Pienten poikien (ja isojen tyttöjen) unelmien täyttymys

 

 

Ensimmäisenä Shanghain yönä unemme jäivät vähäisiksi. Palattuamme iltamyöhään hotellille Bundilta katsomasta Shanghain valoja roikuimme vielä netissä ostamassa lippumme valmiiksi aamuksi (kahdessa erässä, sillä kerrallaan saattoi ostaa vain viisi lippua, siis normi kiinalaisperheelle: mamalle, baballe, ainokaiselle lapselle ja yhdelle parille isovanhempia). Heräsimme jo hyvin varhain aamulla valmistautuaksemme lähtemään Disneylandiin, jonne olen halunnut päästä siitä lähtien, kun 20 vuotta sitten opiskelin matkailua ja Katriina Petrisalo käytti luennolla Disneylandiä (tai -worldiä) kiinnostavana case-esimerkkinään. Shanghain Disneyn ihmemaailma avautui viime kesäkuussa, ja siitä lähtien pojat ovat kyselleet, koska menemme Shanghaihin. Tosin enemmän heitä taisi kiehtoa huvipuiston kylkeen avattu Aasian suurin Lego-kauppa. Etenkin siitä alkaen, kun Kakkonen tempautui animaatioiden maailmaan ja nykyään hän päivät pääksytysten kuvaa omia Lego-animaatiofilmejään tai katsoo Youtubesta muiden tekemiä.

  

Aamupalaa etsiskelimme kadulta, mutta hotellimme lähellä olivat kaikki pienet ruokapaikat menneet kiinni kiinalaisen uudenvuoden ajaksi. Lopulta Nanjing Roadin sivukadulta löytyi avoinna oleva paikka, McDonald's. Siellä join elämäni ensimmäisen Mäkkäri-laten ja vieläpä keramiikkamukista. Vinoilin miehelleni, että kannattaa opetella vähän kiinaa, niin osaa pyytää oikeanlaisen kupin. Hän ei nimittäin suostu astumaan jalallaan joihinkin Kiinan länkkärikahviloista, koska kahvi tarjoillaan niissä aina pahvimukista ja aito kuppi pitää pyytää erikseen.

 

Kuopuksella iski karmea vessahätä kesken ruokailun, mutta läheinen ostoskeskus oli vielä kiinni eikä McDonald'sin siivoja suostunut päästämään kuusivuotiasta henkilökunnan vessaan. Niinpä vedimme ruoan aikamoisella vauhdilla napaan ja kuopus pidätteli hätäänsä ja kyyneliään nieleskellessään aamupalasämpyläänsä. Syötyään Isä ja lapsi ryntäsivät ulos ja etsivät jostain paikan, joka suostui päästämään lapsen vessaan.

 

Tunnin metromatkan päästä olimme perillä. Kello löi 11, kun vihdoin ja viimein astelimme Disneylandin porteista sisään, ja olimme sentään heränneet koko konkkaronkka jo kuuden seitsemän aikaan aamulla. Joskus ihmettelen, mihin kummaan aika aina katoaa valmistautuessa lähtöön. Jotenkin vain onnistumme kuppaamaan, vaikka kuinka yritämme kiirehtiä ja tehdä aikaista lähtöä.

 

Lopputulema oli sitten se, että palelimme koko halavatun päivän. Ulkona oli mittarin mukaan 15 astetta, mutta kosteuden vuoksi ilma tuntui paljon kylmemmältä. Shanghain 15 astetta on selvästikin aivan eri kuin Suomen 15 astetta, samoin tuli kovin ikävä Pekingin kuivaa ilmaa. Olin aamulla lähtenyt matkaan ohuessa villakangastakissa, ja se osoittautui auttamatta vääräksi valinnaksi. Olisi pitänyt älytä kääntyä siinä vaiheessa vielä takaisin huoneeseen, kun jo hotellin näköalahississä kylmyys imeytyi takin läpi. Siinä tilanteessa ei kannattaisi katsoa kelloa ja murehtia, kuinka myöhässä on aikataulusta. Kerrospukeutuminenkaan ei toiminut, puin takin alle usean kerroksen paitoja, villaneuleen ja kashmirponchoni, mutta aina vain palelin. Ja niin palelivat lapsetkin kevyttoppatakeissaan ja mies kevättakissaan.  

 

Kiinalaisen kalenterin ensimmäisenä päivänä (joka vastaa meidän joulupäiväämme) oli puistossa suhteellisen rauhallista, ehkä normaalia viikonloppua vastaava kävijämäärä. Ensimmäisenä suuntasimme prinsessalinnaan, jonne kuopus repi meitä innoissaan. Yli tunnin jonotimme nähdäksemme, mitä linnan yläkerrassa tapahtuu. Kiinalaisittain söimme jonossa eväitä ja epäkiinalaisittain luimme kirjaa emmekä selanneet kännykkää. Vieressä perhe pisteli säilöttyjä persikoita poskeensa suoraan purkista ja joi liemet purkin suusta.

 

Persikanlientä suoraan purkista

 

Perheen lukuhetki jonottaessa

 

Lumikki mandariiniksi

 

 

 

   Lumikki-animaatio oli upea ja mietin, kuinka helppoa olisi opiskella kiinaa katsomalla tuttuja satuja mandariiniksi, mikäli se vain olisi mahdollista. (Olen nimittäin kerran yrittänyt ostaa kiinankielisiä lastenvideoita, mutta pieleen se meni. Myyjän mukaan kaikkien videoiden piti olla kiinaksi, mutta valitettavasti ainoastaan niiden tekstitys oli. Ääniraitana olivat vain tutut eurooppalaiset…)

 

Joka paikkaan oli kauheat jonot, pahimmillaan jopa 3 tunnin mittaiset. Kiersimme enimmäkseen vähemmän suosittuja kohteita, niitä joissa selvisi viiden minuutin jonottamisella. Ja välillä erkanimme kahteen ryhmään, sillä onhan aika mahdotonta kiertää huvipuistoa neljän lapsen kanssa ilman riitoja siitä, mihin seuraavaksi mennään. Kiukuttelulta emme siltikään välttyneet...
 

 




Liisa ihmemaassa - Punainen kuningatar



 

 





 

 

Vielä toiseenkin kohteesen maltoimme jonottaa pitkään, sillä Pirots of the Caribbean -3D-show kiinnosti yksimielisesti kaikkia lapsiamme. Siinä jonossa olimme ihan kuin karjalauma karsinassaan. Pelkät köydet eivät olisi pidelleet mitään, vaan tarvittiin tukevat kaiteet pidättelemään sitä laumaa, sillä sen verran etuilua, tönimistä ja kuumia tunteita nähtiin jonossa. Meidänkin taaksemme sattui vanha kiinalaispariskunta, jonka vaimo puski minua koko ajan selkään. Siinä missä Suomessa olemme tottuneet jonottamaan siten, että jätämme hieman tilaa, ettemme missään nimessä koskettaisi ketään toista ihmistä, mutta tämä vanha rouva ei ainoastaan koskettanut vaan suorastaan työnsi minua eteenpäin. Välillä meinasin horjahtaa eteenpäin, ja kun hain tasapainoa, horjahdin taaksepäin, niin että meinasin kaataa vanhan rouvan itsensä. Ja silti hän jatkoi työntämistään. Käännyin ja olin jo valmistautunut kohteliaasti pyytämään häntä olemaan työntämättä, mutta nielaisin sanat sisääni huomattuani, kuinka iäkäs ihminen olin kyseessä; en voinut muuta kuin hillitä kiukkuni ja yrittää ymmärtää. Sillä kuinka oikein voisin ruveta neuvomaan vanhusta, joka oletettavasti toimii niin kuin hän on oppinut toimimaan koko ikänsä: siten ettei kannata jättää tyhjiä rakoja, koska muuten joku tulee ja täyttää paikan, menee ohitse. Täällä etuilun ja ohittamisen kulttuurissa on jokaisen pidettävä puolensa ja puskettava, jotta pääsee eteenpäin. Muutoin aina joku toinen menee edelle. Se on hyvin surullista, sillä se tarkoittaa, etteivät heikoimmat pysty itse pitämään puoliaan, jonkun omaisen on tehtävä se heidän puolestaan. Mieleeni tulee myös Parkinsonia sairastava omaiseni, joka viimeisinä hyvinä vuosinaan pelkäsi suunnattomasti sellaisia paikkoja, joissa voi joutua tönityksi. Oopperaankaan hän ei uskaltanut lähteä kanssamme, koska koki sielläkin, ettei voinut kulkea rauhassa portaita kaiteesta kiinni pitäen, ilman että joku työntää hänet nurin. Tai tukkii portaat eikä päästä ohittamaan.

Niinpä jätin eteeni runsaasti tyhjää tilaa, iäkäs mummo takanani puski minua vimmatusti selkään kuin härkä, ja minä levitin hartiani estääkseni ketään pääsemästä ohitseni. Tilanne oli täysi koominen, kuin suoraan Mr. Beanistä tai muusta sketsisarjasta. Jossain vaiheessa hän viimein pääsi ohitseni ja päätyikin yhtäkkiä suoraan perheeni keskelle. Mieleni teki sanoa, että tervetuloa liittymään seuraamme, mutten kehdannut. Sen sijaan tervehdin häntä ”nĭ hăo:lla", säestettynä herttaisella hymyllä. Ajattelin, että hän silloin ymmärtäisi yskän. Vaan ei. Hän kyllä hämmentyi ja tervehti hymyillen takaisin mutta piti tiukasti kiinni saamastaan paikasta. Lopulta varastin paikkani takaisin mutta sain sitten taas tuntea puskemisen selässäni.

 

3D-merirosvoseikkailu oli muuten aivan sanoinkuvaamattoman upea, todellakin tunnin jonottamisen väärti. Välillä siinä sukellettiin merenpohjaan, sitten noustiin pintaan yhdessä merirosvohylyn  kanssa - suoraan keskelle kiihkeää meritaistelua. Valitettavasti valokuvista harva onnistui, eivätkä nekään kuvaa sitä liikettä ja elämää, joka tallentui silmiemme eteen. Oletettavasti kaikki Disneylandin vastaavat show't olisivat yhtä hienoja,  joten siinä mielessä päivälipun hintakaan ei ole paha: 499 rmb eli n. 80 euroa (versus Lintsin noin 25 euroa). Mutta toisaalta yhden päivän aikana ei ennätä näkemään paljon mitään.

 

Olimme varanneet mukaamme paljon eväitä, mutta loppujen lopuksi päädyimme päivälliselle porttien sisäpuolella. Kukapa jaksaisi kiertää tuntikausia syömättä. No okei, minä kyllä jaksaisin, mutta lapsilla alkaa tökkiä ja sitten he alkavat tökkiä toinen toisiaan. Ruoka oli kallista ja tylsää, kuten arvata saattaa, mutta ainakin puitteet olivat erittäin komeat - ravintolassakin. Niin että kyllä satumaailma on aina satumaailma!

 

 

 

 

 

Ja pääsivät pojat loppujen lopuksi myös unelmapaikkaansa: Aasian suurimpaan Lego-kauppaan. Siellä he sitten kuluttivat 1,5 tuntia valiten harkiten joulu- ja synttärilahjarahoilleen vastinetta. Ja loppumatkan odottivat, koska pääsevät avaamaan paketit.  

 

 

  



Minni-korvat minun tyyliini (vaan
puristivat päätä ja jäivät siksi kauppaan)

 

 

Seuraavana päivänä kuopus kertoi, kuinka hän omilla rahoillaan osti Batmanin ja isompi veli Captain American, mutta että isoin veli ostikin pizzakuskin ja jonkin naimisiin-meno-jutun (hääparin). Elokuvateollisuutta taitaa siis kiinnostaa enemmän hauskat jutut elävästä elämästä kuin supersankareista...

Lähtö aattona

 

 

Torstai-iltana meitä oli viisi ystävystä istumassa iltaa yhdessä. Kolme meistä on muuttanut Pekingiin samanaikaisesti, kaksi tullut puoli vuotta sitten. Yhteistä ystävilleni on, että heillä elämä (ja miehen pesti) jatkuu täällä pidempään. Yhteistä heille on myös, että he kaikki iloitsevat tulevasta, odottavat, mitä jännittäviä kokemuksia ja samalla myös mukavia yhteisiä hetkiä ystävien kanssa tuo heidän elämänsä tullessaan. Yksi ystävistäni pohtii, mihin he seuraavaksi muuttavat: Intiaan, Kolumbiaan vai Malesiaan. Kuinka jännittävää elämäni onkaan, hän totesi – jo ties kuinka monetta kertaa. Minä istuin kateellisena ja haikeana – niin mielelläni kuin jäisinkin Pekingiin, me palaamme kuitenkin kesällä Suomeen. Kuten eräs suomalainen paluumuuttaja totesi taannoin: on haikeaa lähteä, kun aika ei ole vielä täysi. Niin, jossain vaiheessa se täyttyy, elämästä tutussa paikassa tulee liian tylsää rutiinia, ja silloin tekee mieli vaihtaa maisemaa. Mutta minulla se ei ole vielä täysi.

 

Niin paljon on minulla täällä vielä näkemättä ja kokematta. Niin vähän olemme ehtineet nähdä Kiinaa. Nyt kun siihen olisi mahdollisuus – vaan eipä koskaan kuitenkaan ole aikaa.

Toisaalta olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että kuormitamme maapalloa lentelemällä sinne sun tänne. Olen täällä täysin hylännyt periaatteeni, että lennän korkeintaan kerran vuodessa ja ainoastaan siinä tapauksessa, jos olo perillä kestää vähintään kaksi viikkoa. Kuinka monet kerrat olen aiemmin viitannut kintaalla mieheni ehdotuksille pitkästä viikonlopusta jossain Euroopan kaupungissa, ja kuinka paljon hän on vuosien mittaan lahjoittanut vanhenevia Finnairin pisteitä hyväntekeväisyyteen vain sen vuoksi, etten ole suostunut lähtemään liian lyhyeen reissuun. Mutta nyt olen hylännyt jalot periaatteeni ja noussut koneeseen selitellen itselleni, että olemmehan täällä vain hetken, ja tämä aika on tärkeä käyttää siten, jotta näkisimme Aasiaa - paikkoja joihin meillä ei Suomesta ole varaa eikä mahdollisuutta matkustaa.

Koska mieheni pitkät lomat ovat aina samaan aikaan kuin miljardilla kiinalaisella, matkustaminen Kiinan sisällä on kuulemma yhtä kaaosta. Niinpä yritämme tuolloin yleensä päästä pois Kiinasta, ”keuhkoja puhdistamaan”, kuten monet ulkomaalaiset Kiinassa selittävät matkustamistaan. Koska aikamme Kiinassa käy jo vähiin, päätimme ottaa riskin. Samalla näkisimme sekä kiinalaisen uudenvuoden viettoa että Kiinaa, joten päätimme matkustaa Shanghaihin. 

Shanghaihin olisi suositeltavaa reissata junalla, onhan se ekologisestikin kannattavampi matkustusväline. Mutta kun miljardi kiinalaista nousee samanaikaisesti juniin ja busseihin, ei ajatus täpötäydestä rautatieasemasta ja junasta neljän lapsen ja isojen matkalaukkujen kanssa houkutellut. Lisäksi meiltä kotoa on asemalle normaaliruuhkasta johtuen puolentoista tunnin ajomatka, kun taas lentokentälle posottaa vartissa.

Perjantaina lapset pääsivät koulusta aikaisin. Miehellä oli jo töistä vapaapäivä, jonka hän vietti netissä (ja loppuajan puhelimessa) yrittäessään varata lentolippuja jo seuraavalle (ja varmaan viimeiselle) reissullemme. Minä pakkasin ja pakkasin ja kirosin kaameasti itsekseni, että taas joudun tekemään kaiken yksin.

Osan sadatteluistani sai ayi-reppanakin, hän joka oli onnellisena matkustanut lomille kotipaikkakunnalleen muutamaa päivää aikaisemmin. Tapanamme kun on, että kaapissa on aina muutama tölkki tomaattimurskaa kaiken varalta, mutta ayi on hyvin säästeliäs ja tarkistaa aina, mitä kaapista löytyy ja käyttää sen ensin pois. Ja niin siinä kävi, että mies – keksittyään päivämme ainoaksi ateriaksi pikaisen pastakastikkeen, katosi puhelimeen, ja minä tongin epätoivoisena ruokakaappia etsiskellen turhaan tomaattimurskaa tai jotain, mistä saisi kyhättyä kastikkeen pastalle. Oli vain puoli tuntia aikaa lähtöön, kun lähetin pojan läheiseen ruokakauppamme sivupuotiin ja rukoilin sen olevan auki. Olihan kiinalaisen uudenvuoden aatto, täkäläisille vuoden tärkein päivä. Mietin, mahtavatko Suomessa pienet sivupuodit olla auki jouluaattona?

Kauppa oli auki, poika toi tomaatit, minä heitin ne kattilaan ja jotenkin sain kiireessä ruoan väännettyä, samanaikaisesti kun heittelin viimeisiä tavaroita matkalaukkuihin. Spagetit lensivät lattialle ja itsesäälissä kieriskellen mietin, miksi lähdöstämme muodostuu aina tällainen paniikki. Minun paniikkini. Mies istui vielä kalsarisilteen puhelimessa hoitamassa monimutkaista lentolippuvarausta kolmatta tuntia. Matkaan ennätimme sitten kuitenkin, tosin puoli tuntia aikataulusta myöhässä.

Onneksi kadulla ei ollut ruuhkaa, onneksi parkkitalo löytyi parin ylimääräisen ajetun silmukan jälkeen.  Onneksi parkkitalossa oli tilaa (kaikki miljoonat lentävät kiinalaiset eivät olleetkaan lähteneet omilla autoillaan kentälle). Ja onneksi myös oikea terminaalikin löytyi pienen hakemisen ja kyselemisen jälkeen. Yhtään ei kentälle jäänyt kuitenkaan ylimääräistä aikaa, vaan saman tien marssimme turvatarkastuksen läpi portille.
 

Ja niin päädyimme Kungfupanda-lennolla Shanghaihin. Kenttä oli tyhjä, mutta niin oli myös taksiständikin. Melkein kaikki kiinalaiset olivat tiukasti kotonaan aattoa juhlimassa sukunsa kanssa. Paitsi metrossa vaelteleva kerjäläisperhe, joka varmaan teki tuona päivänä vuoden parhaat ansionsa. Tulimme metrolla hotellille ja kävimme katsomassa Shanghain valot. Pettymykseksemme ilotulitusta ei ollut ja niin palasimme hotellille nukkumaan.

Pekingissä oli hieno ja runsas ilotulitus, ja senkö seurausta oli, että saimme aamulla lukea Pekingissä ilmanlaadun huonontuneen taas 600 AQI-indeksiin, raja-arvoon asti, joka on jo todella vaarallinen hengitykselle.

Niin, ja seuraavan matkamme varaaminen onnistui loppujen lopuksi. Tuolla reissullamme tapaan hyvän ystäväni, joka muutti Kiinaan kolme vuotta sitten, emmekä ole nähneet toisiamme sen koommin. Here we come!

Kiinalaisessa alppikylässä

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lähdin tänään ystävien kanssa erään ryhmän matkaan Nanshaniin, joka on suosittu laskettelukeskus lähellä Pekingiä. Minä ja ystäväni olemme aika epäurheilullisia, joten liityimme seurueeseen lähinnä mielenkiinnosta ja halusta viettää yksi kaunis päivä talvisissa merkeissä. Arktiset olivat olosuhteet aluksi, onhan täällä öisin -10 astetta pakkasta. Mutta onneksi päivällä lämpeni, lopuksi toppahousuissa auringossa tuli jo kuuma. Ja löytyihän sieltä meillekin tekemistä, muutakin kuin auringonotto terassilla…

 

Kuten kuvista näkyy, rakennuskannasta päätellen tulimme kopio-alppikylään...