Uusavuton Äiti
Ensimmäisen viikon perjantaina Äiti lähtee ensimmäisen
kerran vuosiin ruokakauppaan tekemään viikon ostokset. Jo toisen lapsen
syntymästä lähtien, jolloin alkoi käydä liian raskaaksi lähteä koko perheen
voimin ruokakauppaan, on Isä yksin hoitanut suuremmat ruokaostokset kerran viikossa.
Näiden vuosien aikana ei Äiti ole käynyt kuin muutaman kerran siinä valtavassa
kaupassa, jossa ostokset tehdään. Normaalisti hän poikkeaa vain pikaisesti lähi-Alepassa
tai Siwassa täydentämässä viikon tarpeita.
Kauppa on täynnä töistä palaavia, väsyneitä ihmisiä
viikonlopun ruokaostoksilla. Äiti ei löydä lompakosta sopivaa kolikkoa pantiksi
ostoskärryihin. Hän tunkee sylillisen tyhjiä ruokakasseja vedettävään koriin ja
suuntaa pullonpalautukseen. Kuitilla hän lunastaa kassalta euron, törmäilee koreineen
kassoilta vastavirtaan työntyviin asiakkaisiin, selviää viimein ostoskärryrivin
luo ja työntää euronsa kolikkoreikään. Äiti tuntee olevansa kuin maalaishiiri
kaupungissa. Uusavuton ruokakaupassa. Hullu eukko, Kassi-Alma, sähähtävät
ilmeettömät kasvot hänelle.
Ensimmäinen puolituntia kuluu vihannes- ja hedelmäosastoa
ihmetellessä. Vastahankittuun älykännyyn kirjattu ostoslista mukanaan Äiti koluaa
kauppaa. Ison ostoskärry täyttyy ääriään myöten. Kaksi tuntia myöhemmin Äiti työntää
ostokset kärryssä autolle, karauttaa kotiin ja raahaa kassit sisään.
Seuraavalla viikolla hän menee jo torstaina. Kaupassa on rauhallisempaa kuin
perjantaina. Kolmannella kerralla kaikki sujuu jo totuttuun tapaan. Äiti
tietää, mistä hyllyvälistä mitäkin kannattaa etsiä. Ruokakauppa tuntuu jo tutulta.
Ensimmäisellä ostoskerralla Äidillä on vaikeuksia muistaa, mitä kahvia heillä juodaan |
Isä ostoksilla
Kiinassa Isä löytää ilmoituksen paluumuuttajista, jotka
myyvät tavaroitaan. Isä menee ostamaan heiltä lautasia, mutta päätyy ostamaan
paljon muutakin: pojalle polkupyörän, tuulettimen häätämään kesällä hyttyset
terassilta, olkipukin jouluksi tai vuohen vuoden koristeeksi… Isän
ihmetellessä, kuinka hän saa tavarat kotiin, ystävällinen ruotsalaisherra
tarjoaa hänelle kyydin kotiovelle.
Isä lähtee hankkimaan itselleen polkupyörää liikkeestä. Liikettä
on vaikea löytää eikä kukaan vastaantulija osaa neuvoa. Lopulta Isän on
otettava matkan varrelta taksi. Yllättäen taksikuski onkin myös pyöräliikkeen
omistaja. Isän haluama malli on loppu ja hänelle tarjotaan tilalle naistenpyörää.
Miesten malli täytyisi tilata erikseen. Isä päättää kuitenkin tilata miestenpyörän.
Tämän jälkeen myyjä kertoo, että pyörä toimitetaan hänelle seuraavana päivänä
kotiin. Ja näin tapahtuu. Ensimmäisellä pyörälenkillä muutaman kilometrin ajomatkalla
kumi puhkeaa. Isä vie sen liikkeeseen paikattavaksi.
Isä tapaa muita suomalaisia, käy syömässä naapurien kanssa,
pelaa sählyä ja lätkää. Ongelmana on kyytien saaminen, taksin saaminen on
vaikeaa ja kyytiä joutuu aina ronkuamaan muilta suomalaisilta.
Arkea Suomessa ja ruokailun nautintoa
Kolme viikkoa on harjoiteltu selviytymistä – Isä Pekingissä,
Äiti Suomessa. Joka aamu Äiti herää kuudelta keittämään kahvia ja herättämään
isommat lapset kouluun. Kahdeksalta Äiti vie kuopuksen päiväkotiin ja Kolmonen
jää yksin kotiin odottelemaan lähtöään kouluun. Hieman ennen viittä Äiti ryntää
hakemaan päiväkodin pihan viimeistä lasta. Kotona hän iskee pyykkikoneen päälle
ja jatkaa tämän jälkeen töitään yhdeksään asti. Perheen ruokkiminen on helppoa,
sillä sunnuntaisin hän keittää suuren määrän kasviskeittoa. Se riittää lämmitettynä
yllättävän hyvin koko viikoksi, tosin ruisleivän kulutus on kolminkertaistunut Isän
lähdettyä. Jo muutaman päivän päästä Isän lähdöstä kuopus kysyi häneltä
Skypessä: ”Oletko sä käynyt jo ravintolassa?” ”En ole.” Kuopus lipui pois
paikalta omiin leikkeihinsä. Tärkein oli selvitetty.
Keittoa jokaisena arkipäivänä |
Keitto maistuu Äidille vielä lounaaksikin... |
Lapset pohtivat iltaisin, mitä hyvää mahtaa koulussa olla
ruokana seuraavana päivänä. Ruokaa jolla selviää koko päivän, ettei tarvitsisi illalla
syödä kotona keittoa. Viikonloppuisin syödään kuitenkin hyvin. Perjantai on
odotettu päivä: paitsi että viikonloppu alkaa, on myös pastapäivä kuten aina ennenkin. Lauantai on kalapäivä ja sunnuntai lihapäivä. Perinteestähän
ei tingitä. Kun äiti paistaa ahvenfileitä ja tarjoaa niitä keitettyjen
perunoiden, höyrytetyn ruusukaalin ja feta-pinaattisalaatin kera, huokaa
kuopuskin: ”Tämä on maailman parasta ruokaa!”
Ruokailu on aina yhdistänyt tämän perheen. Se on niitä harvoja yhteisiä asioita, joka kiinnostaa heitä kaikkia. Viikonloppuna ruoka on aina oltava jotain vähän parempaa, juhlavampaa kuin tavallinen arkiruoka. Perusperiaate on, että tuolloin ruoan tulee olla sellaista, jonka kanssa sopii lasillinen viiniä. Jotain, joka on valmistettu itse huolellisesti, hyvistä raaka-aineista. Ja koska arkena he pyrkivät syömään nuukaillen, viikonloppuateria saa olla työläämpää ja vähän kalliimpaa: kalaa tai kokolihaa. Äiti ja lapset jatkavat perheen perinnettä, että joka ilta keräännytään myöhään illalla syömään päivällistä yhteiselle aterialle.
Sunnuntaina (koko-)lihaa |
Yhtenä sunnuntaina vietetään äidin ja lasten yhteistä päivää elokuvan ja ravintolan merkeissä. Riemukseen lapset pääsevät sushille. Samanaikaisesti Isä maistelee friteerattuja skorpioneja firman iltamenossa.
Äiti ja lapset sushilla |
Meanwhile in Beijing... Isällä on sittenkin mielenkiintoisemmat ateriat :) |
Paniikkitilanteita ja selviämisiä
Tähän asti Äiti on touhunnut kalenteri kädessä ja post it
–laput otsassa kuin sumussa, mutta selvinnyt. Kalenteri ja puhelimen
muistutukset ovat pitäneet homman hoidossa pieniä mokia lukuun ottamatta.
Tapaamisia on mennyt päällekkäin, mutta ne on saatu selvitettyä.
Kolmantena keskiviikkona tapahtuu pahin mahdollinen tilanne:
Äiti on merkinnyt erään läsnäoloaan vaativan tapahtuman päättymään klo 16.
Päivällä hänelle kuitenkin selviää, että tapahtuma päättyykin vasta klo 18. Kuopuksen
päiväkoti kuitenkin sulkeutuu jo klo 17. Äiti panee viestejä naapureilleen, jospa
joku pääsisi hakemaan kuopuksen. Pian ihana naapurinrouva ilmoittautuukin.
Äiti panee asiasta tiedon tekstiviestinä päiväkotiin.
Muutaman tunnin päästä siirtyessään bussilla toiseen paikkaan, tajuaa hän,
ettei päiväkodista ole tullut kuittausta. Tuohon aikaan kaikki ovat jo pihalla
ja Äiti yrittää soittaa samaan numeroon. Ei vastausta. Numero kännykässä on
hyvin vanha, jo esikoisen päiväkotiajoilta. Onkohan se enää edes päiväkodin
numero? Kenelleköhän viesti on mennyt? Äidillä iskee paniikki ja hän soittaa
Isälle Kiinaan. Isä on yleensä huolehtinut poissaoloviestien tiedottamisesta,
ehkä hänellä on uudempi numero. Isä antaa numeron, mutta paljastuu sen olevan
sama kuin Äidillä oleva. Äiti selaa bussissa älykännykällään netistä toista
numeroa päiväkotiin, Isä etsii samaa Kiinassa. Mutta mikään numero ei vastaa. Päiväkodin
johtajan numerossakin vastaa ääninauha, joka kertoo johtajan olevan lomalla.
Myöhemmin Äiti kuulee naapurilta, että tällä oli ollut
ongelmia saada lapsi mukaansa. Kukaan ei ollut huomannut viestiä, mutta onneksi
viestit ja soitot näkyivät puhelimessa. Suurin ongelma ei kuitenkaan johtunut
päiväkodin henkilökunnasta vaan lapsesta itsestään: ”En tule! Äiti tulee kohta
hakemaan!” oli kuopus pannut hanttiin. Ei siis lähtisi lapsi vieraan matkaan,
kun ei edes tutun naapurintädinkään.
Illalla Äiti palaa väsyneenä bussilla kotiin. Melkein
kotiovelle päästyään hän muistaa lähteneensä aamulla autolla ja auton jääneen
päiväkodin eteen. Aamulla on tiedossa hyvin aikainen ja kiireinen lähtö kahden
lapsen kanssa, jolloin auto on välttämätön selviytymiskeino. Se on siis pakko
käydä hakemassa. Kello on jo 19.30, kun Äiti viimein ilmaantuu kotiin. ”Missä ihmeessä
sä oot oikein ollut koko päivän...?”