tiistai 29. marraskuuta 2016

Keksivaihtarit – joulunodotusta amerikkalaisittain

 

 

 


 

 
 




 
 
 
 
Rakastan joulua, mutta vihaan joulunodotuspuuhia. Siis niitä pieniä askareita joulun tuloa jännittäessä. Kummallinen yhdistelmä totta tosiaan. Aina ihmettelen, kuinka saada aikaan ihana joulutunnelma, kun kaikki koristeleminen, askarteleminen ja kotitöiden tekeminen on yhtä tuskaa?
 
Minun ratkaisuni tähän on kynttilöitä polttamalla ja glögiä juomalla. Joululauluja laulamalla. Sekä kyläilemällä naapureiden jouluisissa kodeissa.
 
Mutta tänä vuonna yllätin itseni ja osallistuin keksivaihtareihin. Mikä tarkoittaa – kammotus kammotus minulle – keksien leipomista ja vaihtamista kavereiden kanssa. Ystäväni ja naapurimme, perheineen Amerikassa asunut eteläafrikkalaisrouva toi meille tämän idean Jenkeistä. Oli hänen ideansa - me otimme idean innolla vastaan - että leivotaan kukin keksejä ja vaihdetaan niitä keskenämme, siten että kukin saa kutakin sorttia vastineeksi. Aluksi emme innostuneet, mutta sitten hän keksi houkutella meitä glögikutsujen varjolla. Näin hän sai meitä koukkuunsa seitsemän rouvaa, jotka glöginjanoisina lupauduimme myös leipomispuuhiin.
 
Paitsi, että minun mielessäni oli pelkkä glögi. Mausteinen ja tummanpunainen ihana kuuma juoma. Ja ajatus rauhallisesta rupatteluhetkestä ystävien kanssa, asia jota hektisessä elämässä eniten kaipaan. Inhoan leipomista yli kaiken enkä ole ikinä leiponut muita keksejä kuin pipareita valmistaikinasta.
 
Mutta sain kuin sainkin valjastettua poikani leipuriksi. 12-vuotias leipoi lusikkaleipiä koko toissapäivän (ja sai vasta puolet taikinasta leivottua).
 
Eilen keräännyimme ystäväni kotiin rupattelemaan seitsemän naisen voimin, juomaan glögiä sekä poimimaan jokainen kotiin lähtiessään mukaansa keksejä noin 10 kappaletta kutakin sorttia.
 
Olipa tämä eteläafrikkalainen ystäväni vieläpä leiponut ruotsalaisia pipareita Ikeaan turvautumatta eli vääntänyt taikinankin aivan itse. Kovin hän kyllä pyyteli anteeksi, että aika kovia niistä tuli. Että ihan vasaraa tarvittaisiin. Valistin tätä Saksassakin asunutta ja pehmeisiin piparinkaltaisiin kekseihin tottunutta ystävääni, että kyllä ne ovat ihan niin kuin pitääkin. Ja ettei ole ruotsalaisia pipareita vaan on pohjoismaisia pipareita. Jotka - mikäli on nettilähteisiin luottamista – ovatkin alun perin itse asiassa saksalaisia...  =D
 
 
 
Kakkosen leipomat lusikkaleivät

lauantai 26. marraskuuta 2016

Shangfangshan - kansallispuisto pääkaupungin kupeessa

 
 


Maissintähkiä kuivumassa
 

Pahvinkeräystä


Shangfangshan


 
Vanhempien lasteni eurooppalaisella koululla järjestetään paljon kerhoja myös vanhemmille. Kielen lisäksi tutustun siellä myös Kiinan historiaan, arkkitehtuuriin ja kulttuuriin. Kerran kuukaudessa vietän koululla illan kahden lapseni kanssa kuunnellen luentoa jostain Pekingin lähettyvillä olevasta historiallisesta kohteesta. Eräs esikoiseni opettaja, joka on perehtynyt muun muassa historiaan ja antiikin kieliin, on asunut kaupungissa parinkymmenen vuoden ajan ja oman mielenkiintonsa johdattelemana tutustunut huolella kaupungin historialliseen tarjontaan.  

 
Torstai-iltana tämä opettaja esittelee meille kohteen, johon ryhmässä matkustamme seuraavana lauantaiaamuna. Minun työni ja lasten Suomi-koulupäivät imevät tosin monet lauantaiaamupäivät, joten harvoin pääsemme retkelle mukaan. Viime keväänä ainoastaan kaksi kertaa (talven kylmimpänä päivänä sekä vappuna). Ja jos totta puhun, viikonloppuaamuna itseni ja lasten kiskominen ylös sängystä retkelle puoli kuudelta on suoranaista tuskaa. Vaan ei auta, onhan perheessämme kolme retkeilijää. Kolme historiasta ja kulttuurista kiinnostunutta. Sekä kaksi, jotka tuntevat kaipuuta luontoon (itse olen meistä se urbaanein). Ja joskus voi onnistaa, niin että retki suuntautuukin luontokohteeseen. Kuten viime lauantaina, jolloin pääkohteenamme oli Shangfangshan-kansallispuisto 65 kilometrin eli kahden tunnin ajomatkan päässä Pekingistä lounaaseen.
 
 

Lehdettömät puut kukkivat meheviä persimoneja
 
 


Täältä tulevat sharonit eli persimonit

 

Kaalia kuivamassa - rehuksi eläimille
 
 


Polttopuita talven varalle


Mies kasvimaallaan
 

Perhe lepotauolla viittoi suunnan
 

 
 
 
 



 

Ohdakkeiden tarraama
 

Kovin yksinäisen miehen mökki?

Ryhmästään eksynyt mies, joka musiikillaan kai karkotti...

...näitä!

 
Seitsemältä aamulla nousimme taksiin, joka kuljetti meidät koululle alle tunnissa. Siellä nousimme bussiin, jossa matkustimme pari tuntia läpi kaupungin ja maaseutumaisemien. Perillä selvisi, että matkamme pääkohde, keskimmäisin vuori Tianzhu, oli suljettu. Kadunvarressa lounastavan paikallisperheen avuliaan viittoilun perusteella ja kiinalaisen retkeilyseurueen jälkiä (ja ääniä) seuraten löysimme ruohottuneen polun, josta pääsimme hetkeksi luonnonhelmaan ja ihailemaan kauniita vuorimaisemia. Monesta suunnasta kuulimme puhetta, näkemättä puhujia. Ruoho ja pensaat olivat sen verran korkeita, että niiden taakse saattoi maastoutua.
 
 
 
Eräässä pysähdyskohteessamme panimme yllättäen merkille, ettemme olleetkaan yksin. Aivan alapuolellamme käyskenteli kaikessa rauhassa monipäinen vuohilauma. Ohitsemme ryntäsi seurueestaan jälkeenjäänyt kiinalaismies kovaäänisesti musiikkia soittaen – ehkä pitääkseen vuohet loitolla. Mieleeni muistui, kuinka itse aikoinaan Lapin erämaassa pelkäsin karhuja niin, että lauloin kovaan ääneen kipittäessäni yksin rivakkaa tahtia vuokramökillemme. Pysyivätpä ne lauluni voimasta loitolla.


Onneksi ne kiinalaiset, jotka jaksavat raahautua kansallispuiston maastoon asti, näyttävät tajuavan myös viedä roskansa mukanaan, sillä ainoa polun varressa näkemämme ylimääräinen esine oli puuhun takertunut muovipussi. Kylässään he kyllä heittävät surutta kaiken takapihoilleen ja kippaavat kadunvarteen. Se täällä Aasiassa jaksaa minua yhä edelleen ihmetyttää, kuinka roskien suhteen ollaan niin välinpitämättömiä. Kaatopaikka omalla etupihalla ei tunnu haittaavan ketään. Näin on Malesiassa, Thaimaassa ja Vietnamissakin.
 


Vuosien roskat kotipihojen nurkalla

 


 

 
 

 

Palattuamme kylään nälkäisinä lapset ostivat itselleen evästä, päivän ainoan lounaan (huono äiti ei ollut taaskaan tajunnut pakata eväitä mukaan). Kylän parkkipaikalla myyntipöytiään pitäviltä vanhoilta mummoilta he ostivat pussitettuja aprikoosinsiemeniä sekä suāncàilla eli kiinalaisella hapankaalilla täytetyn kuuman maissisämpylän, càituanzin, ja niitä he rouskuttivat matkallamme seuraavaan kohteeseen. Paria tuntia myöhemmin pojan alahuuli turposi allergisen reaktion johdosta, nähtävästi pesemättömien aprikoosinsiemenien vuoksi. Pienenä erittäin allerginen poika ei ole vuosiin oireillut montaakaan kertaa ruoan vuoksi, joten epäselväksi jäi, tulivatko oireet nyt siemenistä vai niissä olleista myrkyistä. Kiinalaiset itse eivät koskaan syö mansikoitakaan pesemättä.
 
 
Kysyin mummolta persimonien hintaa: puoli kiloa 2 juania. Pyysin kaksi. Mummo latoi pussiin monta hedelmää, otti taskustaan käsivaa'an ja punnitsi. Kilon pussi painoi.  Tarkkaan osasi mummo arvioida. Olisin halunnut kaksi hedelmää, pyysin kaksi kertaa puoli kiloa. Ihan sitä sain, mitä tilasin. Se maksoi kaksi juania, 30 senttiä. Yritin huomaamattomasti tyrkkiä lapsia ottamaan kuvan mummon vaakatikusta.
 

Mummojen myyntitiskillä kuivattua inkivääriä


Mummojen myyntiartikkeleita
 



Jianzi eli shuttlecock, pelaajia kuvasin vastikään Tiantanilla



30 sentin ostokseni


 
 
 
Korttelien nurkilla näkee usein vanhoja sohvia,
niiden luo väki kerääntyy rupattelemaan ja pelaamaan
 
 



 
Seuraavaksi ajelimme bussilla tutustumaan Baishuisi- eli Valkoisen veden temppeliin. Kuulemma suurin osa Pekingin temppelien Buddha-patsaista ei ole alkuperäisiä, mutta tämän temppelin patsaat ovat ikivanhoja. Ensin emme päässeet sisään temppeliin, ovi oli lukittu. Temppelinvartija oli lähtenyt lounastauolleen. Kun jo teimme lähtöä, hän palasi ja pääsimme kurkistamaan piskuiseen ja pilkkosenpimeään temppeliin, jossa oli kolme isoa ja yksi pienempi patsas. Kaikki puettuina viittoihin, syystä joka ei meille selvinnyt. Oviaukkoon, savusaunalle tuoksuvan temppelin sisään kurkistamaan mahtui vain pari ihmistä kerrallaan. Buddhalaisten pyhien paikkojen sisällä ei oikeastaan saisi valokuvata, vaikken täällä nähnyt kieltotaulua. Niinpä rohkaistuin salaa nappaamaan kännykällä nämä pari kuvaa, ja toivon, ettei kukaan pahastu niiden julkaisemisesta.



 




















 
 
Viimeisenä etappinamme oli pikkuruinen Tiānníng-temppeli ja sen tuhatvuotinen maissintähkäpagoda, jotka ovat jääneet levittäytyvän asutuksen, alkeellisen maalaistalon ja uudempien kerrostalojen, väliin puristuksiin ja joiden löytäminen vei aikansa ja vaati opettajalta ja kuljettajalta kartanlukutaitoa, sekä erään matkustajan kartta-appsin. Jälleen saimme todeta temppelin olevan kiinni, eikä tällä kertaa temppelinvartijaa näkynyt mailla eikä halmeilla. Viereisellä pihalla mies ja lauma lampaita seurasivat kummastellen ryhmämme puuhia.
 





 
 
 

Lähes tuhat vuotta vanha maissintähkäpagoda


 



 

 



 

 
 


 

Lampaankasvattajan talo pagodan kupeessa,
kerrostalojen puristuksissa




 Kello oli neljä palatessamme takaisin koululle, josta otimme taksin kotiin. Laskujeni mukaan olimme istuneet päivän aikana yhteensä 7,5 tuntia auton kyydissä – ja kävelleet nähtävyyksillä 2,5 tuntia! Tämä on pekingiläinen suhdeluku…

Ihanaa päästä kotiin viettämään rauhallista, syksyistä koti-iltaa. Seuraavana aamuna taivaalta tuli räntää...