillä hän erosi jo paria vuotta myöhemmin (tai sitten neuvo hänen kumpusi omasta kokemuksestaan). Tämä neuvo mielessään on Äiti ennättänyt jo useaan kertaan muistuttaa Isää siitä, että heidän pitäisi päästä joskus ulos kahdestaan. Samanaikaisesti Äiti on myös hienovaraisesti vihjaillut, että edellisestä fine dining –kerrasta on vierähtänyt jo hyvin kauan aikaa (”Sä et koskaan vie mua mihinkään hienoon ravintolaan.” ”Olenpas vienyt. Etkö muista, silloinkin kun käytiin… :ssa.” ”Siitähän on jo kaksitoista vuotta! Tiedän sen, koska mulla oli silloin … vatsassa mukana.” ”Niin, mutta älä silti väitä, etten mä KOSKAAN veisi sua mihinkään…”)

  

Isä on valinnut ravintolan ja varannut pöydän kahdelle. Suurin osa keskustan ravintoloista on päiviä suljettuna paraatijuhlallisuuksien vuoksi, mutta onneksi juuri tämä palaa perjantaina normaaleihin aukioloaikoihin. Isä haluaa pitää ravintolan yllätyksenä. ”Onko siellä ulkopaikkoja?” tiedusteli Äiti paraatipäivänä. Isä näytti tuolloin hämmentyneeltä: ”Öö, en ole varma…” ”Minä haluan nauttia kauniista ilmasta ja olla ulkona. En halua palella ilmastoinnissa sisällä”, nyrpisti Äiti nenäänsä. Isä huokaisi ja selvitti vielä kerran ravintolatarjonnan. Mutta ne hienot ravintolat, joissa olisi ulkopaikkoja, pysyvät suljettuina.



Perjantaina, sateen ropistessa ja ulkolämpötilan laskiessa yli kymmenen astetta, ei Äitiä enää lainkaan harmita, ettei hän pääse syömään ulkoilmaan. Päinvastoin, ensimmäisen kerran koko kesän aikana Pekingissä joutuu juuri tuona päivänä miettimään, mitä pukea lämpimikseen. 



Isosisko lupaa hoitaa pikkuveljiä. Lapsille tilataan pizzat lähiravintolasta ja annetaan rahaa, jolla he voivat hakea herkkuja kaupasta. Kun portilta soitetaan vuokra-auton saapumisesta, juoksee Äiti epätoivoisena ympäri taloa. Sormukset ovat hukassa eikä Äiti muista, milloin hän on nähnyt ne edellisen kerran! (Ne löytyvät vasta seuraavana aamuna kylppäristä rätin alta.)



Ensimmäiset puoli tuntia auto seisoo kodin lähellä ruuhkassa. Kuten tavallista, röyhkeimmät kuskit tekevät ohituksia pyörätien kautta tai nousemalla autoillaan liejuiselle kävelytielle. Ovatko kaikki, joilla on ajopäivä, lähteneet autoilemaan yhtä aikaa? ”Onneksi” syy on yhden kaistan ruuhkauttaneen onnettomuuden, ja sekin on vain pieni peräänajo. Toisiinsa törmänneet mopoilija ja autoilija tukkivat kaistan odotellessaan poliisia, mutta molemmat kuljettajat näyttävät naarmuuntumattomilta. Vähän ajan päästä liikenne vetää taas. Isä soittaa ravintolaan ilmoittaakseen noin vartin myöhästymisestä. ”Haluatteko siis vaihtaa pöytävarauksenne alkamaan kello seitsemän viisitoista?” tiedustelee englantia puhuva nainen.



Kuljettaja ei tunne reittiä. Parin U-käännöksen jälkeen hänen puhelimensa soi ja hän saa ajo-ohjeita. Isä epäilee auton omistajan, herra Wangin, seuraavan reittiä jostain monitorista ja huomanneen auton ajaneen harhaan. Joskus on kuulemma käynyt niinkin, että eksyksissä olevan auton viereen on pysähtynyt toinen auto. Tästä on noussut Herra Wang, joka on tullut poimimaan matkustajan omaan kyytiinsä!,



Kuljettaja seuraa ohjeita, tekee vielä yhden U-käännöksen ja kääntyy pienelle sivukadulle. Auto matelee hutongin kapeilla kujilla ohitellen pysäköityjä autoja ja väistellen harmaat sadeviitat lepattaen eteenpäin posottavia sähkömopoilijoita. Vastaan tulee poliisiauto, joka kuljettaa lipastoa lavallaan. Autot yrittävät ohittaa toisiaan, vaikka kaksi autoa tuskin mahtuu rinnakkain, ja ne pysähtyvät mottiin. Äidin ja Isän kuljettaja avaa ikkunan ja sanoo jotain poliisiautoon, lähtee sitten liikkeelle hivuttaen autoa eteenpäin puhelin koko ajan korvallaan. Naispoliisi nousee lava-autosta ja antaa ohjeita omalle kuskilleen. Kummankin auton taakse syntyy jonoa.



Motista selvitään ja matka jatkuu läpi matalan hutongin. Kunnes yllättäen tulee stoppi. Perillä ollaan. Ovi riuhtaistaan auki ja epävarmana Äiti astuu juhla-asussaan vettä lainehtivalle kadulle. Mies tummassa puvussa pitää valtavaa sateenvarjoa hänen yläpuolellaan ja opastaa tietä. Kehottaa Äitiä varomaan lätäköitä. Äiti hakee Isää katsellaan ja näkee tämän olevan toisen samanlaisen sateenvarjon alla. He puikkelehtivat kapeilla kaduilla, kunnes kulkevat portista, ja Äiti ja Isä huomaavat olevansa aukealla, seinien tai muurien ympäröimällä pihamaalla. Saattajat varjoineen vaihtuvat, ja he astelevat kivetyn pihamaan läpi. Toisesta ovesta sisään ja he ovat saapuneet perille. Saattajat kumartavat ja ohjaavat heidät tiskille. Silloin Äiti huomaa unohtaneensa oman sateenvarjonsa autoon ja Isä näpyttelee tekstiviestin herra Wangille.



Kohtelias tarjoilija noutaa heidät ja ohjaa ravintolasalin poikki. Modernisti sisustettu harmaa sali on rakennettu tasoihin, ja jokaisen portaan kohdalla tarjoilija tekee sulavan kädenliikkeen osoittaen porrasta ja kuiskaa: ”Mind the step, please!” Lyhyen kävelyn ajan tarjoilija pitää koko ajan yllä small talkia. Myöhemmin kun Äiti käy vessassa, tarjoilija saattelee hänet perille, varoittaa kaikista portaista unohtamatta kevyttä kädenliikettä. Sama toistuu paluumatkalla. Näin käy joka kerta, kun joku asiakas lähtee pöydästä. Samoin aina kun joku nousee pöydästä, paikalle ryntää toinen tarjoilija taittelemaan lautasliinan. Kun asiakas palaa pöytään, tarjoilija rientää edelle ja vetää pöytäliinan helman pois tieltä. Ja ruokailijan istahdettua tarjoilija asettelee lautasliinan tämän syliin.



Kokin tervehdyksiä kannetaan pöytään ennen ruokailua, kesken ruokailun ja vielä jopa jälkiruoan jälkeen. Vaikka kaikki tapahtuu viimeisen päälle huolehtivaisesti ja kohteliaasti, ei se kuitenkaan ole muodollista. Tarjoilijat vuoronperää käyvät kysymässä, mistä Äiti ja Isä ovat kotoisin, ovatko he käymässä vai asuvatko Pekingissä, onko tämä heidän ensimmäinen kertansa tässä ravintolassa (myöhemmin kyllä selviää, miksi he niin innokkaasti haluavat saada sen selville). Sommelier kertoo rakastavansa muumeja ja esittää näkemyksensä, että muumit ovat virtahepoja. Eräs tarjoilija pysähtyy useaan kertaan hyvin pitkiksi toveiksi rupattelemaan Äidin ja Isän kanssa: sekä voitonpäivän paraatista että juustoista ja Pekingin juustonvalmistajista, kuten myös lapsista ja lastenkasvatuksesta. Samalla Isä tulee maininneeksi heidän hääpäivänsä, ja kun jälkiruoan aika koittaa, saapuvat pöytään ensin heidän tilaamansa vanukasannokset. Hetken päästä rinnalle tuodaan toiset, marjaiset jäätelöannokset ”tervehdyksenä kokilta”. Vähän ajan päästä eräs tarjoilija kantaa pöytään muhkean sacherleivoksen. Lautaseen on kirjoitettu suklaalla ”Happy 17th Anniversary” ja vieressä lepää kaksi kakkuhaarukkaa. Sommelier käy täyttämässä lasit. Puhelias tarjoilija loikkii paikalle kameran kanssa ja räpsäisee Äidistä ja Isästä kuvan.


Ensimmäinen "kokin tervehdys"
Summer tasting menun alkupala: tomaattigazpacho

Octopus carpaccio

Hummeria kookoscurryssa pääruoaksi


Vähän ajan paikalle ilmaantuu kolmas tarjoilija, työntäen edellään valtavaa tarjoilukärryä lastattuna täyteen pieniä lautasia, joilla lepää erinäisiä suupalaherkkuja: nougat-paloja, macaroneja, suklaita ja leivonnaisia: ”Haluaisitteko valita lautasellenne jälkiruokaa tästä vaunusta?” Äitiin ja Isään ei mahdu enää pienenpientäkään palaa ruokaa. Eikä juomaa.

 
Toinen tarjoilija asettuu tarjottimen kanssa pylvään taakse odottamaan. Tästä pöytään tarjoileva noutaa annokset juuri sopivalla hetkellä, jolloin pöydässä on kaikki valmista seuraavaa ruokalajia varten. Fine dining -ravintolassa tämä toimii. Tavallisissa ravintoloissa annokset kannetaa pöytään sikin sokin: pääruoat kenties ennen alkupaloja...





Tilattu jälkiruoka: butterscotch budino

Jälleen uusi kokin tervehdys!

Joku kipaisee heti asiakkaan jälkeen wc:hen ja siistii paikat koskemattoman näköisiksi!

Eikö kukaan muu ole muka käyttänyt tätä wc:tä tänään??


On aika lähteä kotiin. Puhelias tarjoilija ilmoittaa taksin odottavan ja saattelee heidät pöydästä ovelle yhdessä toisen tarjoilijan kanssa. Tarjoilijat kulkevat Äidin ja Isän vierellä heidän kanssaan rupatellen, unohtamatta näyttää portaanvaroitusmerkkejä. Ulko-ovella toinen antaa Äidille ja Isälle kaksi valkoista pahvilaatikkoa ”lahjaksi”. Toinen ojentaa vuokra-autoon unohtuneen Unikko-sateenvarjon (kuski on illan aikana toimittanut sen ravintolaan), ja saattaa heidät portille asti. Siellä tummiin pukeutuneet ovimiehet päivystävät leveine sateenvarjoineen ja saattavat niiden alla Äidin ja Isän kuivina kadulla odottavaan taksiin. Vain jalat vähän kastuvat.



Kello ei vielä lyö kahtatoistakaan, mutta kurpitsavaunut ovat jo muuttuneet mustakeltaiseksi pekingiläiseksi taksiksi ja puristavat, märät lasikengät tekee Tuhkimon mieli riisua jaloistaan…

****************************************


(P.S. Lisätietoja tästä Temple Restaurant Beijing –ravintolasta ja sen mielenkiintoisesta 600-vuotisesta historiasta mm. buddhalaisena temppelinä (ja väitetään sen jossain vaiheessa palvelleen Yhdysvaltain suurlähetystönäkin) löytyy täältä:


 

2 kommenttia:

  1. Kiitos taas! Osaat kuvata ja kertoa niin hyvin, että melkein koen olleeni itsekin mukana!

    VastaaPoista

Mukavaa jos jätät kommentin :)